Löysimme etsimämme

Kertonut Bert Tallman

Muistelen lämmöllä elämääni nuorena poikana blood-mustajalkojen reservaatissa Albertan provinssissa Kanadassa. Asuimme lähellä Kalliovuoria ja kaunista Louisejärveä.

TULEN perheestä, jossa on seitsemän poikaa ja kaksi tyttöä. Minä ja sisarukseni olimme usein isoäitimme luona. Hän oli ahkera ja opetti meille perinteisen elämäntavan, jota mustajalat ovat noudattaneet jo sukupolvien ajan. Opimme poimimaan marjoja, valmistamaan perinneruokia ja viljelemään puutarhaa. Isoisä ja isä veivät minua metsästämään ja kalastamaan. Metsästimme hirviä ja peuroja, joista saimme ruokaa ja vuotia. Vanhempamme työskentelivät kovasti, ja he tekivät parhaansa tarjotakseen meille hyvän kodin. Elämä reservaatissa oli miellyttävää.

Kaikki muuttui, kun isoäiti kuoli vuonna 1963. Se hämmensi viisivuotiasta poikaa. Mikään kuulemani ei tuonut minulle todellista lohdutusta. Vaikka olin nuori, mietin, että jos Luoja on olemassa, missä hän on. Miksi ihmiset kuolevat? Joskus olin niin turhautunut, että valitin hiljaa ääneen. Kun vanhempani kysyivät, mikä hätänä, sanoin vain, että johonkin sattui.

Kosketus valkoisiin

Ennen isoäidin kuolemaa emme olleet juuri tekemisissä valkoisten kanssa. Aina kun näimme heitä, joku saattoi sanoa esimerkiksi: ”Taas yksi paha ja ahne valkoinen mies, jolla ei ole lainkaan tunteita. He eivät ole oikeita ihmisiä.” Minua varoitettiin, että valkoisista vain todella harvat olivat vilpittömiä ja että heihin ei voinut luottaa. Minua kiinnosti tavata heitä, mutta olin varovainen, sillä alueemme valkoiset tekivät meistä usein pilaa ja puhuivat meistä halventavasti.

Pian isoäidin kuoleman jälkeen vanhempani alkoivat juoda. Seuraavat vuodet kuuluvat elämäni surullisimpiin. Kun olin kahdeksanvuotias, kotonamme alkoi käydä kaksi mormonia. He vaikuttivat hyviltä ihmisiltä. Vanhempani suostuivat heidän ehdotukseensa ilmoittaa minut ohjelmaan, jonka tarkoituksena oli – niin kuin sen ymmärsin – muuttaa intiaanilapsia laittamalla heidät elämään valkoisten kanssa. Ilmeisesti elämäntilanteensa vuoksi vanhempani ajattelivat, että minulle olisi parasta asua toisen perheen luona. Olin tyrmistynyt ja pettynyt, sillä vanhempani olivat sanoneet, ettei valkoisiin voi luottaa. En olisi halunnut lähteä ja yritin siksi välttää sen. Lopulta kuitenkin suostuin, kun vanhempani vakuuttivat minulle, että vanhempi veljeni tulisi mukaan.

Kun saavuimme Vancouveriin Brittiläiseen Kolumbiaan, minut kuitenkin erotettiin veljestäni ja vietiin sadan kilometrin päähän hänen luotaan. Olin järkyttynyt. Vaikka pääsin hyvään perheeseen, kokemus oli traumaattinen,  ja olin kauhuissani. Palasin kotiin suunnilleen kymmenen kuukauden päästä.

Taas kotona

Vaikka tilanne kotona ei ollut paljonkaan muuttunut, olin iloinen siitä, että olin päässyt takaisin. Ollessani noin 12-vuotias vanhempani lopettivat alkoholinkäytön. Se oli helpotus, mutta vietin jo itse huonoa elämää; olin alkanut käyttää huumeita ja alkoholia. Vanhempani kannustivat minua muunlaiseen ajanvietteeseen, muun muassa rodeoratsastukseen, josta pidin todella paljon. Rodeo ei sovi heikkohermoisille. Opin pysymään vähintään vaaditut kahdeksan sekuntia hurjien, vikuroivien härkien selässä pitäen vain toisella kädellä kiinni köydestä, joka oli sidottu härän vatsan ympäri.

Ollessani teini-ikäinen heimon vanhimmat kertoivat minulle alkuperäisuskonnosta. Kiinnostuin siitä tosissani, sillä en liiemmin kunnioittanut niin sanottuja valkoisen miehen uskontoja. Mustajalkojen tavat tuntuivat edistävän huomaavaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, jotka näyttivät puuttuvan monista ”kristillisistä” uskonnoista. Minun oli mukava olla toisten intiaanien kanssa. Nautin perheenjäsenten ja ystävien välisestä huumorista ja läheisyydestä.

Suunnilleen noihin aikoihin sain myös tietää intiaaneihin aikojen saatossa kohdistuneesta epäoikeudenmukaisuudesta. Minulle kerrottiin, että valkoinen mies oli levittänyt tauteja intiaanien keskuuteen ja hävittänyt tärkeimmän toimeentulolähteen, biisonin. Yhdysvaltain armeijan everstin R. I. Dodgen kerrotaan jopa sanoneen: ”Tappakaa kaikki biisonit, jotka voitte. Jokainen kuollut biisoni merkitsee yhden intiaanin katoamista.” Opin, että tämä asenne lannisti mustajalkoja ja sai aikaan avuttomuuden tunteen.

Tämän lisäksi jotkut hallituksen edustajat ja heidän uskonnolliset liittolaisensa olivat yrittäneet päättäväisesti muuttaa intiaaneja, joita he pitivät alkukantaisina, ja sulauttaa heidät valkoiseen väestöön. He ajattelivat, että intiaaneissa kaikki oli muutettava, niin kulttuuri, uskomukset, käyttäytyminen kuin kielikin, jotta he voisivat mukautua valkoisen miehen elämäntapaan. Kanadassa joitakin intiaanilapsia kohdeltiin huonosti ja käytettiin hyväksi uskonnollisissa sisäoppilaitoksissa. Toiset käyttivät päihteitä, olivat väkivaltaisia tai ajautuivat itsemurhaan. Nämä ongelmat ovat yhä yleisiä reservaateissa.

Paetakseen näitä ongelmia jotkut intiaanit hylkäsivät mustajalkojen kulttuurin. He alkoivat puhua lapsilleen englantia eivätkä mustajalkojen kieltä ja yrittivät omaksua joitakin valkoisen miehen tapoja. Mutta sen sijaan, että heidät olisi hyväksytty, monia heistä pilkattiin. Joidenkin valkoisten lisäksi myös toiset intiaanit pilkkasivat heitä ja käyttivät heistä nimitystä ”omenaintiaani” – pinnalta punainen mutta sisältä valkoinen.

Oli surullista nähdä, että intiaanit kärsivät niin monella tavoin. Halusin kovasti nähdä olosuhteiden parantuvan sekä omassa reservaatissamme että muissa reservaateissa Kanadassa ja Yhdysvalloissa.

Kaipaan vastauksia

Teini-iässä minusta tuntui, ettei minua koskaan hyväksyttäisi, ja alemmuudentunteeni johtivat usein kaunan tunteisiin. Aloin jopa vihata valkoisia. Vanhempani ja tätini kuitenkin varoittivat minua vihan ja kostonhimon hautomisesta. He kehottivat minua olemaan anteeksiantava ja osoittamaan rakkautta ja sanoivat, ettei ennakkoluuloisista ihmisistä kannattanut välittää. Myöhemmin opin, että nämä neuvot olivat yhdenmukaisia Raamatun periaatteiden kanssa. Halusin yhä löytää vastaukset kysymyksiin, jotka olivat vaivanneet minua lapsuudessa. Aloin myös miettiä, miksi olemme olemassa ja miksi epäoikeudenmukaisuus vain jatkuu. Minusta ei tuntunut järkevältä, että elämme vain lyhyen aikaa ja sitten kuolemme. Olin hämmentynyt.

Aina kun luoksemme tuli Jehovan todistajia, minut lähetettiin ovelle. Kunnioitin heitä,  sillä he eivät vaikuttaneet ennakkoluuloisilta. En oikein osannut muotoilla kysymyksiäni tarkasti, mutta meillä oli silti aina mielenkiintoisia keskusteluja. Muistan erään kerran, kun John Brewster ja mustajalkoihin kuuluva Harry Callihoo kävivät luonani. Keskustelimme pitkään kävellessämme preerialla. Sain kirjan ja luin suunnilleen puolet siitä ennen kuin se jotenkin katosi.

Minusta tulee rodeoratsastaja

Kysyin reservaattimme vanhimmilta neuvoa. Arvostin heidän harkittuja ohjeitaan, mutta en koskaan saanut tyydyttäviä vastauksia elämää koskeviin kysymyksiini. Noin 16-vuotiaana lähdin kotoa ja jouduin rodeokilpailuiden lumoihin. Rodeoiden jälkeen oli juhlia, joissa juotiin ja käytettiin huumeita. Omatuntoni soimasi minua, sillä tiesin, että sellainen käytös oli väärin, ja aavistin, että Jumala ei hyväksynyt elämäntapaani. Rukoilin usein Luojalta apua, jotta voisin tehdä oikein ja löytää vastaukset kysymyksiin, jotka edelleen vaivasivat mieltäni.

Vuonna 1978 tapasin Calgaryssa ollessani nuoren intiaaninaisen Rosen. Hän oli puoliksi mustajalka ja puoliksi cree. Olimme kiinnostuneita samoista asioista, ja pystyin puhumaan avoimesti hänen kanssaan. Rakastuimme ja vuonna 1979 menimme naimisiin. Perheeseemme syntyi tytär Carma ja poika Jared. Rose on ollut uskollinen ja kannustava vaimo ja hyvä äiti. Erään kerran, kun perheemme oli käymässä vanhemman veljeni luona, löysin kirjan nimeltä Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. * Siitä lukemani asiat herättivät kiinnostukseni ja vaikuttivat todella järkeviltä. Mutta juuri kun minusta tuntui, että aloin pikkuhiljaa ymmärtää Raamatun sanomaa, tulin kirjassa kohtaan, josta sivut oli revitty irti. Rose ja minä yritimme kovasti löytää puuttuvat sivut, mutta emme onnistuneet. Rukoilin kuitenkin edelleen apua.

Papin luona

Keväällä 1984 syntyi kolmas lapsemme, suloinen tytär Kayla. Vain parin kuukauden päästä hän kuitenkin kuoli synnynnäisen sydänvian vuoksi. Olimme järkyttyneitä, enkä tiennyt, kuinka lohduttaa Rosea. Hän taivutteli minut lähtemään kanssaan reservaattimme katolisen papin luo saamaan lohdutusta ja vastauksia kysymyksiimme.

Kysyimme papilta, miksi pienen tyttömme täytyi kuolla ja minne hän oli mennyt. Hän sanoi meille, että Jumala otti Kaylan, koska hän tarvitsi uuden enkelin. Ihmettelin, miksi Jumalan piti ottaa tyttäremme enkeliksi, jos hän on Kaikkivaltias Luoja. Mitä hyötyä avuttomasta vauvasta voisi olla? Pappi ei kertaakaan avannut Raamattua. Lähtiessämme hänen luotaan meillä oli tyhjä olo.

Rukous kantaa meitä

Eräänä maanantaiaamuna marraskuun lopulla vuonna 1984 rukoilin pitkään ja anoin epätoivoisesti Jumalalta, että hän auttaisi minua olemaan hyvä ihminen, antaisi kaikelle järjellisen selityksen ja näyttäisi, mikä on elämän tarkoitus. Samana aamuna kaksi Jehovan todistajaa, Diana Bellemy ja Karen Scott, koputtivat ovelle. He olivat todella vilpittömiä, ystävällisiä ja innokkaita esittämään sanomaansa. Kuuntelin, otin vastaan Raamatun ja kirjan Elossa säilyminen uuteen maahan, * ja sovimme, että Diana palaisi myöhemmin samalla viikolla miehensä Darrylin kanssa.

Vasta kun he olivat lähteneet, mieleeni juolahti, että tämä oli varmasti vastaus rukoukseeni. Olin niin innoissani, että kävelin talossa edestakaisin odottaessani, että Rose palaisi töistä ja voisin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut. Yllätyksekseni Rose kertoi, että hänkin oli rukoillut edellisenä iltana ja pyytänyt Jumalaa auttamaan häntä löytämään oikean uskonnon. Tuon viikon perjantaina oli ensimmäinen raamatuntutkistelumme. Myöhemmin kuulimme, että sinä päivänä, jona Karen ja Diana kävivät luonamme, he eivät olleet löytäneet niitä taloja, joissa olivat aikoneet saarnata. Mutta kun he sitten näkivät meidän talomme, heistä tuntui, että heidän piti tulla käymään.

 Viimeinkin vastauksia!

Kun aloimme tutkia Raamattua, perheemme ja ystävämme olivat kummissaan ja suhtautuivat siihen aluksi hyvin kylmäkiskoisesti. Sitten he painostivat meitä sanomalla, että heitämme elämämme hukkaan emmekä käytä täysin hyväksi lahjojamme ja kykyjämme. Päätimme kuitenkin, ettemme käännä selkäämme uudelle Ystävällemme, Luojallemme Jehovalle. Olimmehan löytäneet jotakin todella arvokasta – Jumalan sanan Raamatun kunnioittavaa pelkoa herättävät totuudet ja pyhät salaisuudet (Matteus 13:52). Rose ja minut kastettiin Jehovan todistajiksi joulukuussa 1985. Nykyään sukulaisemme arvostavat suuresti Jehovan todistajia, sillä he ovat nähneet, millaisia myönteisiä muutoksia elämässämme on tapahtunut kasteemme jälkeen.

Löysin, mitä olin etsinyt! Raamattu vastaa tärkeisiin kysymyksiin yksinkertaisesti ja loogisesti. Tunsin tyydytystä saadessani tietää elämän tarkoituksen, syyn siihen, miksi kuolemme, ja sen Jumalan lupauksen, että voimme tavata jälleen tyttäremme Kaylan ja nähdä hänen varttuvan täydellisessä ympäristössä (Johannes 5:28, 29; Ilmestys 21:4). Aikanaan opin myös, että meidän ei tulisi kohdella huonosti kehoamme, osoittaa epäkunnioitusta elämää kohtaan eikä herättää toisissa kilpailuhenkeä (Galatalaisille 5:26). Päätin luopua härkäratsastuksesta ja rodeosta miellyttääkseni Jumalaa, vaikka päätös olikin vaikea.

Raamatun täsmällinen tuntemus on vapauttanut meidät taikauskoisista näkemyksistä, jotka piinaavat monia intiaaneja, kuten uskomuksesta, jonka mukaan pöllön vierailu tai koiran ulvonta voi johtaa perheenjäsenen kuolemaan. Emme enää pelkää, että eläimissä tai elottomissa kohteissa olisi näkymättömiä henkiä, jotka voisivat vahingoittaa meitä. (Psalmit 56:4; Johannes 8:32.) Arvostamme Jehovan ihmeellisiä luomistekoja. Minulla on moniin kansoihin kuuluvia ystäviä, joita kutsun veljiksi ja sisariksi, ja he pitävät meitä samanarvoisina, toisina Jumalan palvelijoina (Apostolien teot 10:34, 35). Monet heistä opettelevat tuntemaan alkuperäiskulttuuriamme ja siihen kuuluvia uskomuksia sekä mustajalkojen kieltä, jotta he voisivat menestyksekkäästi ja vetoavasti kertoa Raamatun sanomaa.

Elämme blood-mustajalkojen reservaatissa Etelä-Albertassa, jossa meillä on pieni karjatila. Pidämme edelleen intiaanikulttuurista – perinteisistä ruoista, musiikista ja tanssista. Emme osallistu aktiivisesti perinteisiin tanssijuhliin, joista joskus käytetään nimitystä powwow, mutta meistä on mukavaa katsella niitä, kun se on sopivaa. Olen myös kertonut lapsillemme heidän kulttuuriperinnöstään ja opettanut heille jonkin verran mustajalkojen kieltä. Monet intiaanit tunnetaan hienoista ominaisuuksista: huomaavaisuudesta, nöyryydestä ja rakkaudellisesta kiinnostuksesta perhettä ja ystäviä kohtaan. Heidät tunnetaan myös vieraanvaraisuudesta ja siitä, että he kunnioittavat toisia, myös eri taustoista tulevia. Arvostan ja ihailen näitä asioita edelleen.

Suurinta onnellisuutta saamme, kun käytämme aikaamme ja voimavarojamme auttaaksemme toisia tuntemaan Jehovan ja rakastamaan häntä. Poikamme Jared palvelee vapaaehtoisena Jehovan todistajien haaratoimistossa lähellä Torontoa. Minä palvelen vanhimpana paikallisessa Macleodin seurakunnassa, ja Rose, Carma ja minä olemme kaikki vakituisia tienraivaajia eli kokoaikaisia evankelistoja. On ilo saarnata omalla mustajalkojen kielellämme ja nähdä ihmisten ottavan vastaan totuuden Luojasta ja hänen tarkoituksistaan.

Raamatussa sanotaan Jehovasta: ”Jos etsit häntä, hän sallii sinun löytää itsensä.” (1. Aikakirja 28:9.) Olen kiitollinen siitä, että hän on täyttänyt lupauksensa auttamalla minua ja perhettäni löytämään etsimämme.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 13]

Jos Luoja on olemassa, missä hän on? Miksi ihmiset kuolevat?

[Huomioteksti s. 16]

Monet intiaanit ovat tunnettuja huomaavaisuudesta ja nöyryydestä.

[Kuva s. 12]

Isoäiti opetti minulle perinteistä mustajalkakulttuuria.

 [Kuva s. 15]

Jouduin täysin rodeon lumoihin.

[Kuva s. 15]

Erikoistraktaatti ”Voit luottaa Luojaan” on saatavilla mustajalkojen kielellä ja eräillä muilla kielillä.

[Kuva s. 15]

Nyt iloitsen Raamatun tuntemuksen jakamisesta toisille.

[Kuva s. 15]

Perheemme nykyään.