Jumala on auttanut minua kestämään koettelemukset

Kertonut Vazir Asanov

Pomppasin ylös vuoteesta, sidoin Raamatun vyötäisilleni ja pukeuduin kiireen vilkkaa. Tein muutamasta vaatekappaleesta mytyn, jonka asettelin vuoteeseen peiton alle, jotta näyttäisi siltä kuin olisin yhä nukkumassa. Sitten hyppäsin ulos ikkunasta ja juoksin valtakunnansalille rukoillen samalla Jumalalta apua. Tämä tapaus sattui vuonna 1991 ollessani 14-vuotias.

OLEN syntynyt kurdiperheeseen nykyisen Kazakstanin eteläosassa sijaitsevassa kaupungissa. Syntymäni aikaan Kazakstan oli yksi Neuvostoliiton 15 tasavallasta. Vanhempani ja sukulaiseni iskostivat mieleeni, että minusta voisi aikanaan tulla yksi kansamme johtajista ja vapauttajista. Viha, jota vaalin kurdien vihollisia kohtaan, oli niin voimakas, että olin valmis tappamaan vapauttaakseni kansani sorrosta.

1980-luvun loppupuolella äiti, nuorempi veljeni ja minä aloimme tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Isä kuitenkin kielsi meitä olemasta yhteydessä kristittyihin. Siitä huolimatta jatkoin tutkimista. Tottelemattomuus perheen päätä kohtaan ei yleensä tule kurdiperheessä kuuloonkaan. Rakastin isää, mutta rakastin myös totuuksia, joita opin Raamatusta.

Vastustusta kotona ja koulussa

Kerran opettaja näki koululaukussani Vartiotorni-lehden ja kertoi siitä vanhemmilleni. Isä löi minua raivoissaan niin kovaa, että verta pursui nenästäni. ”Vieläkö sinä olet tekemisissä sen uskonnon kanssa?” hän huusi.

Sen jälkeen isä teki tiettäväksi, ettei hän pitäisi minua enää poikanaan. Se loukkasi minua valtavasti! Samoihin aikoihin monet luokkatoverini alkoivat kartella minua ja jotkut solvasivat minua avoimesti. Opettajat laskivat arvosanojani ja pilkkasivat usein uskonkäsityksiäni tunnilla yrittäen siten saada minut omaksumaan heidän ateistiset näkemyksensä.

Vastustuksesta huolimatta pyrin edelleen käymään seurakunnan kokouksissa ja kertomaan vasta löytämästäni uskosta toisille. Jonkin ajan kuluttua isä sai selville, että luin Raamattua ja pidin yhä yhteyttä todistajiin. Eräänä sunnuntaina yritin jonkin tekosyyn varjolla päästä livahtamaan kotoa kokoukseen. Isä passitti minut saman tien vuoteeseen ja sanoi tiukasti: ”Tästä lähtien menet joka sunnuntai vuoteeseen tähän samaan aikaan.” Hän uhkasi, että tottelemattomuudesta olisi karmeat seuraukset, ja olin varma, että hän myös tarkoitti, mitä sanoi.

Kyyneleet silmissä rukoilin tosi Jumalaa Jehovaa, että hän pehmittäisi isän sydämen, mutta mikään ei muuttunut. Muistelin sitä,  millaista sortoa israelilaiset kokivat Egyptissä. Isän toiminta toi mieleeni faraon, joka kieltäytyi päästämästä israelilaisia palvomaan Jehovaa. (2. Mooseksen kirja 5:1, 2.)

Päätöksiä

Eräänä sunnuntaina päätin sitten mennä kokoukseen. Sydän pamppaillen makasin vuoteessa ja rukoilin hiljaa Jehovaa. Kun isä ja äiti tulivat huoneeseeni, olin nukkuvinani. Isä totesi ylpeänä: ”Katsopa, miten tottelevainen poika minulla on.” Hän antoi minulle suukon ja lähti hiljaa pois. Rukoilin edelleen hartaasti.

Pian vanhempieni lähdettyä pomppasin ylös, otin kengät sängyn alta ja hyppäsin ulos ikkunasta, kuten alussa kerroin. Kaksi tuntia kokouksessa hujahti nopeasti, ja mietin, mitä mahtaisi tapahtua, kun palaisin kotiin. Äiti oli huomannut, että vuoteessani oli minun sijastani vaatemytty, mutta onneksi hän ei ollut puhunut mitään isälle. Hän kuitenkin varoitti, että vastedes hän ei enää salailisi tekojani isältä.

Kerran vuonna 1992 kerroin vanhemmilleni, että muuan ystäväni oli menossa erääseen juhlaan ja että hän oli kutsunut minut mukaan. Todellisuudessa tuo tilaisuus oli Jehovan todistajien konventti, joka pidettäisiin Tarazissa sadan kilometrin päässä kotikaupungistani Karatausta. Minun oli tarkoitus mennä siellä kasteelle sen vertauskuvaksi, että olin vihkinyt elämäni Jehovalle. Pyysin äidiltä lupaa ottaa aitasta sangollisen auringonkukansiemeniä, jotka sitten paahdoin ja myin torilla. Saamillani rahoilla pääsin matkustamaan konventtiin.

Kotiin palattuani isä kysyi, oliko minulla ja ystävälläni ollut hauskaa. Vastasin myöntävästi. Tunsin Jehovan tukevan minua, sillä isä ei kysellyt asiasta enempää. Sananlaskujen 3:5, 6 oli suosikkiraamatunkohtani: ”Luota Jehovaan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Ota hänet huomioon kaikilla teilläsi, niin hän itse tekee polkusi suoriksi.”

Hengellinen heikentyminen

Isän vastustus ei loppunut kasteeni jälkeen. Koska olin edelleen tekemisissä todistajien kanssa, hän pieksi minua ankarasti sekä yksityisesti että muiden läsnä ollessa. Hän nöyryytti ja painosti minua miltei päivittäin, ja itkin usein. Kazakstan oli tuolloin itsenäistymässä, ja vanhempani ja sukulaiseni yrittivät taivutella minua tavoittelemaan poliittista uraa, jotta olisin hyödyksi yhteiskunnalle. Heidän mielestään heitin tilaisuuteni hukkaan.

Isoveli oli menestynyt urheilussa, ja isä käski minun usein ottaa hänestä esimerkkiä. Sitten vuoden 1994 loppupuolella minäkin aloin urheilla. Luontaisten kykyjeni ansiosta voitin pian palkintoja ja sain arvostusta jalkapallossa ja voimistelussa. Aloin myös opiskella lakia, jotta voisin puolustaa kurdien etuja. Kiinnostuin jopa politiikasta ja suunnittelin kurdien nuorisopuolueen perustamista. Nyt isä alkoi ylistää minua.

”Sinä voitit, isä”

Olin heikentynyt hengellisesti. En lukenut enää Raamattua enkä käynyt Jehovan todistajien kokouksissa. Lohduttauduin sillä ajatuksella, että palvelisin Jehovaa sitten kun tulisin täysi-ikäiseksi. Kerran isä kysyi, olinko vielä yhteydessä Jehovan todistajiin. ”En ole. Sinä voitit, isä”, vastasin. ”Oletko nyt tyytyväinen?” Tämän kuultuaan isä oli tavattoman iloinen ja sanoi ylpeänä: ”Sinä olet vihdoin minun poikani!”

En käynyt kokouksissa kahteen vuoteen.  Välillä kyllä teki mieli mennä, mutta häpeä pidätteli minua. Ajattelin, että seurakuntaan kuuluvat eivät ymmärtäisi tilannettani.

En silti hetkeäkään epäillyt, että Jehovan palveleminen on parasta, mitä voisin tehdä. Vakuuttelin itselleni usein, että rakastin Jehovaa edelleen. Sitten isä alkoi painostaa minua menemään yliopistoon. Annoin periksi ja lupasin jopa suoriutua erinomaisin arvosanoin. Yliopisto sijaitsi suuressa ja nykyaikaisessa Almatyn kaupungissa Etelä-Kazakstanissa, ja toivoin sydämessäni, että tapaisin sikäläisiä todistajia.

Onnellisia muutoksia

Pian opintojen aloittamisen jälkeen tapasin kaksi todistajaa saarnaamassa kadulla. He lähestyivät minua ja kysyivät, kenen arvelen hallitsevan maailmaa.

”Saatana Panettelijan”, vastasin. ”Hän on Jehovan ja ihmiskunnan vihollinen.” (2. Korinttilaisille 4:3, 4.) Selitin, että olin ollut kasteella mutta tullut sittemmin toimettomaksi.

Vuoden 1996 lopulla aloin jälleen tutkia Raamattua todistajien kanssa. Joidenkin tutkistelukertojen jälkeen tunsin jälleen palavaa halua palvella Jehovaa ja aloin osallistua kaikkeen todistajien toimintaan Almatyssa. Syyskuussa 1997 aloitin tienraivauksen, kokoaikaisen sananpalveluksen.

Vuotta myöhemmin isä tuli käymään luonani. Juoksin häntä vastaan, ja me halasimme. Hän pyysi minua antamaan anteeksi menneiden vuosien huonon kohtelun. Hän sanoi ymmärtäneensä väärin sekä minut että uskoni. ”Isä”, sanoin, ”rakastan sinua hyvin paljon.”

Olin tavattoman onnellinen, kun isä otti raamatullista kirjallisuutta ja pyysi saada Raamatun voidakseen lukea sen kannesta kanteen. Vuotta myöhemmin hän tuli uudelleen, tällä kertaa äidin kanssa. Valtakunnansalissa eri kansallisuuksiin kuuluvat ihmiset esittäytyivät heille ja toivottivat heidät lämpimästi tervetulleiksi. Tämä teki isään lähtemättömän vaikutuksen, ja hän alkoi lukea todistajien kirjallisuutta hyvin kiinnostuneena.

Runsaita siunauksia

Syyskuussa 2001 avioiduin ihastuttavan venäläistytön Jelenan kanssa. Hän oli käynyt kasteella vuonna 1997 ja aloitti tienraivauksen toukokuussa 2003. Riemuksemme saimme tietää, että vanhempani olivat alkaneet tutkia Raamattua todistajien kanssa ja edistyivät hengellisesti. En voinut uskoa uutista täysin ennen kuin kuulin sen isältä itseltään. Hän kertoi minulle puhelimessa, että Jehova on ainoa tosi Jumala!

Olen iloinen siitä, että olen täällä Almatyssa saanut johtaa raamatuntutkistelua monille, jotka ovat tulleet muun muassa Iranista, Kiinasta, Pakistanista, Syyriasta ja Turkista. Melko hiljattain eräs iranilainen pappi pyysi minua tutkimaan kanssaan Raamattua persiaksi, joka on hänen äidinkielensä. Muuan entinen kenraali Afganistanista oli tavattoman vaikuttunut kaikesta, mitä hän sai tietää Jehovasta. Oli hienoa saada tutkia myös erään syyrialaisen kanssa kurdiksi, omalla äidinkielelläni, ja joidenkin kanssa sain tutkia kazakiksi ja venäjäksi, joita niin ikään olin puhunut lapsena.

Palvelen Jelenan kanssa kazakinkielisessä seurakunnassa, joka on yksi yli 35:stä Jehovan todistajien seurakunnasta Almatyssa. Viime vuonna Jelena ja minä saimme tilaisuuden työskennellä tilapäisesti hiljattain valmistuneessa Jehovan todistajien haaratoimistossa, joka sijaitsee Almatyn lähistöllä.

Aikoinaan minua opetettiin vihaamaan, mutta Jehova on opettanut minut rakastamaan. Olen vakuuttunut siitä, että meidän ei koskaan pitäisi toimia vastoin Jehovan tahtoa edes hyvää tarkoittavien sukulaisten ja ystävien painostuksesta (Galatalaisille 6:9). Saan tätä nykyä iloa siitä, että vaimollani ja minulla on ”runsaasti tehtävää Herran työssä” (1. Korinttilaisille 15:58).

[Huomioteksti s. 13]

Äiti varoitti, että vastedes hän ei salailisi tekojani isältä.

 [Kuva s. 15]

Karataun valtakunnansali, jossa kävin nuorena.

[Kuva s. 15]

Vanhempani, jotka suhtautuvat työhömme nyt myötämielisesti.

[Kuva s. 15]

Jelenan kanssa hääpäivänämme.

[Kuva s. 15]

Jelena ja minä Almatyn lähellä sijaitsevan uuden haaratoimiston edustalla.