Pakenin kuolemankentiltä ja löysin elämän

Kertonut Sam Tan

Perheemme oli pakenemassa kotimaastamme yhdessä parintuhannen muun kambodžalaisen kanssa. Saavuimme lopulta joelle, jonka toisella puolella oli Thaimaa. Sullouduimme yhteen pienistä veneistä, jotka kuljettivat ihmisiä turvaan. Juuri kun viimeinen vene irtosi rannasta, punaisten khmerien sotilaat ilmaantuivat näkyviin ja avasivat tulen.

SUUREKSI helpotukseksemme jokainen pääsi turvallisesti Thaimaan puolelle. Kaikki iloitsivat paitsi me, sillä isäni ja enoni eivät olleet mukana. Heidät oli viety luotamme joitakin kuukausia aiemmin. Äiti vain istui ja itki. Ennen kuin jatkan kertomusta, voisin valottaa hieman taustaani.

Nuoruus buddhalaisena

Synnyin Kambodžassa vuonna 1960 ensimmäisenä perheemme kolmesta lapsesta. Ollessani yhdeksänvuotias vanhempani päättivät yhteistuumin minun kanssani, että menisin munkiksi buddhalaiseen temppeliin, kuten monet sikäläiset pojat tekivät. Munkkien päivä alkoi noin kuuden aikaan aamulla, kun he lähtivät keräämään ruokaa talosta taloon. Minusta oli vaikeaa pyytää ruokaa joiltakin ihmisiltä, sillä näin selvästi, että he olivat todella köyhiä. Seuraavaksi me nuoret munkit valmistimme ruokaa ja tarjoilimme sen vanhemmille munkeille. Itse söimme sen jälkeen.

Kuudelta illalla vanhemmat munkit kokoontuivat rukoilemaan kielellä, jota vain harvat, jos ketkään, ymmärsivät. Parin vuoden jälkeen minusta tuli niin sanottu pikkumunkki, ja sain nauttia joitakin vanhempien munkkien etuoikeuksia. Sain myös osallistua rukouksiin heidän kanssaan. Luulin, että buddhalaisuus on ainoa uskonto maailmassa.

Pako Kambodžasta

En ollut tyytyväinen elämään temppelissä, ja siksi palasin kotiin 14-vuotiaana. Pian sen jälkeen Pol Pot nousi valtaan. Hänen johtamansa punaisten khmerien liike, joka oli vallassa vuosina 1975–79, pakotti kaikki muuttamaan kaupungeista maaseudulle. Se oli osa hanketta, jonka tarkoituksena oli tehdä Kambodžasta kommunistinen valtio. Myös minun perheeni siirrettiin uuteen paikkaan. Myöhemmin Pol Potin miehet veivät isäni ja enoni, emmekä nähneet heitä enää koskaan. Punaisten khmerien hallitessa kuoli lähes 1,7 miljoonaa kambodžalaista. Osa teloitettiin niin kutsutuilla kuolemankentillä, toiset kuolivat rasittavan työn, sairauksien tai nälän vuoksi.

Nämä olosuhteet saivat parintuhannen hengen ryhmämme lähtemään vaaralliselle kolmipäiväiselle matkalle läpi vuoristoisen maaston kohti Thaimaan rajaa. Kaikki saapuivat turvallisesti perille, myös matkan aikana syntynyt poikalapsi. Useimmilla meistä oli mukana rahaa, mutta loppujen lopuksi heitimme sen menemään, sillä Kambodžan valuutta oli tuohon aikaan käytännössä arvotonta Thaimaassa.

Elämä Thaimaassa

Perheemme muutti Thaimaassa asuvien sukulaisten luokse, ja minä sain töitä kalastajana. Aluksemme otti usein riskin ja suuntasi  kulkunsa Kambodžan vesille, missä oli enemmän kalaa – mutta myös punaisten khmerien partioveneitä. Jos meidät olisi saatu kiinni, olisimme menettäneet veneemme ja henkemme. Pari kertaa olikin hiuskarvan varassa, ettei niin käynyt. Joillekin kävi huonommin: muun muassa naapurini jäi kiinni, ja hänet mestattiin. Vaikka hänen kuolemansa suretti minua, jatkoin kalastamista Kambodžan rannikolla, sillä muuten perheeni olisi nähnyt nälkää.

Koska olin huolissani perheeni ja itseni puolesta, päätin mennä Thaimaassa sijaitsevalle pakolaisleirille ja anoa lupaa muuttaa johonkin toiseen maahan, josta voisin lähettää rahaa perheelleni. Kun kerroin suunnitelmasta sukulaisilleni, he vastustivat sitä jyrkästi, mutta olin jo tehnyt päätökseni.

Pakolaisleirillä tapasin englantia puhuvia vieraita, jotka sanoivat olevansa kristittyjä. Silloin särkyivät kuvitelmani siitä, että buddhalaisuus olisi maailman ainoa uskonto. Minä ja uusi ystäväni Teng Hann aloimme olla tekemisissä näiden ”kristittyjen” kanssa, jotka näyttivät meille Raamatun ja antoivat meille ruokaa. Asuin leirillä vuoden verran ja anoin lupaa muuttaa Uuteen-Seelantiin.

Uusi elämä Uudessa-Seelannissa

Toukokuussa 1979 hakemukseni hyväksyttiin, ja pian sen jälkeen olin pakolaisleirillä Aucklandissa. Eräs ystävällinen henkilö järjesti minut töihin Wellingtonin kaupungissa sijaitsevaan tehtaaseen. Työskentelin kovasti ja lähetin rahaa kotiin, aivan kuten olin luvannut.

Yritin hankkia tietoa kristillisyydestä ja aloin sen vuoksi käydä kahdessa protestanttisessa kirkossa. Niissä kerrottiin kuitenkin hyvin vähän Raamatusta. Halusin rukoilla oikealla tavalla, ja eräs ystävä opetti minulle Isä meidän -rukouksen (Matteus 6:9–13). Kukaan ei kuitenkaan selittänyt minulle, mitä se tarkoitti. Niinpä kävi aivan samoin kuin buddhalaisten rukoustenkin suhteen: toistin sanoja uudelleen ja uudelleen ymmärtämättä, mitä oikeastaan sanoin.

Ongelmallinen avioliitto

Menin naimisiin vuonna 1981. Suunnilleen vuoden päästä vaimoni ja minä menimme kasteelle, eli pappi pirskotteli vettä päällemme. Siihen aikaan minulla oli kaksi työpaikkaa ja hieno koti ja elin mukavaa elämää. Kambodžassa minulla ei ollut ollut mitään näistä. Olin silti onneton. Avioliitossamme oli ongelmia, eikä kirkossa käyminen tuntunut auttavan. Myöskään käytökseni ei parantanut tilannetta: harrastin uhkapelejä, tupakoin, join liikaa ja tapailin muita naisia. Omatuntoni kuitenkin soimasi minua, ja epäilin vakavasti, pääsisinkö taivaaseen, minne minulle oli kerrottu kaikkien hyvien ihmisten menevän kuollessaan.

Vuonna 1987 maksoin äitini ja siskoni matkan Uuteen-Seelantiin, ja he asuivat kanssamme jonkin aikaa. Kun he lähtivät, lähdin minäkin, ja muutimme kolmistaan Aucklandiin.

Opin lopulta ymmärtämään Raamattua

Erään kerran lähtiessäni ystäväni luota tapasin kaksi miestä, jotka kulkivat ovelta ovelle. Toinen heistä, Bill, kysyi: ”Minne toivot meneväsi, kun kuolet?” ”Taivaaseen”, vastasin. Hän näytti minulle Raamatusta, että vain 144 000 ihmistä menee taivaaseen, missä he hallitsevat kuninkaina maata. Hän kertoi myös, että miljoonat Jumalaa pelkäävät ihmiset tulevat asumaan maan päällä, joka muutetaan paratiisiksi. (Ilmestys 5:9, 10; 14:1, 4; 21:3, 4.) Aluksi tämä opetus suututti minua, sillä se oli vastoin aiemmin oppimaani. Sisimmässäni minuun kuitenkin teki vaikutuksen se, kuinka hyvin nämä miehet tunsivat Raamatun ja kuinka rauhallisina he pysyivät. Jälkeenpäin minua harmittikin, etten kysynyt heiltä, mihin uskontokuntaan he kuuluivat.

Muutaman viikon päästä kävin erään ystäväni luona, jonka lasten kanssa eräs aviopari, Dick ja Stephanie, tutki Raamattua. Tutkistelussa käytettiin kirjasta Nauti elämästä maan päällä ikuisesti! Aloin lukea sitä ja havaitsin, että siinä oli järkeä. Sain myös tietää, että tuo pariskunta oli Jehovan todistajia. Silloin minulle valkeni, että myös aiemmin tapaamani miehet olivat varmasti olleet Jehovan todistajia, sillä se, mitä he olivat sanoneet, oli sopusoinnussa kirjasen ajatusten kanssa.

Halusin innokkaasti lisää tietoa ja kutsuin Dickin ja Stephanien kotiini, missä hukutin  heidät Raamattua koskeviin kysymyksiin. Myöhemmin Stephanie kysyi, tiesinkö, mikä on Jumalan nimi. Sitten hän näytti psalmin 83 jakeen 18, jossa sanotaan: ”Jotta ihmiset tietäisivät, että sinä, jonka nimi on Jehova, sinä yksin olet Korkein kaikessa maassa.” Tuo raamatunkohta kosketti sydäntäni, ja aloin tutkia säännöllisesti Raamattua. La, laosilainen nainen, jonka kanssa asuin tuolloin, tuli mukaan tutkisteluun. Noihin aikoihin maksoin myös veljeni ja hänen vaimonsa matkan Uuteen-Seelantiin. Hekin alkoivat tutkia Raamattua todistajien kanssa.

Pian tämän jälkeen Lan ja minun oli lopetettava tutkistelu, sillä muutimme työn perässä Australiaan. Rahan hankkiminen vei huomiomme, mutta aloimme kaivata raamatuntutkistelujamme. Eräänä iltana sitten anoimme vilpittömästi Jehovaa ohjaamaan meidät kansansa luokse.

Vastaus rukoukseemme

Parin päivän päästä palatessani kaupasta näin kaksi todistajaa ovellamme. Kiitin mielessäni Jehovaa, ja La ja minä jatkoimme tutkimista. Aloimme myös käydä kristillisissä kokouksissa paikallisessa valtakunnansalissa. Ymmärsin kuitenkin pian, että minun oli tehtävä muutoksia elämässäni, jotta voisin miellyttää Jumalaa. Niinpä luovuin huonoista tavoistani ja leikkasin pitkät hiukseni. Vanhat tuttavani kiusasivat minua, mutta pystyin hillitsemään itseni. Minun täytyi myös korjata aviollinen asemani, sillä La ja minä emme olleet naimisissa enkä ollut laillisesti eronnut vaimostani. Siksi palasimme Uuteen-Seelantiin vuonna 1990.

Soitimme heti Dickille ja Stephanielle. ”Sam, luulin, että olimme menettäneet teidät!” huudahti Stephanie puhelimeen. Jatkoimme Raamatun tutkimista heidän kanssaan, ja heti kun avioeroni astui voimaan, La ja minä menimme naimisiin ja saimme siten puhtaan omantunnon Jumalan edessä. Jäimme Uuteen-Seelantiin, missä kävimme kasteella Jumalalle vihkiytymisemme vertauskuvaksi. Halusin innokkaasti kertoa oppimastani muille, ja minulla olikin mahdollisuus tutkia Raamattua useiden kambodžalaisten ja thaimaalaisten kanssa, jotka asuivat Aucklandissa ja lähialueilla.

Takaisin Australiaan

Toukokuussa 1996 palasimme Australiaan ja asetuimme Cairnsin kaupunkiin Pohjois-Queenslandiin. Täällä minulla on mahdollisuus koordinoida saarnaamistyötä kambodžalaisten, laosilaisten ja thaimaalaisten keskuudessa.

En voi koskaan kylliksi kiittää Jehovaa saamistani siunauksista, joihin kuuluvat ihana vaimoni ja kolme poikaamme Daniel, Michael ja Benjamin. Olen myös syvästi kiitollinen siitä, että äitini, sisareni, veljeni, anoppini ja Teng Hann, ystäväni Thaimaan pakolaisleiriltä, ovat ottaneet vastaan Raamatun totuuden. Suremme edelleen isäni ja enoni menettämistä, mutta emme anna sen hallita elämäämme. Tiedämme, että ylösnousemuksessa Jumala tekee tyhjäksi menneet vääryydet niin perusteellisesti, että niitä ”ei enää palauteta mieleen eivätkä ne nouse sydämeen” (Jesaja 65:17; Apostolien teot 24:15).

Muutama vuosi sitten näin Jehovan todistajien konventissa tutut kasvot. Siinä oli Bill, joka oli puhutellut minua vuosia aiemmin. ”Muistatko minut?” kysyin häneltä.

”Kyllä!” hän vastasi. ”Tapasin sinut vuosia sitten Uudessa-Seelannissa ja kerroin, että vain 144 000 menee taivaaseen.” Bill muisti minut vielä vuosien jälkeenkin. Halasimme ja aloimme muistella menneitä, nyt hengellisinä veljinä.

[Kuvan lähdemerkintä s. 21]

Tausta: AFP/Getty Images