Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Niihaun pikkuruiset aarteet

Niihaun pikkuruiset aarteet

Niihaun pikkuruiset aarteet

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA HAVAIJISTA

JOKA talvi myrskyaallot pieksevät rantoja Havaijiin kuuluvassa Niihaussa, ”Kielletyssä saaressa”. Joillekin rannoille huuhtoutuu aaltojen mukana valtavat määrät tyhjiä, pikkuisia kotilonkuoria. Vain noin 180 neliökilometrin kokoinen Niihau on pienin Havaijin seitsemästä asutusta saaresta. Onkin varsin sopivaa, että tältä vulkaaniselta saarelta löytyvät maailman pienimpiin aarteisiin kuuluvat Niihaun ihastuttavat kotilonkuoret.

Toisin kuin lähin naapurisaari Kauai, joka sijaitsee vajaan 30 kilometrin päässä koillisessa, Niihau on enimmäkseen alavaa ja kuivaa seutua. Nimitys ”Kielletty saari” johtuu siitä, että saari on yksityisessä omistuksessa ja sinne on kutsumattomilta pääsy kielletty. Saaren noin 230 alkuperäisasukasta ovat omavaraisia; heillä ei ole yhteistä sähkönjakelua, juoksevaa vettä, kauppoja eikä postitoimistoa. He ovat pyrkineet säilyttämään vanhan kulttuurinsa, minkä vuoksi he puhuvat keskenään havaijia. Useimmat hankkivat lampaan- ja karjanhoidon ohessa tuloja ”kultakaivoksellaan” – pikkuruisilla kotilonkuorilla. *

Lämpiminä talvikuukausina perheet kävelevät tai pyöräilevät tomuisia teitä koskemattomille rannoille ja kallioisiin poukamiin, missä he viettävät pitkiä päiviä keräillen kotilonkuoria. Kootut kuoret levitetään varjoon kuivumaan. Sitten ne lajitellaan koon ja laadun mukaan ja kootaan viehättäviksi leiksi. Rehevämmillä saarilla leit tehdään useimmiten kukista, mutta Niihaussa kukkien sijasta käytetään kotilonkuoria.

Koruja merestä

Kotilonkuoria on käytetty Havaijissa jo pitkään koruina. 1700-luvun lopulla kapteeni James Cook ja muut tutkimusmatkailijat näkivät täällä kuorista valmistettuja koristeita ja kertoivat niistä lokikirjoissaan. He ottivat mukaansa myös näytteitä, joista jotkin saattoivat olla lähtöisin Niihausta. Sittemmin näitä saaren lumoavia leitä alkoi näkyä Havaijin huomattavien naisten, esimerkiksi tanssijoiden ja jopa kuninkaallisten, kaulalla. Turismin, harvinaisuuksia myyvien liikkeiden ja Havaijissa toisen maailmansodan aikana käyneiden sotilaiden ansiosta nämä ainutlaatuiset korut löysivät 1900-luvulla tiensä myös saaren ulkopuolelle. Tätä nykyä niitä käytetäänkin monissa paikoissa lähellä ja kaukana.

Tavallisimmat kuoret, joista leit tehdään, tunnetaan havaijin kielessä nimillä momi, laiki ja kahelelani. Leitä valmistavat yleensä naiset, ja heidän mieluisana tehtävänään on luoda monenvärisistä ja pinnaltaan erilaisista kuorista taidetta. Töissä käytetään pariakymmentä erilaista momi-kotilon kuorta. Ne ovat helmenhohtoisia ja ovaalinmuotoisia, ja niiden värit vaihtelevat säihkyvän valkoisesta tummanruskeaan. Kun näitä kiiltäväpintaisia ja vain kymmenen millimetrin mittaisia kuoria pujotetaan leiksi hyvin arvostettuun lei pikake -tyyliin, valmis koriste näyttää aivan siltä kuin siinä olisi vieri vieressä tuoksuvia, valkoisia jasmiinin, pikaken, kukkia.

Kiiltäviä, riisinjyvää muistuttavia laiki-kotilon kuoria käytetään havaijilaisten morsianten suosimiin moninkertaisiin leihin. Näiden hohtavien kuorien sävyt vaihtelevat puhtaan valkoisesta ja norsunluusta kellertävään beigeen, ja joissakin on lisäksi ruskeita juovia. Turbaaninmuotoiset, herkät kahelelani-kotilon kuoret, jotka ovat luultavasti saaneet nimensä muinaisen havaijilaispäällikön mukaan, ovat vain viiden millimetrin mittaisia. Niiden pujottelu on kaikkein työläintä, ja niistä tehdyt leit ovat kaikkein kalleimpia. Värit vaihtelevat syvästä burgundinpunaisesta hehkuvaan pinkkiin, joka on väreistä kaikkein harvinaisin. Väri nostaakin lein hinnan kolminkertaiseksi.

Lein valmistaminen

Kun leintekijä on suunnitellut mallin, hän poistaa kotilonkuorista hiekan ja tekee niihin teräväkärkisellä naskalilla reiän. Vaikka hän on huolellinen ja taitava, noin joka kolmas kuori rikkoutuu, joten yhteen leihin on oltava varalla useita ylimääräisiä kuoria. Yhden lein tekeminen voikin viedä muutaman vuoden! Leihin käytetään nailonlankaa, joka on vahvistettu nopeasti kuivuvalla sideaineella tai mehiläisvahalla. Langan molempiin päihin kiinnitetään perinteisesti pieni napinmuotoinen kuori, esimerkiksi puka, ja jatkeeksi lisätään lein kiinnityskohtaan yksi tai kaksi kaurikotilon kuorta.

Leityyppejä on miltei yhtä monia kuin on erilaisia kuoriakin: valkoisista momi-kotilon kuorista pujoteltuja klassisia yksinkertaisia leitä, joiden pituus on 150–190 senttimetriä, sadoista pienen pienistä kahelelani-kuorista tehtyjä punottuja leitä ja symmetrisiksi kuvioiksi sommiteltuja koristeita, joista osassa käytetään kuorten lisäksi siemeniä. Lein tekeminen vaatii huolellisuutta ja aikaa, ja se koettelee myös silmiä. Luovien ja kärsivällisten niihaulaistaiteilijoiden käsissä syntyy kuitenkin säännöllisesti monimutkaisia ja poikkeuksellisen kauniita leitä. Jokainen lei on yksilöllinen, ja on helppo ymmärtää, miksi ne pystyvät kilpailemaan arvokkaiden jalokivien ja perintökorujen kanssa – maksavathan jotkin niistä tuhansia dollareita.

Vaikka Niihau onkin ehkä melko karu, harvaan asuttu ja yksinäinen saari Havaijin reunamilla, sen kekseliäiden ja taiteellisten leintekijöiden ansiosta jopa kaukana Niihaun aurinkoisilta rannoilta asuvat ihmiset voivat ihastella tämän ”Kielletyn saaren” aarteita.

[Alaviite]

^ kpl 4 Samantyyppisiä kuoria on myös muualla Havaijissa ja Tyynenmeren saarissa, mutta niiden määrä ja laatu vaihtelevat.

[Kuva s. 24, 25]

Kuivatut kotilonkuoret lajitellaan ja pujotellaan viehättäviksi leiksi.

[Lähdemerkintä]

© Robert Holmes

[Kuva s. 25]

”Momi”-kotilon kuorista tehtyjä koristeita.

[Kuvan lähdemerkintä s. 24]

© drr.net