Kolmekymmentä vuotta maanalaista käännöstyötä

Kertonut Ona Mockutė

Oli huhtikuu vuonna 1962, ja olin täpötäydessä oikeussalissa Klaipedassa Liettuassa syytettynä rikoksista yhteiskuntaa vastaan. Minut oli pidätetty ja vangittu edellisvuoden lokakuussa neuvostovastaisena pidetyn uskonnollisen toiminnan vuoksi. Kerron nyt, kuinka jouduin pidätetyksi ja vangituksi sen vuoksi, että käänsin Jehovan todistajien julkaisuja maan alla.

SYNNYIN Itämeren lähistöllä Länsi-Liettuassa vuonna 1930. Äiti oli rukoillut ennen syntymääni, että hänen lapsestaan tulisi nunna. Kerran hän kuitenkin sanoi minulle: ”En mitenkään pysty rukoilemaan Pyhän Pietarin tai muiden elottomien kuvien edessä.” Muistin tämän ja vältin polvistumasta kirkossa, vaikka saatoinkin polvistua ristiinnaulitunkuvan edessä matkalla koulusta kotiin.

Myöhemmin toisen maailmansodan riehuessa vuosina 1939–45 näin sanoin kuvaamatonta julmuutta, joka vaivasi minua suunnattomasti. Eräänä päivänä saksalaismiehityksen aikana olin metsässä poimimassa marjoja tätini kanssa. Näimme kaksi suurta kuoppaa, joiden luona oli tuoreita veriroiskeita. Tiesimme, että äskettäin oli murhattu ryhmä juutalaisia, joiden joukossa olivat koulutoverini Tese ja Sara, ja päättelimme osuneemme heidän joukkohaudalleen. Kysyin järkyttyneenä, miksi Jumala, joka on hyvä, sallii sellaisia hirmutekoja.

Saatuani koulun loppuun vuonna 1949 jatkoin opintojani musiikin parissa. Vuonna 1950 liityin maanalaiseen opiskelijoiden poliittiseen liikkeeseen, mutta pian meidät kavallettiin ja minut sekä 12 muuta pidätettiin. Jouduin Klaipedan vankilaan, ja siellä ollessani tapasin ensi kertaa Jehovan todistajan.

Opin Raamatun totuuksia

Selliimme sysättiin keski-ikäinen nainen. Hän hymyili ystävällisesti meille seitsemälle nuorelle naisvangille. Ihmettelin ääneen, miksi hän hymyili, vaikka vankilaan joutuvat ovat yleensä alakuloisia, ja kysyin, miksi hänet ylipäätään oli vangittu.

”Totuuden takia”, hän vastasi.

”Mikä on totuus?” kysyin.

Nainen oli saksalainen Lydia Peldszus, joka oli pidätetty siksi, että hän oli Jehovan todistaja. Kävimme monia hengellisiä keskusteluja. Sydäntä lämmittävät Raamatun totuudet, joita Lydia meille opetti, muuttivat paitsi minun elämäni myös kolmen sellitoverini elämän.

 Raamatun tuntemukseni kasvaa

Minut tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen ja 5 vuodeksi maanpakoon neuvostomiehitystä vastustavan poliittisen toiminnan vuoksi. Tietoni Jumalasta ja hänen tarkoituksistaan lisääntyi niiden todistajien avulla, joita tapasin noina vuosina vankiloissa ja Siperian työleireillä. Näitä todistajia oli Lydian tapaan rangaistu uskonsa vuoksi.

Raamatun tuntemukseni kasvaessa kerroin uskostani myös toisille. En saanut tilaisuutta mennä Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle, mutta muut vangit ja vankilavirkailijat pitivät minua Jehovan todistajana. Vuonna 1958, kun olin ollut vankeudessa kahdeksan vuotta, pääsin vapaaksi. Palasin Liettuaan, ja vaikka olin fyysisesti heikossa kunnossa, uskoni Jehovaan oli vahva.

Kääntäminen maan alla alkaa

Liettuassa oli tuolloin jäljellä enää muutama Jehovan todistaja. Muut olivat vankilassa, tai heidät oli karkotettu Siperiaan. Vuonna 1959 kaksi todistajaa palasi Siperiasta, ja he ehdottivat, että kääntäisin raamatullisia julkaisujamme liettuaksi. Tartuin haasteeseen mielihyvin, sillä pidin sitä suurena kunniana.

Aloitin kääntämisen maaliskuussa 1960, ja heinäkuussa kävin salaa kasteella Dubysajoessa. Valtion turvallisuuspoliisin KGB:n vastustuksen vuoksi en saanut leipätyötä, joten asuin vanhempieni luona, jotka suhtautuivat uskonkäsityksiini suopeasti. Huolehdin isän ja naapureiden lehmistä. Tein käännöstyötä samalla kun pidin silmällä eläimiä. Minulla oli viehättävä toimisto: Työtuolina minulla oli kanto, jonka ympärillä levittäytyi vihreä ruohomatto. Sylini toimitti työpöydän virkaa, ja ylläni kaartuva sininen taivas oli kattonani.

Tajusin kuitenkin, että kääntäminen taivasalla ei ollut turvallista, sillä KGB:n miehet tai heidän ilmiantajansa voisivat helposti keksiä puuhani. Niinpä kun minulle järjestyi käännöstyön tekemiseen piilopaikkoja, muutin pois kotoa. Toisinaan työskentelin navetoissa, missä eläimet seisoivat parsissaan ja minä istuin niiden ulkopuolella hakaten kiivaasti kirjoituskonettani.

Navetoissa ei ollut sähköä, joten työskentelin päiväsaikaan. Eräällä tilalla navetan läheisyyteen rakennettiin varta vasten tuulimylly, joka peitti hurinallaan kirjoituskoneen naputuksen. Pimeän tullen menin taloon illalliselle, minkä jälkeen palasin navettaan ja asetuin yöpuulle heinävuoteelle.

Lokakuussa 1961 toimintani tuli ilmi ja minut pidätettiin, samoin kaksi muuta todistajaa, ja vuonna 1962 jouduin oikeuden eteen, kuten jo alussa kerroin. Meille suotiin julkinen oikeudenkäynti, ja iloitsimme siitä, että saimme siten antaa todistuksen monille tarkkailijoille (Markus 13:9). Minut passitettiin kolmeksi vuodeksi Tallinnassa sijaitsevaan vankilaan. Tietääkseni olin tuolloin vankilassa ainoa, joka oli suljettu sinne uskonsa vuoksi. Kaupungin viranomaisia kävi luonani, ja kerroin heille uskostani.

Käännöstyö jatkuu

Pääsin vankilasta vuonna 1964 ja palasin Liettuaan. Jatkoin julkaisujemme kääntämistä, yleensä venäjästä liettuaksi. Työtä oli  melkoisesti, ja vaikka sain apua, olin ainoa kokoaikainen liettuan kielen kääntäjä. Työskentelin usein auringonnoususta auringonlaskuun seitsemänä päivänä viikossa. Ilman Jehovan apua voimani olisivat ehtyneet.

Yritin aina olla varovainen, sillä tajusin, miten tärkeää työtä tein. Monesti kristityt veljet ja sisaret riskeerasivat oman ja perheensä turvallisuuden piilottaakseen minut, suojellakseen minua ja huolehtiakseen fyysisistä tarpeistani. Meistä tuli hyvin läheisiä. Minun työskennellessäni perhe, jonka luona kulloinkin majailin, valvoi kaiken aikaa lähitienoota mahdollisten ilmiantajien varalta. Kun tilanne näytti uhkaavalta, joku löi lämpöputkia kahdesti rautaesineellä. Sen kuullessani piilotin nopeasti kaiken, mikä voisi paljastaa, mitä olin tekemässä.

Jos huomasimme jonkun pitävän silmällä taloa, jossa työskentelin, siirryin pikimmiten toiseen paikkaan. Kirjoituskoneen hallussapito ilman virallista lupaa oli tuolloin vakava rikos, joten yleensä joku toinen vei koneeni seuraavaan työpaikkaan, ja itse livahdin sinne yön pimeydessä.

Jehovan suojelu oli ilmeinen. Viranomaiset olivat selvillä tekemisistäni, vaikkeivät onnistuneetkaan saamaan mitään todisteita. Esimerkiksi vuonna 1973, kun kahdeksan Jehovan todistajaa oli syytettynä oikeuden edessä, syyttäjä kutsui minut kuulusteltavaksi. Mies kysyi suoraan: ”Mockutė, miten paljon kirjallisuutta olette painaneet vuosien varrella?”

Sanoin, etten voisi vastata hänen kysymykseensä. Sitten hän kysyi: ”No, millaiseen kysymykseen sitten voitte vastata?”

”Sellaiseen, joka ei liity tähän työhön”, vastasin.

Muutoksen tuulet

Tilanne Liettuassa alkoi muuttua 1980-luvun lopulla. Enää ei tarvinnut piileskellä viranomaisia. Vuonna 1990 käännöstyö siirtyi toisille, ja syyskuun 1. päivänä 1992 perustettiin pieni käännöstoimisto Klaipedaan. Tähän kaupunkiin asetuin lopulta itsekin asumaan.

Työskentelin kääntäjänä kaikkiaan 30 vuotta 16 paikassa. Minulla ei ollut omaa kotia. Tunnen kuitenkin suurta iloa nähdessäni työmme tulokset. Nykyään Liettuassa on kolmisentuhatta Jehovan todistajaa, ja käännöstyötä, jota aikoinaan tein navetoiden ja parvien suojissa, tehdään nyt viihtyisissä haaratoimiston tiloissa lähellä Kaunasia.

Muistan yhä tuon merkittävän tapaamisen kylmässä klaipedalaisessa sellissä lähes 60 vuotta sitten. Se muutti elämäni. Tulen aina olemaan kiitollinen suurelle Luojalle Jehovalle siitä, että löysin totuuden hänestä ja hänen tarkoituksistaan ja että sain vihkiä elämäni hänen tahtonsa tekemiseen.

[Huomioteksti s. 13]

Ne sydäntä lämmittävät Raamatun totuudet, joita Lydia opetti sellitovereilleen, muuttivat minun ja kolmen muun naisen elämän.

[Kuva s. 12]

Oikeudenkäyntini uutisoitiin neuvostolehdessä vuonna 1962.

 [Kuva s. 14, 15]

Raamatullista kirjallisuutta, jota käänsin kiinni jäämisen uhalla.

[Kuva s. 15]

Lydia kertoi minulle Raamatun totuuksia vankilassa.

[Kuva s. 15]

Kaksi todistajaa (vasemmalla) opetti minulle lisää Jumalasta Habarovskin lähellä olevalla vankileirillä Neuvostoliitossa vuonna 1956.

[Kuva s. 15]

Kirjoituskone, jolla tein työtä kiellon aikana.