Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Maailmansota – yhteensattumien summa

Maailmansota – yhteensattumien summa

Maailmansota – yhteensattumien summa

Voisiko kolmas maailmansota syttyä vahingossa? Voisivatko valtiomiehet ja heidän sotilaalliset neuvonantajansa arvioida riskit täysin väärin ja aiheuttaa miljoonien ihmishenkien menetyksen?

EMME tiedä vastauksia näihin kysymyksiin, mutta sen tiedämme, että tällainen virhearviointi on tehty aikaisemmin. Sata vuotta sitten Euroopan johtajat syöksivät kansat suursotaan, joka myöhemmin sai nimen ensimmäinen maailmansota, aavistamatta lainkaan, missä laajuudessa se kylväisi tuhoa ja hävitystä. ”Sotaan vain sotkeuduttiin”, myönsi David Lloyd George, joka toimi Britannian pääministerinä vuosina 1916–22. Mitkä tapahtumat johtivat tuohon teurastukseen?

”Yksikään valtiomies ei toivonut suurimittaista sotaa”, kirjoittaa historioitsija A. J. P. Taylor, ”mutta jokainen halusi uhitella ja voittaa.” Esimerkiksi Venäjän tsaarin mielestä rauhan säilyttämiseksi oli tehtävä kaikki mahdollinen, eikä hän halunnut joutua vastuuseen suunnattomasta verenvuodatuksesta. Jotenkin tilanne kuitenkin karkasi käsistä sen jälkeen, kun 28. kesäkuuta 1914 noin kello 11.15 ammuttiin kaksi kohtalokasta laukausta.

Kaksi laukausta muuttaa maailman

Vuoteen 1914 tultaessa Euroopan johtavien valtioiden pitkäaikaiset keskinäiset jännitteet olivat kasvaneet äärimmilleen ja tuottaneet kaksi vastakkaista liittoutumaa: Itävalta-Unkari, Italia ja Saksa olivat solmineet kolmiliiton, ja Britannia, Ranska ja Venäjä olivat tehneet kolmisopimuksen. Niillä oli lisäksi poliittisia ja taloudellisia siteitä moniin muihin maihin muun muassa Balkanilla.

Balkanin niemimaa oli siihen aikaan poliittisesti hyvin räjähdysherkkää aluetta. Suuremmilla valloilla oli sen maissa paljon sananvaltaa, ja lukuisat paikalliset salaseurat ajoivat itsenäisyyttä. Eräs nuorista koostuva pieni ryhmä suunnitteli murhaavansa Itävallan kruununperillisen, arkkiherttua Frans Ferdinandin, kun tämä vierailisi Bosnian pääkaupungissa Sarajevossa 28. kesäkuuta. Turvatoimet olivat niukat, mutta toisaalta ryhmän jäsenet eivät olleet saaneet juuri lainkaan valmennusta. Yksi heistä heitti pienen pommin, joka ei kuitenkaan osunut kohteeseensa, ryhmän toiset jäsenet taas eivät toimineet suunnitelmien mukaisesti. Ainoa salaliittolainen, joka onnistui sovitussa tehtävässään, oli Gavrilo Princip, ja hänenkin onnistumisensa oli silkkaa sattumaa.

Kun Princip näki arkkiherttuan ajavan ohi täysin vahingoittumattomana, hän yritti päästä auton lähelle siinä kuitenkaan onnistumatta. Pettyneenä hän käveli kadun toisella puolella olevaan kahvilaan. Frans Ferdinand oli pommiattentaatista vihastuneena päättänyt muuttaa ajoreittiä. Tieto suunnitelmien muutoksesta ei kuitenkaan ollut kantautunut autonkuljettajalle, joka siksi ajoi väärään suuntaan ja joutui sitten pysähtymään palatakseen oikealle reitille. Samalla hetkellä Princip astui kahvilasta ulos ja näki arkkiherttuan suoraan edessään avoautossa kolmen metrin päässä. Princip lähestyi ajoneuvoa ja ampui kaksi laukausta, jotka osuivat kruununperilliseen ja hänen puolisoonsa. * Tuolla kokemattomalla serbinationalistilla ei liene ollut aavistustakaan siitä, millaisen tapahtumien vyöryn hän pani liikkeelle. Häntä ei kuitenkaan voida pitää ainoana syypäänä seuranneisiin sodan kauhuihin.

Otollinen maaperä

Euroopassa oli ennen vuotta 1914 vallalla romantisoitu näkemys sodankäynnistä. Sotaa pidettiin hyödyllisenä, ylevänä ja kunniakkaana asiana – siitä huolimatta että valtaenemmistö eurooppalaisista tunnusti kristinuskoa. Jotkut poliitikot jopa uskoivat, että sota yhdistäisi kansaa ja antaisi sille uutta pontta. Lisäksi jotkut kenraalit vakuuttivat päättäjille, että sodassa voitaisiin saavuttaa nopeasti ratkaiseva voitto. ”Me kukistamme Ranskan kahdessa viikossa”, uskoi muuan saksalainen kenraali. Kukaan ei osannut kuvitellakaan, että miljoonat miehet juuttuisivat taisteluhautoihin vuosikausiksi.

Lisäksi sotaa edeltävinä vuosina ”Euroopan yli pyyhkäisi yltiöisänmaallisuuden hyökyaalto”, sanotaan eräässä historiakirjassa. ”Koulut, yliopistot, lehdistö ja poliitikot yhtyivät kaikki tuohon hillittömään myyttien luomiseen ja oman suuruuden korostamiseen.” (Cooperation Under Anarchy.)

Uskonnolliset johtajat eivät juuri yrittäneet taltuttaa tällaista vahingollista henkeä. Historioitsija Paul Johnson kirjoittaa: ”Toisessa leirissä olivat protestanttinen Saksa, katolinen Itävalta, ortodoksinen Bulgaria ja islamilainen Turkki. Vastaleirissä olivat protestanttinen Britannia, katoliset Ranska ja Italia sekä ortodoksinen Venäjä.” Johnson jatkaa, että useimmat uskonnolliset johtajat ”samaistivat kristinuskon isänmaallisuuteen. Kaikkien kristillisten kirkkokuntien sotilaita kannustettiin tappamaan Vapahtajan nimessä.” Sotaponnistuksiin värvättiin mukaan myös pappeja ja nunnia, ja myöhemmin tuhannet kirkonmiehet saivat taisteluissa surmansa.

Euroopan maiden välisten liittoutumien oli tarkoitus suojella jäsenmaita suurelta konfliktilta, mutta ne saattoivatkin omalta osaltaan johtaa sotaan. Edellä mainitussa historiakirjassa sanotaan: ”Euroopan valtiot olivat kytkeytyneet turvallisuuspoliittisesti yhteen: koska jokaisen valtion turvallisuus oli sidoksissa sen liittolaisten turvallisuuteen, kukin niistä katsoi välttämättömäksi kiirehtiä puolustamaan liittolaisiaan, vaikka nämä olisivatkin itse provosoineet hyökkääjiä.” (Cooperation Under Anarchy.)

Vaarallinen tekijä oli myös Saksan sotasuunnitelma, niin sanottu Schlieffenin suunnitelma, joka oli nimetty maan yleisesikunnan entisen päällikön kenraali Alfred von Schlieffenin mukaan. Suunnitelma perustui oletukseen kahden rintaman sodasta Ranskan ja Venäjän välissä. Tavoitteena oli iskeä ensin nopeasti Ranskaan ja lyödä se sinä aikana, joka Venäjältä kuluisi liikekannallepanoon, minkä jälkeen hyökättäisiin Venäjää vastaan. Tietosanakirjassa World Book Encyclopedia todetaan: ”Kun [Schlieffenin] suunnitelmaa ryhdyttiin panemaan täytäntöön, sotilasliittojen järjestelmä lähes takasi yleisen sodan syttymisen Euroopassa.”

Lumivyöry lähtee liikkeelle

Virallisissa tutkimuksissa ei löytynyt todisteita siitä, että Serbian hallitus olisi sotkeutunut kruununperillisen salamurhaan, mutta siitä huolimatta Itävalta päätti tehdä kerralla lopun slaavien synnyttämistä levottomuuksista keisarikunnan alueella. Historiantutkija J. M. Robertsin mukaan se halusi ”antaa Serbialle opetuksen”.

Venäjän Serbian-suurlähettiläs Nikolai von Hartwig yritti saada aikaiseksi sovitteluratkaisun, mutta hän kuoli sydänkohtaukseen kesken Itävallan lähetystön kanssa käytyjä neuvotteluja. Viimein 23. heinäkuuta Itävalta lähetti Serbialle listan vaatimuksia, jotka käytännössä merkitsivät uhkavaatimusta. Kun Serbia ei voinut suostua kaikkiin kohtiin, Itävalta katkaisi siihen diplomaattisuhteet. Tuolla ratkaisevalla hetkellä diplomatian mahdollisuudet oli käytetty.

Sodan ehkäisemiseksi tehtiin kuitenkin vielä muutama yritys. Britannia ehdotti kansainvälistä konferenssia, ja Saksan keisari pyysi Venäjän tsaaria pidättymään liikekannallepanosta. Mutta tilanne ryöstäytyi käsistä. Kirjassa The Enterprise of War arvioidaan: ”Valtiomiehet, sotapäälliköt ja kokonaiset kansakunnat olivat täysin voimattomia alkamassa olevien tapahtumien laajuuden edessä.”

Saatuaan lupauksen Saksan tuesta Itävallan keisari julisti Serbialle sodan 28. heinäkuuta. Venäjä tuki Serbiaa ja yritti pidätellä Itävaltaa panemalla toimeen liikekannallepanon, joka koski noin miljoonaa Itävalta-Unkarin rajalla olevaa venäläistä sotilasta. Koska Saksan vastainen raja jäi kuitenkin tällöin turvattomaksi, tsaari julisti vastentahtoisesti heti perään yleisen liikekannallepanon.

Tsaari yritti vakuuttaa Saksan keisarin siitä, ettei aikonut hyökätä Saksaan, mutta liikekannallepano sai Saksan reagoimaan nopeasti, ja 31. heinäkuuta se ryhtyi toteuttamaan Schlieffenin suunnitelmaa: Venäjälle julistettiin sota 1. elokuuta ja Ranskalle kaksi päivää myöhemmin. Koska hyökkäys Ranskaan merkitsi Saksan suunnitelmissa Belgian läpi marssimista, Britannia varoitti Saksaa siitä, että jos Belgian puolueettomuutta loukattaisiin, Britannia julistaisi Saksalle sodan. Saksan joukot ylittivät Belgian rajan 4. elokuuta, ja niin arpa oli heitetty.

”Nykyajan suurin diplomaattinen katastrofi”

”Britannian sodanjulistus sinetöi nykyajan suurimman diplomaattisen katastrofin”, kirjoittaa historioitsija Norman Davies. Tutkija Edmond Taylor puolestaan arvioi, että Itävallan julistettua sodan 28. heinäkuuta ”silkalla sekasorrolla oli yhä merkittävämpi osa sen [sodan] syttymisessä. Liian monella taholla tapahtui liian paljon liian nopeasti. – – Eivät edes terävimmät ja hallituimmat aivot kyenneet enää sulattamaan sitä tietomäärää, jonka ne joutuivat ottamaan vastaan.”

Lopullisen hinnan tuosta tuhoisasta ”sekasorrosta” maksoi hengellään yli 13 miljoonaa sotilasta ja siviiliä. Usko tulevaisuuteen ja ihmiseen sai sekin kuolettavan iskun, kun niin sanotut sivistyskansat teurastivat toisiaan ennennäkemättömässä mitassa käyttäen hyödykseen massatuotantona valmistettuja uusia, tehokkaita aseita. Maailma ei koskaan palautunut ennalleen. (Ks. tekstiruutu  ”Maailmansota – tunnusmerkki?”)

[Alaviite]

^ kpl 8 Välikohtauksessa sai vahingossa surmansa myös Frans Ferdinandin puoliso. Principin oli ollut tarkoitus ampua Bosnian kuvernööri sotilaskomentaja Potiorek, joka oli samassa autossa ruhtinasparin kanssa, mutta jostain syystä luoti osuikin arkkiherttuattareen.

[Tekstiruutu/Kuva s. 20]

MAAILMANSOTA – TUNNUSMERKKI?

  Raamatussa on ennustettu, että sodat olisivat osa tunnusmerkkiä, joka kertoisi nykyisen pahan maailman olevan viimeisissä päivissään (Matteus 24:3, 7; Ilmestys 6:4). Tunnusmerkin toteutuminen nykyään osoittaa, että lähestymme nopeasti aikaa, jolloin Jumalan valtakunta ottaa maapallon täysin hallintaansa (Daniel 2:44; Matteus 6:9, 10).

Lisäksi Valtakunta poistaa maailman asioihin vaikuttavan näkymättömän voiman – Saatana Panettelijan ja hänen alaisuudessaan olevat pahat henkiolennot. ”Koko maailma on paholaisen vallassa”, sanotaan 1. Johanneksen kirjeen 5:19:ssä. Saatanan pahansuopa vaikutus on myötävaikuttanut maailman ahdistukseen monin tavoin, ja epäilemättä se oli myös ensimmäiseen maailmansotaan johtaneen tuhoisan tapahtumaketjun taustalla (Ilmestys 12:9–12). *

[Alaviite]

^ kpl 29 Lisää aineistoa viimeisistä päivistä ja pahoista hengistä on Raamatun opetuksia valottavassa kirjassa Mitä Raamattu todella opettaa? Julk. Jehovan todistajat.

[Lähdemerkintä]

U.S. National Archives photo

[Kuva s. 19]

Arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha

[Lähdemerkintä]

© Mary Evans Picture Library