Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Onnellisia perheitä vaikeuksista huolimatta, osa yksi

Onnellisia perheitä vaikeuksista huolimatta, osa yksi

Onnellisia perheitä vaikeuksista huolimatta, osa yksi

Kuten tässä Herätkää!-lehden erikoisnumerossa on jo käynyt ilmi, onnellisillakin perheillä on ongelmia. Se tuskin on mikään yllätys, sillä Raamatun mukaan elämme ”kriittisiä aikoja, joista on vaikea selviytyä” (2. Timoteukselle 3:1). Tämän vuoksi kaikki perheet kohtaavat väistämättä jonkinlaisia vastoinkäymisiä.

Tyytyväisyys elämässä ei kuitenkaan riipu ihanteellisista olosuhteista. Jeesus sanoi: ”Onnellisia ovat ne, jotka ovat tietoisia hengellisestä tarpeestaan.” (Matteus 5:3.) Perheet, jotka tyydyttävät hengelliset tarpeensa noudattamalla Raamatun periaatteita, ovat löytäneet onnellisuuden ja tyytyväisyyden avaimen – haastavista olosuhteista huolimatta. Tarkastelemme joitakin esimerkkejä.

Vammainen lapsi. Raamatun mukaan on erittäin tärkeää pitää huolta perheenjäsenistään, silloinkin kun heillä on erityistarpeita. Siinä sanotaan: ”Jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan niistä, jotka ovat hänen huonekuntansa jäseniä, niin hän on kieltänyt uskon ja on pahempi kuin se, jolla ei ole uskoa.” (1. Timoteukselle 5:8.)

Sivulla 15 eteläafrikkalainen Victor kertoo, kuinka hän on vaimonsa kanssa huolehtinut heidän vammaisesta lapsestaan yli neljänkymmenen vuoden ajan.

Adoptio. Raamatun periaatteiden avulla voi saada tasapainoisen näkemyksen omasta arvosta, vaikka olisi joutunut kasvamaan erossa biologisista vanhemmistaan. Raamatun mukaan Jehova Jumala on isättömien lasten auttaja (Psalmit 10:14).

Yhdysvaltalainen Kenyatta ei ole koskaan tavannut biologisia vanhempiaan. Sivulla 16 hän kuvailee, millaisia tunteita se on herättänyt hänessä ja miten hän on käsitellyt niitä.

Äidin tai isän kuolema. Toisen vanhemman menettäminen saattaa jättää tunne-elämään arpia, jotka eivät helposti parane. Raamattu voi kuitenkin auttaa. Sen Tekijä, Jehova, on ”kaiken lohdutuksen Jumala” (2. Korinttilaisille 1:3).

Sivulla 17 nuori australialainen Angela selittää, miten hänen suhteensa Jumalaan on auttanut häntä selviytymään tuskallisesta menetyksestä.

Kaikilla perheillä on haasteita. Seuraavilla sivuilla olevat kokemukset osoittavat, että Raamatun periaatteita soveltavat perheet ovat löytäneet avaimen, jonka avulla ne voivat kohdata vaikeudet menestyksellisesti.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 15]

Vammainen lapsi

Kertonut Victor Maynes, Etelä-Afrikka

”Syntymästään lähtien Andrew on tarvinnut apua pukeutumisessa, peseytymisessä ja toisinaan myös syömisessä. Hän on nyt 44-vuotias.”

ALOIMME epäillä, että jotain on vialla, kun Andrew ei kävellyt vielä toisella vuodellaan. Samoihin aikoihin hän sai kouristuskohtauksen. Kiidätimme hänet sairaalaan, missä saimme tietää, että hänellä oli epilepsia. Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki. Lisätutkimuksissa paljastui, että hänellä oli aivovaurio.

Monien yritysten ja erehdysten jälkeen sairauskohtaukset saatiin hallintaan. Andrew’n oli jonkin aikaa otettava neljää eri lääkettä kolme kertaa päivässä. Hänen henkinen vammaisuutensa ei tietenkään korjaannu lääkkeillä. Vielä 44-vuotiaanakin hän on henkisesti viisi–kuusivuotiaan lapsen tasolla.

Lääkärit kehottivat meitä laittamaan pojan hoitolaitokseen. Meidän oli kuitenkin mahdollista huolehtia hänen tarpeistaan, joten päätimme pitää hänet kotona, vaikka se tiesikin haasteita.

Olemme tehneet Andrew’n hoidosta koko perheen yhteisen asian. Muut lapsemme – kaksi tyttöä ja poika, jotka tuolloin asuivat vielä kotona – olivat suureksi avuksi, mistä olen heille kiitollinen. Jehovan todistajina olemme saaneet myös suurenmoista tukea seurakuntamme jäseniltä. Toisinaan he ovat tarjonneet meille aterioita tai pitäneet huolta Andrew’sta sillä aikaa, kun olemme olleet kenttäpalveluksessa tai hoitaneet muita asioita.

Olemme aina pitäneet läheisenä mielessämme Jesajan 33:24:ssä olevan Jumalan lupauksen siitä, että tulee aika, jolloin kukaan maapallolla asuva ”ei sano: ’Minä olen sairas.’ ” Uskomme varauksetta siihen, että Jumala toteuttaa tarkoituksensa saada aikaan uusi maailma, jossa ei enää ole sairauksia (2. Pietarin kirje 3:13). Odotamme hartaasti tuota aikaa, jolloin Andrew on terve. Sitä ennen luotamme siihen, että Jeesuksen sanojen mukaisesti saamme tänä aikana kaiken tarvittavan, jos vain panemme Jumalan valtakunnan edut etusijalle elämässämme (Matteus 6:33). Näin on aina tapahtunut. Meiltä ei ole koskaan puuttunut mitään.

Kaikki eivät tietenkään voi huolehtia sairaasta perheenjäsenestä kotona. Niille, jotka voivat, suosittelisin ensinnäkin säännöllistä ja harrasta rukoilemista (1. Pietarin kirje 5:6, 7). Toiseksi antakaa vammaiselle lapselle runsaasti rakkautta ja pitäkää hänestä hellästi huolta. Älkää koskaan aliarvioiko hänen kykyään oppia rakastamaan Jehova Jumalaa. (Efesolaisille 6:4.) Kolmanneksi ottakaa mukaan koko perhe ja antakaa kaikkien auttaa. Ja neljänneksi muistakaa, että lapsi saa eniten rakkautta juuri omassa kodissaan. Olosuhteet tietysti vaihtelevat. Omasta puolestamme voimme sanoa, ettemme ole koskaan katuneet päätöstämme hoitaa Andrew’ta kotona. Minun silmissäni hän on mitä rakastettavin lapsi – ja mitä rakastettavin mies.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 16]

Adoptio

Kertonut Kenyatta Young, Yhdysvallat

”Lapsipuolella on biologinen yhteys ainakin toiseen vanhemmista, mutta adoptiolapsena minulla ei ole tällaista sidettä ottovanhempiini. En edes tiedä, keneltä näytän.”

MINULLA ei ole aavistustakaan siitä, kuka on isäni, enkä ole koskaan tavannut biologista äitiäni. Odottaessaan minua äiti oli huumeiden ja alkoholin väärinkäyttäjä. Minut otettiin huostaan heti syntymän jälkeen, ja olin useissa sijaiskodeissa ennen kuin minut adoptoitiin vähän alle kaksivuotiaana.

Ottoisäni on sanonut, että kun sosiaalityöntekijä näytti hänelle kuvaani, hänen oli yksinkertaisesti pakko ottaa minut. Kiinnyin heti ensi silmäyksellä uuteen äitiini. Sanoin hänelle, että hän on äitini ja haluan lähteä kotiin hänen kanssaan.

Lapsena kuitenkin pelkäsin, että jos tekisin jotain väärää, minut lähetettäisiin takaisin sijaishoitoon. Minusta tuntui, etten voinut oikutella tai sairastua niin kuin muut lapset. Yritin välttää jopa vilustumista. Vanhempani vakuuttivat minulle jatkuvasti, että he rakastivat minua eivätkä hylkäisi minua.

Vielä aikuisenakin joudun toisinaan kamppailemaan sen tunteen kanssa, että minua ei pidetä yhtä arvokkaana kuin niitä, jotka ovat kasvaneet biologisten vanhempiensa kanssa. Juuri kun olen pääsemässä tasapainoon, joku tulee ja sanoo minulle: ”Saat olla kiitollinen ihanista vanhemmistasi, jotka avasivat sinulle kotinsa ovet.” Minä olenkin kiitollinen, mutta tällaiset kommentit saavat minut tuntemaan, että minussa on jotain vikaa ja että minun rakastamiseni on vaatinut aivan erityistä ponnistelua.

Minun on vaikea hyväksyä sitä, että tulen tuskin koskaan tietämään, kuka on biologinen isäni. Joskus minua loukkaa se, että biologinen äitini ei ryhdistäytynyt sen vertaa, että olisi voinut pitää minut – aivan kuin en olisi ollut sen arvoinen. Toisinaan taas säälin häntä. Mietin usein, että jos joskus tapaisin hänet, kertoisin, että minulla menee hyvin eikä hänen tarvitse olla pahoillaan, vaikka luopui minusta.

Ottovanhempani ovat Jehovan todistajia, ja parhaita heiltä saamiani lahjoja on Raamatun tuntemus. Psalmin 27:10 sanat tuntuvat aina lohduttavilta: ”Vaikka oma isäni ja oma äitini hylkäisivätkin minut, niin Jehova kuitenkin ottaisi minut huomaansa.” Tämä pitää totisesti paikkansa minun tapauksessani. Siinä, että on kasvanut adoptiolapsena, on hyvätkin puolensa. Minua esimerkiksi kiehtovat ihmiset – heidän taustansa ja elämänsä – todennäköisesti juuri sen vuoksi, etten tunne omaa biologista taustaani. Rakastan ihmisiä, ja se on todella tärkeää sananpalveluksessa. Se, että olen Jehovan todistaja ja voin puhua Raamatusta, antaa minulle itsekunnioitusta ja tarkoituksen elämään. Ollessani alakuloinen lähden auttamaan toisia. Kun puhun ihmisille Raamatusta, huomaan saavani heihin aidon kosketuksen. Jokaisella on oma tarinansa.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 17]

Äidin tai isän kuolema

Kertonut Angela Rutgers, Australia

”Kun isä kuoli, tuntui kuin turvaverkkooni olisi tullut valtava reikä. Ainoa ihminen, joka tiesi kaiken ja pystyi korjaamaan kaikki ongelmat elämässäni, oli poissa.”

ISÄNI kuoli kymmenen vuotta sitten, kun olin teini-ikäinen. Hänet oli leikattu puoli vuotta aiemmin, ja hänen ollessaan vielä heräämössä lääkäri kertoi, ettei enempää ollut tehtävissä. Äiti halusi epätoivoisesti saada enemmän tietoa hänen tilastaan, veljeni pyörtyi, ja minä jouduin hallitsemattomaan tunteiden myllerrykseen. Kuusi kuukautta myöhemmin isä kuoli.

Sen jälkeen tunteeni olivat jonkin aikaa hyvin ristiriitaiset. Halusin ystävieni ymmärtävän, mitä parhaillaan kävin läpi, mutta toisaalta en halunnut tulla kohdelluksi uhrina. Niinpä yritin salata heiltä tunteeni. Minusta tuntui, että jos olisin antanut itseni nauttia heidän seurastaan, olisi näyttänyt siltä kuin elämäni olisi ollut kutakuinkin normaalia, mitä se ei ollut. Mitä kaikkea ystäväni joutuivatkaan kestämään tuona aikana!

Onko minulla isän kuolemaan liittyviä syyllisyydentunteita? Aivan varmasti. Toivon, että olisin kertonut useammin rakastavani häntä. Toivon, että olisin halannut häntä useammin ja viettänyt enemmän aikaa hänen kanssaan. Ei auta, vaikka kuinka yrittäisin ajatella, ettei hän itse haluaisi minun tuntevan tällä tavoin.

Jehovan todistajana saan paljon lohtua Raamatun ylösnousemustoivosta (Johannes 5:28, 29). Yritän kuvitella, että isä on vain lähtenyt joksikin aikaa ulkomaille ja palaa jonain päivänä kotiin, vaikka en tiedäkään tarkkaa päivämäärää. Aluksi minua ei kumma kyllä lohduttanut, kun ihmiset sanoivat isän tulevan takaisin ylösnousemuksessa, sillä halusin hänet takaisin heti. Vertaaminen ulkomaanmatkaan kuitenkin auttoi. Se rinnastui ylösnousemukseen mutta auttoi minua kestämään paremmin senhetkisen menetyksentunteen.

Toiset kristityt ovat tukeneet minua valtavasti. Muistan erityisesti erään veljen, joka sanoi, että hänen oli hyvin vaikea puhua isäni kuolemasta mutta että hän silti ajatteli minua ja perhettäni jatkuvasti. Vaalin noita sanoja mielessäni. Ne auttoivat minut niiden päivien läpi, jolloin kukaan ei sanonut mitään, sillä ymmärsin, että ystävät silti ajattelivat meitä. Se oli minulle todella tärkeää.

Neljä kuukautta isän kuoleman jälkeen äiti alkoi käydä enemmän kenttäpalveluksessa, ja näin, että hän sai siitä enemmän iloa kuin mistään muusta. Niinpä tein samalla tavoin. On ihmeellistä, kuinka toisten hyväksi toimiminen auttaa jaksamaan. Palvelus on vahvistanut uskoani Jehovan sanaan ja hänen lupauksiinsa ja auttaa minua edelleen katsomaan asioita laajemmasta näkökulmasta.