Kun ensi kertaa kuulin nimen Jehova

Kertonut Pavol Kovár

Kovassa pommituksessa pääsimme hädin tuskin tilapäiseen pommisuojaan. Kun pommitus voimistui ja suojapaikkamme tärisi, kuulin jonkun vangin rukoilevan ääneen: ”Oi Jehova, pelasta meidät! Pelasta meidät pyhän nimesi tähden!”

OLI 8. tammikuuta 1945, ja olin sotavankina Linzissä Itävallassa. Pommisuojassa oli noin 250 ihmistä, ja me kaikki selvisimme pommituksesta. Kun poistuimme suojasta, näimme joka puolella ympärillämme tuhoa. Kuulemani harras rukous syöpyi syvälle mieleeni, vaikka en koskaan saanut tietää, kuka sen lausui. Ennen kuin kerron, kuinka aikanaan opin tuntemaan Jehovan, voisin kertoa hieman taustastani.

Synnyin 28. syyskuuta 1921 lähellä Krajnén kylää Länsi-Slovakiassa, joka oli silloin osa Tšekkoslovakiaa. Vanhempani olivat protestantteja, ja he suhtautuivat uskontoonsa vakavasti. Isä luki perheraamattua sunnuntaiaamuisin, ja äiti, minä ja kolme veljeäni kuuntelimme tarkkaavaisesti. En kuitenkaan muista, että isä olisi koskaan käyttänyt nimeä Jehova. Elämä kotiseudullamme oli yksinkertaista, mutta olimme tyytyväisiä siihen vähään, mitä meillä oli.

Toisen maailmansodan alkaessa vuonna 1939 ihmiset olivat peloissaan. Monet muistivat hyvin, millaista kärsimystä ensimmäinen maailmansota oli aiheuttanut parikymmentä vuotta aiemmin. Vuonna 1942 Slovakian armeija kutsui minut palvelukseen. Vaikka Slovakia oli virallisesti Saksan puolella, vuoden 1944 elokuussa maahan yritettiin palauttaa demokratia. Yritys epäonnistui, ja tuhansien muiden slovakkisotilaiden tavoin minut vangittiin ja vietiin Saksan hallitsemalle alueelle. Päädyin Linzin lähistöllä sijaitsevaan Guseniin, joka oli pahamaineisen Mauthausenin keskitysleirin sivuleiri.

 Sotavankina

Meidät määrättiin työskentelemään lentokonetehtaalla, joka oli lähellä Sankt Georgen an der Gusen -nimistä kylää. Siellä tein töitä sahalla. Meillä ei ollut paljoa syötävää, ja annoksia pienennettiin entisestään tammikuussa 1945, kun saksalaiset olivat häviöllä kaikilla rintamilla. Päivän ainoa lämmin ateria oli pieni keittoannos. Mauthausenin pääleiristä saapui työntekijöitä joka aamu. Vartijat hakkasivat usein kuoliaaksi vangit, jotka olivat liian heikkoja työntekoon. Myöhemmin toiset vangit nostivat ruumiit vaunuihin ja kuljettivat ne krematorioon.

Kaikesta kurjuudesta huolimatta jaksoimme toivoa, että sota loppuisi pian. 5. toukokuuta 1945, neljä kuukautta alussa kuvailemani pommituksen jälkeen, heräsin keskelle kaaosta ja juoksin ulos. Vartijat olivat kadonneet, aseet oli koottu kasoihin, ja portit olivat ammollaan. Niityn toisella puolella näimme toisen leirin. Vapautetut vangit juoksivat sieltä ulos kuin mehiläiset palavasta pesästä. Vapautumista seurasi julma kosto. Muistan yhä elävästi tuon verilöylyn.

Vangit kostivat hakkaamalla kuoliaaksi kapot, vangit, jotka olivat tehneet yhteistyötä vartijoiden kanssa. Usein kapot olivat olleet jopa julmempia kuin natsivartijat. Näin, miten yksi vangeista nuiji erään kapon kuoliaaksi samalla kun hän kiljui: ”Hän tappoi isäni. Olimme selvinneet yhdessä tähän asti, ja vain kaksi päivää sitten hän tappoi hänet!” Iltaan mennessä niityllä lojui satamäärin kuolleiden kapojen ja muiden vankien ruumiita. Myöhemmin ennen lähtöä kiersimme leirissä katsomassa teloitusvälineitä – erityisesti kaasukammioita – ja polttouuneja.

Opin tuntemaan tosi Jumalan

Saavuin kotiin vuoden 1945 toukokuun lopussa. Poissa ollessani vanhempani olivat oppineet tuntemaan Jumalan nimen – saman nimen, jonka olin kuullut pommisuojassa – mutta lisäksi heistä oli tullut Jehovan todistajia. Pian paluuni jälkeen tapasin Oľgan, hengellismielisen nuoren naisen, ja vuotta myöhemmin menimme naimisiin. Hänen intonsa Raamatun totuuden puolesta kannusti minua hankkimaan edelleen tietoa Jehovasta. Yhdessä viimeisistä konventeista, jotka pidettiin ennen kuin uusi kommunistihallinto kielsi saarnaamistyömme vuonna 1949, Oľga, minut ja noin viisikymmentä muuta kastettiin Váhjoessa Piešťanyssa. Myöhemmin saimme kaksi tytärtä, Oľgan ja Vlastan.

Ján Sebín, joka oli auttanut saarnaamistyön uudelleen järjestämisessä sodan jälkeen, vieraili säännöllisesti luonamme, ja hän oli läheinen toverini palveluksessa. Vaikka kommunistit vainosivat meitä yhä kovemmin, jatkoimme saarnaamista. Puhuimme huomiota herättämättä ihmisille Raamatun totuuksista, ja pian meillä oli monia raamatuntutkisteluja. Kun Ján lähti alueeltamme, vaimoni ja minä huolehdimme noista tutkisteluista. Myöhemmin tapasimme usein konventeissa näitä rakkaita ystäviämme ja heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Millaista iloa se toikaan meille!

Erikoispalveluksessa

Vuoteen 1953 mennessä useat niistä todistajista, jotka olivat ottaneet johdon saarnaamistyössä, oli vangittu. Niinpä minua pyydettiin auttamaan palveluksessa alueella, joka  sijaitsi noin 150 kilometrin päässä kotoamme. Joka toinen viikonloppu nousin lauantai-iltapäivänä töiden jälkeen junaan Nové Město nad Váhomissa ja matkustin Pohjois-Slovakiassa sijaitsevaan Martiniin. Siellä kerroin ihmisille Raamatusta myöhäiseen iltaan asti ja koko sunnuntaipäivän. Sunnuntai-iltana matkustin junalla takaisin Nové Městoon. Yleensä saavuin perille puolenyön aikoihin ja menin erään iäkkään pariskunnan luokse, joka vieraanvaraisesti antoi minun yöpyä luonaan. Aamulla menin suoraan ansiotyöhöni, ja maanantai-iltana palasin perheeni luokse Krajnéen. Oľga piti huolta tyttäristämme niinä viikonloppuina, jotka olin poissa kotoa.

Vuonna 1956 minut kutsuttiin palvelemaan kierrosvalvojana. Tehtävään kuului alueemme seurakunnissa vieraileminen ja niiden hengellinen vahvistaminen. Koska monet kierrosvalvojat oli vangittu, näin tarpeelliseksi ottaa vastaan tuon vastuullisen tehtävän. Vaimoni ja minä luotimme siihen, että Jehova auttaisi perhettämme.

Kommunistien säätämän lain mukaan kaikkien kansalaisten oli käytävä töissä. Niitä, joilla ei ollut työpaikkaa, pidettiin loisina, ja heidät lähetettiin vankilaan. Niinpä tein edelleen ansiotyötä. Vietin kaksi viikonloppua kuukaudesta kotona perheeni kanssa, ja osallistuimme yhdessä hengellisiin ja muihin toimiin. Muina viikonloppuina vierailin yhdessä kierroksen kuudesta seurakunnasta.

Kirjallisuuden tuottaminen kiellon alaisuudessa

Kierrosvalvojien vastuulla oli järjestää raamatullista kirjallisuutta kaikille kierroksensa seurakunnille. Aluksi lehtiä kopioitiin pääasiassa käsin tai kirjoituskoneella. Myöhemmin onnistuimme saamaan negatiivit Vartiotornista ja lähettämään ne seurakuntiin. Niistä lehdet vedostettiin valokuvapaperille. Suurten paperimäärien ostaminen saattoi herättää epäilyksiä, joten niiden, jotka hankkivat valokuvapaperia, oli osoitettava rohkeutta ja arvostelukykyä.

Štefan Hučkosta tuli innokas tässä työssä, ja hän oli siinä erittäin hyvä. Esimerkiksi kerran hän palasi kaukana kotikaupungistaan sijaitsevaan kaupunkiin ostamaan valokuvapaperia eräästä liikkeestä. Paperia ei kuitenkaan ollut saatavilla, ja hän oli juuri aikeissa lähteä, kun hän näki ystävällisen myymäläapulaisen, joka oli aiemmin luvannut tilata hänelle paperia. Štefan aikoi juuri mennä naisen luo, kun hän näki poliisin astuvan liikkeeseen. Samalla hetkellä myymäläapulainen näki Štefanin ja huudahti hänelle iloisesti: ”Olette onnekas. Meillä on tarvitsemanne valokuvapaperilähetys.”

Štefan reagoi nopeasti ja sanoi: ”Olen pahoillani, mutta taidatte sotkea minut johonkin toiseen. Minä haluan vain yhden negatiivifilmin.”

Štefan palasi autoonsa, mutta hän ei saattanut lähteä ilman tuota arvokasta paperilähetystä, jonka vuoksi hän oli tullut. Niinpä myöhemmin, riisuttuaan takkinsa ja lakkinsa ja yritettyään muuttaa ulkomuotoaan, hän palasi liikkeeseen ja meni suoraan myymäläapulaisen juttusille. Hän sanoi: ”Olin täällä viikko sitten, ja lupasitte tilata minulle valokuvapaperia. Onko teillä sitä nyt?”

”Kyllä meillä on”, apulainen vastasi. ”Mutta tiedättekö, vain hetki sitten täällä kävi aivan teidän näköisenne mies. Tämä on uskomatonta, hän oli aivan kuin kaksoisveljenne!” Štefan otti nopeasti suuren paperitilauksensa ja lähti, kiittäen Jehovaa sen saamisesta.

1980-luvulla aloimme käyttää monistuskoneita ja pieniä offsetpainokoneita raamatullisen kirjallisuuden valmistamiseen. Työskentelimme kellareissa ja muissa piilopaikoissa. Aikanaan pystyimme valmistamaan kutakin lehteä sekä kirjoja ja kirjasia saman  verran kuin oli todistajia ja jopa enemmänkin.

Epämiellyttäviä tapaamisia

Eräänä päivänä 1960-luvulla minun käskettiin ilmoittautua työpaikkani sotilaallisella osastolla. Kolme siviilipukuista miestä kuulusteli minua: ”Kuinka kauan olette ollut tekemisissä Jehovan todistajien kanssa? Keitä te tapaatte?” Kun en antanut tarkkoja vastauksia, minulle sanottiin, että minuun otettaisiin yhteyttä myöhemmin. Silloin jouduin ensimmäistä kertaa tekemisiin valtion turvallisuuspalvelun kanssa.

Pian tämän jälkeen minut vietiin työpaikaltani poliisiasemalle. Eteeni laitettiin tyhjä paperiarkki ja minua pyydettiin kirjoittamaan siihen toisten todistajien nimet. Kun kuulustelija palasi suunnilleen tunnin kuluttua, paperi oli edelleen tyhjä. Selitin, etten pystynyt antamaan nimiä. Sama toistui seuraavalla viikolla, mutta silloin minua piestiin, ja lähtiessäni minua potkittiin koko matka käytävässä.

Sen jälkeen sain olla vuoden verran rauhassa. Sitten poliisit lähettivät luokseni erään miehen, joka myös oli ollut vankina natsien keskitysleirissä. Hän kertoi minulle: ”Meidän täytyy muuttaa menettelytapaamme teikäläisten suhteen. Kun suljemme yhden todistajan vankilaan, viisi tulee ulos.” Hallitus halusi saada työmme ainakin jossain määrin hallintaansa. Olin kuitenkin lujasti päättänyt, etten antaisi heille mitään tietoa, joka voisi auttaa heitä siinä.

Olin vuosikausia yksi niistä, jotka ajoittain joutuivat tällä tavoin tekemisiin salaisen poliisin kanssa. Toisinaan he kohtelivat meitä kuin ystäviä, toisinaan taas lähettivät jonkun meistä vankilaan. Kaikeksi onneksi minua ei koskaan vangittu, mutta nämä epämiellyttävät tapaamiset jatkuivat aina vuoteen 1989, jolloin kommunistinen järjestelmä romahti Tšekkoslovakiassa.

Muutama viikko järjestelmän romahtamisen jälkeen muuan korkea-arvoinen salaisen poliisin jäsen Bratislavasta kävi luonani. Hän pyysi anteeksi sanoen: ”Jos se olisi ollut minun vallassani, emme olisi koskaan häirinneet teitä.” Sitten hän otti autostaan kaksi kassillista hedelmäsäilykkeitä ja lahjoitti ne minulle.

Jehova, vahva torni

Vaikka työmme olikin kiellettyä ensimmäiset 40 vuotta, jotka palvelin Jehovan todistajana, elämäni on ollut onnellista ja antoisaa. Se mitä koimme noina vuosina, tiivisti uskollisten veljien rivejä. Opimme pitämään ystävyyssuhteitamme suuressa arvossa ja luottamaan toisiimme.

Maaliskuussa 2003 koin tuskallisen menetyksen, kun rakas vaimoni Oľga nukkui pois. Hän oli uskollinen toverini koko avioliittomme ajan. Ahkeroimme kristillisessä palveluksessa kaikki nuo vuodet. Palvelen edelleen vanhimpana seurakunnassamme ja etsin yhä arvollisia, joille voin kertoa Raamatun totuuksista. Nimi Jehova, jonka kuulin ensimmäistä kertaa pommisuojassa toisen maailmansodan aikana, on ollut elämässäni vahva torni (Sananlaskut 18:10). *

[Alaviite]

[Kuva s. 12]

Vuonna 1942 palvelin Slovakian armeijassa.

[Kuva s. 12]

Myöhemmin jouduin vangiksi Guseniin (taustalla).

[Lähdemerkintä]

© ČTK

[Kuva s. 12]

Isä luki meille Raamattua sunnuntaiaamuisin.

[Kuva s. 13]

Hääpäivänämme vuonna 1946.

[Kuva s. 15]

Oľgan kanssa vähän ennen hänen kuolemaansa.