Suolaa Saharasta

NELIVETOISEN automme ikkunassa vilahtelee keppejä säännöllisin väliajoin. Ne viitoittavat tien hiekkamyrskyn sattuessa – mikä on varsin todennäköistä täällä Saharassa.

Tie seuraa ikivanhaa kamelireittiä Agadezin kaupungista Nigeristä Algerian rajalle ja siitä eteenpäin. Määränpäänämme on Teguidda-n-Tessoumt, Agadezista parisataa kilometriä luoteeseen keskellä aavikkoa sijaitseva pieni kylä, jossa viisikymmentä perhettä tuottaa perinnäisin menetelmin kallisarvoista suolaa Saharan savimaasta.

Ihmisten luomia kumpuja ja pastellisävyisiä lammikoita

Kun edessämme alkaa näkyä pieniä kumpuja, tiedämme olevamme melkein perillä. Opas pysäyttää auton kymmenmetrisen kummun viereen ja kehottaa meitä nousemaan sen laelle katsomaan kylää. Kavutessamme rinnettä ylös hän kertoo, että tämä ja muut kummut on kasattu suolan tuotannossa vuosien saatossa syntyneestä jätemaasta.

Ylhäällä eteemme aukeaa kiehtova näkymä. Lähes kaikki kylässä – maaperä, seinät, katot – on poltetun saven väristä. Ainoa poikkeus ovat kaksi vihreää puuta, jotka seisovat kuin vartiomiehet kylän vastakkaisilla laidoilla. Talot ja aidat onkin tehty savesta. Yksiväristen rakennusten ympärillä levittäytyy satoja pastellisävyisiä suolalammikoita. Alue kuhisee toimintaa: miehet, naiset ja lapset ovat täydessä työn touhussa.

Epätavallinen valmistusmenetelmä

Laskeutuessamme alas opas selittää ammoisista ajoista periytyvää suolanvalmistusmenetelmää, jota kylässä käytetään. ”Lammikoita on pohjimmiltaan vain kahdenlaisia. Suuremmat ovat halkaisijaltaan parimetrisiä, ja niissä suolavesi selkeytetään. Pienemmät ovat haihdutusaltaita. Alueella on kaksikymmentä lähdettä, joiden vesi on jo itsessään hyvin suolaista. Suolan pääasiallinen lähde ei kuitenkaan ole vesi vaan maaperä, ja siksi  valmistusmenetelmäkin on epätavallinen.” Miten suola saadaan erotettua maa-aineksesta?

Katselemme, kun mies kaataa maata suureen altaaseen, joka on täynnä lähdevettä, ja polkee näin syntyvää liejua jaloillaan aivan kuin viinikuurnan polkijat. Kun ainekset ovat sekoittuneet keskenään riittävästi, hän jättää seoksen asettumaan useaksi tunniksi. Ympärillä olevissa suurissa altaissa on samanlaista mutaista seosta, mutta niiden ruskea sävy vaihtelee sen mukaan, missä määrin kiinteä aines on erottunut suolaisesta vedestä.

Lähistöllä toinen mies kauhoo kurpitsan kuoresta tehdyllä kalebassilla suolavettä pienempiin altaisiin. Tämän osan työstä hoitavat yleensä miehet. He myös pitävät kunnossa altaat, joista osa on luonnollisia painaumia maankamarassa, osa on hakattu kallioperään. Niissä paikoissa, missä maata ei voida kaivaa, savea kasataan kallion päälle rengasmaiseksi valliksi, joka sitten tiivistetään kovaksi hakkaamalla sitä kepeillä. Tällaiset altaat on korjattava tai rakennettava uudestaan joka vuosi.

Naisten tehtävänä on kaivaa savea, niin että sitä on aina riittävästi raaka-aineeksi. Lisäksi he keräävät suolakiteet pois haihdutusaltaista ja puhdistavat altaat perusteellisesti seuraavaa erää varten.

Lapset puolestaan juoksentelevat pienempien altaiden välillä ja pitävät silmällä niiden pintaa. Veden haihtuessa pintaan syntyy suolakiteitä. Jos ne ehtivät muodostaa yhtenäisen kuoren, haihtuminen pysähtyy. Lapset hajottavat kuoren pirskottamalla sille vettä, jolloin kiteet vajoavat pohjaan. Haihtuminen jatkuu, kunnes jäljellä on vain arvokasta suolaa.

Miksi altaiden kauniit värit vaihtelevat? Opas selittää: ”Tällä seudulla on kolmenlaista savea, ja niistä jokainen antaa vedelle eri värin. Sävy riippuu myös seoksen suolapitoisuudesta. Lisäksi joissakin altaissa kasvaa levää, joka antaa vedelle väriä.” Panemme merkille, että vivahteet vaihtelevat myös auringonsäteiden heijastuskulman muuttuessa.

Suola maksuvälineenä

Kylässä naiset muovailevat kostean raakasuolan soikeiksi, pyöreiksi ja kolmion muotoisiksi kakuiksi ja panevat ne kuivumaan paahtavaan aurinkoon. Suolaa ei puhdisteta, joten se jää ruskehtavaksi. Yksi naisista kertoo, että soikeat ja pyöreät kakut menevät myyntiin, kolmikulmaiset taas säästetään lahjoiksi.

Suola vaihdetaan kylän kautta kulkevien paimentolaisten ja suolakauppiaiden kanssa ruokatarvikkeisiin ja muihin hyödykkeisiin. Nämä puolestaan myyvät sen pääasiassa kaupunkien toreilla aavikon laidalla. Tämän kylän suola ei todennäköisesti päädy ihmisten aterioille, vaan se täydentää kotieläinten ruokavaliota.

Kävellessämme takaisin autolle näemme miehen kaivamassa tyhjän selkeytysaltaan pohjalle jäänyttä savea. Sitten hän kuljettaa sitä jätemaa-alueelle ja kasvattaa näin kumpuja omalta pieneltä osaltaan. Kylän jäädessä taakse mietimme sitä, miten nuo kummut todistavat suolanvalmistajista, joita on sukupolvien ajan elänyt ja kuollut Teguidda-n-Tessoumtissa. (Lähetetty.)

[Huomioteksti s. 22]

”Suolan pääasiallinen lähde ei – – ole vesi vaan maaperä, ja siksi valmistusmenetelmäkin on epätavallinen.”

[Kartta s. 21]

(Ks. painettu julkaisu)

SAHARA

NIGER

Agadez

Teguidda-n-Tessoumt

[Lähdemerkintä]

Pohjana NASA/Visible Earth imagery

 [Kuva s. 23]

Saharan savimaasta saadaan kallisarvoista suolaa.

[Lähdemerkintä]

© Victor Englebert

[Kuva s. 23]

Haihdutusaltaiden värit vaihtelevat.

[Lähdemerkintä]

© Ioseba Egibar/age fotostock

[Kuva s. 23]

Suolakakut kuivatetaan paahtavassa auringossa.