Menetin intohimoni sotaan

Kertonut Thomas Stubenvoll

SYNNYIN New Yorkissa 8. marraskuuta 1944. Kasvoin Etelä-Bronxissa, joka tuohon aikaan oli jakautunut eri rotujen hallitsemiin alueisiin. Poikana vietin paljon aikaa kadulla ja opin nopeasti kunnioittamaan jengien aluerajoja. Noita jengejä pelättiin niiden rikollisten puuhien ja väkivaltaisten otteiden takia.

12-vuotiaana kuuluin jo jengiin, jonka nimi oli Pääkallot. Murtauduimme tavaravaunuihin ja varastimme maapähkinävoita ja muita ruokatarvikkeita. Vanhempien poikien jengit olivat paljon röyhkeämpiä, ja niiden välillä oli usein verisiä tappeluita. Kerran hyvä ystäväni puukotettiin kuoliaaksi silmieni edessä.

Sota kiehtoo mieltäni

Jengielämä ei tehnyt minua aidosti onnelliseksi, ja jossain vaiheessa halusin vain muuttaa pois kaupungista. Enoni Eddie oli palvellut Korean sodassa Yhdysvaltain merijalkaväessä, ja hänen kuvauksensa noiden joukkojen sotilaista kiehtoi minua. Hän kertoi, että jokainen heistä on kurinalainen johtaja ja sinnikäs taistelija, joka on koulutettu toimimaan päättäväisesti. Merijalkaväen latinankielinen motto Semper fidelis ’aina uskollinen’ tähdentää ehdotonta uskollisuuden ja sitoutumisen vaatimusta. Pian suurin haaveeni oli tulla taitavaksi merijalkaväen sotilaaksi.

Marraskuun 8. päivänä 1961, jolloin täytin 17 vuotta, värväydyin noihin joukkoihin. Vajaan neljän kuukauden kuluttua valmistuin alokasleiriltä, ja siitä alkoi yhdentoista vuoden sotilasurani.

Liityin armeijaan rauhan aikana, mutta merijalkaväessä elämä on jatkuvaa harjoittelua. Minut lähetettiin ensiksi Havaijiin Oahuun, missä sain kahden vuoden ajan tiivistä koulutusta  jalkaväen taktiikoissa ja sissisodankäynnissä. Minusta tuli erinomainen ampuja, ja pystyin osumaan halkaisijaltaan 25 senttimetrin maalitauluun runsaan 450 metrin päästä. Minulle opetettiin taistelulajeja, kartanlukua sekä räjähteiden ja viestintävälineiden käyttöä. Nautin jokaisesta hetkestä.

Havaijista lähdettyäni vietin puoli vuotta Japanissa, missä tehtäväni oli vartioida Atsugissa Yhdysvaltain merivoimien lentotukikohdan vedenalaisia aseita. Pian Yhdysvaltojen ja Pohjois-Vietnamin välinen vihamielisyys voimistui, ja minut määrättiin palvelemaan merijalkaväen osastoon lentotukialus USS Rangerille. Koneemme osallistuivat Pohjois-Vietnamin pommittamiseen Tonkininlahdelta käsin. Vihdoinkin olin mukana oikeassa sodassa. Minusta kuitenkin tuntui, että laivalla jäin paitsi tositoimista.

Sodan todellisuus

Vuoden 1966 keväällä, kun olin edelleen Rangerilla, minut vapautettiin neljän vuoden palveluksen jälkeen. Useimmat sotilaat olisivat samassa tilanteessa palanneet mielellään kotiin ja välttäneet siten edessä olevan verilöylyn. Minusta oli kuitenkin tullut työlleen omistautunut ammattisotilas, jolla ei ollut aikomustakaan lopettaa, joten päätin pestautua uudelleen palvelukseen.

Halusin taistella, sitä vartenhan minut oli koulutettu. Sillä ei ollut väliä, minne minut määrättäisiin, kunhan vain sain kuulua merijalkaväkeen, ja niinpä anoin siihen vapaaehtoisena uudestaan. Elämäntehtäväni oli olla hyvä sotilas juuri noissa joukoissa, ja sodasta oli tulossa jumalani.

Lokakuussa 1967 minut lähetettiin Vietnamiin. Olin hermostunut ja innoissani, kun minut vietiin heti etulinjaan Quang Trin provinssiin. Vajaan vuorokauden kuluttua olin keskellä veristä taistelua. Miehiä kuoli ja haavoittui kaikkialla ympärilläni. Näin, kuinka vihollisen luodit nostattivat pölyä ilmaan iskeytyessään maahan, mutta meillä ei ollut muuta suojaa kuin muutama pensas. Aloin vain ampua. Se oli hirvittävää, ja uskoin kuolevani. Lopulta taistelu oli ohi. Selvisin hengissä, toisin kuin monet muut, joita olin kantamassa pois taistelukentältä.

Seuraavien kahdenkymmenen kuukauden aikana olin mukana Vietnamin sodan kiivaimmissa taisteluissa. Seitsemänä päivänä viikossa miltei kellon ympäri joko ammuin ja yritin välttää ammutuksi tulemista tai asetin väijytyksiä ja jouduin itse väijytykseen. Suurimman osan ajasta makasin poteroissa, jotka sateella täyttyivät nopeasti mutavellistä. Toisinaan palelin ja olo oli sietämättömän epämukava. Poteroissa myös söin ja nukuin.

Tehtäviini kuului muun muassa lähteä kosteaan viidakkoon etsimään ja tuhoamaan vastapuolen taistelijoita, joita saattoi milloin tahansa ilmestyä näkyviin tiheän aluskasvillisuuden seasta. Toisinaan olin tuntikausia keskellä tykistötulta. Eräässä taistelussa lähellä Khe Sanhia suunnilleen kolme neljännestä joukkueeni miehistä haavoittui tai kuoli – meitä jäi jäljelle vain 13.

Varhain aamulla 30. tammikuuta 1968 olin armeijan tukikohdassa, jossa pääsin nukkumaan teltassa ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Suhteellisen mukava olotilani järkkyi äkisti, kun heräsin kranaatin korviahuumaavaan räjähdykseen. Haavoituin olkapäähäni ja selkääni osuneista sirpaleista. Vihollinen oli aloittanut sinä aamuna massiivisen hyökkäyksen.

 Sain vammojeni vuoksi Purple Heart -kunniamerkin, mutta haavat eivät olleet kyllin vakavia estääkseen minua taistelemasta. Lääkintämiehet poistivat sirpaleet nopeasti, ja pian olin matkalla Huen kaupunkiin, missä käytiin yksi sodan huomattavimmista taisteluista. Olin todellinen tappokone. Vihollisten ampuminen ei tuntunut missään. 32 päivän ajan kuljin jokaisena valveillaolohetkenä talosta taloon etsien ja tappaen vihollisia.

Silloin toimintani tuntui täysin oikealta, tappoihan vihollinen jatkuvasti tuhansia viattomia miehiä, naisia ja lapsia Huessa. Kaduilla ja kujilla lojui tuhatmäärin ruumiita. Kaikkialla, jopa ruumiiden alla, oli ansamiinoja, ja vihollisen sala-ampujat olivat jatkuva uhka. Mikään ei kuitenkaan hidastanut minua, sillä ajattelin, että vihollisen tappaminen oli oikein.

Epäterve sodan nälkä

Vähän Huen taistelun jälkeen 13 kuukauden komennukseni päättyi. Sota kuitenkin raivosi edelleen, enkä ollut saanut siitä tarpeekseni. Niinpä tarjouduin jäämään Vietnamiin. Tuossa vaiheessa olin jo saanut ylikersantin arvon, ja minut määrättiin erikoistehtävään. Siihen kuului merijalkaväen osastojen johtaminen retkillä, jotka suuntautuivat pieniin maaseutukyliin. Niissä olimme kanssakäymisissä siviilien kanssa ja opetimme heitä puolustamaan yhteisöään. Olimme jatkuvasti varuillamme, sillä vihollisella oli tapana soluttaa väkeään paikallisten joukkoon. Öisin kiertelimme seudulla huomaamattomasti etsien, vangiten ja tappaen vastapuolen taistelijoita. Äärimmäisestä jännityksestä huolimatta intohimoni sotaan vain kasvoi.

Toinen komennus Vietnamissa kului nopeasti, ja pyysin jälleen lupaa jäädä taistelukentälle. Tällä kertaa esimieheni eivät kuitenkaan suostuneet pyyntööni. Kenties he olivat panneet merkille epäterveen sotaintoni. Urani merijalkaväessä ei kuitenkaan ollut ohitse. Minut lähetettiin takaisin Yhdysvaltoihin kouluttamaan alokkaita, ja kolmen ja puolen vuoden ajan keskityin tähän tehtävään. Minulla oli alokkaille paljon annettavaa, ja tein parhaani muovatakseni jokaisesta kaltaiseni tehokkaan taistelijan.

Parempi tarkoitus elämälle

Ystävystyin erään toisen kouluttajan kanssa, jonka vaimo oli juuri jättänyt hänet. Miehen sisar Christine Antisdel, josta oli vastikään tullut Jehovan todistaja, tarjoutui muuttamaan hänen luokseen, jotta voisi auttaa häntä hänen kahden pienen lapsensa hoitamisessa. Kuulin todistajista tuolloin ensimmäisen kerran.

Olin saanut katolisen kasvatuksen ja käynyt kahdeksan vuotta katolista koulua. Olin ollut jopa kuoripoikana kirkossa. En silti tiennyt Raamatusta käytännöllisesti katsoen mitään. Tilanne kuitenkin muuttui, kun tutustuin Christineen. Hän kertoi minulle Raamatun totuuksista, joista en ollut kuullut koskaan aiemmin. Sain tietää, mitä Raamattu todella opettaa.

Opin esimerkiksi, että Raamattu ei opeta  Jumalan rankaisevan ihmisiä kuoleman jälkeen tulisessa helvetissä (Saarnaaja 9:5, 10). Se ei opeta, että Jumala on osa kolminaisuutta (Johannes 14:28). Sen sijaan se opettaa, että Jumala tulee poistamaan pahuuden, tuskan ja kuoleman ja että tottelevaiset ihmiset saavat elää ikuisesti maanpäällisessä paratiisissa (Psalmit 37:9–11; Ilmestys 21:3, 4). Sain myös tietää totuuden Jumalan moraalinormeista (1. Korinttilaisille 6:9, 10). Opin, että Jumalalla on nimi, Jehova (Psalmit 83:18). Tämä kaikki oli hyvin kiehtovaa!

Marraskuussa 1972 minut siirrettiin toiseen yksikköön opettamaan sotataktiikkaa aliupseereille. Siellä aloin tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Kävin myös heidän kokouksissaan, ja niiden ystävällinen ilmapiiri sekä todistajien aito veljeys tekivät minuun suuren vaikutuksen.

Mitä enemmän opin tuntemaan Raamattua, sitä enemmän omatuntoni vaivasi minua. Elämäntapani oli täysin ristiriidassa Raamatun opetusten kanssa. Olin omistanut elämäni kansallismieliselle sodalle ja väkivallalle, joita kumpaakin Jumala vihaa.

Tulin siihen tulokseen, etten voisi samanaikaisesti palvella merijalkaväessä ja palvoa Jehova Jumalaa. Tuossa vaiheessa menetin intohimoni sotaan ja päätin luopua ammatistani. Seuraavien kuukausien aikana kävin paperisotaa, olin useita kertoja haastateltavana ja minulle tehtiin psykiatrinen tutkimus, minkä jälkeen minut vapautettiin kunniallisesti palveluksesta – tällä kertaa aseistakieltäytyjänä. Näin päättyi yhdentoista vuoden urani merijalkaväessä.

Nyt saatoin esittää Jehovalle Jesajan 6:8:n sanat: ”Tässä minä olen! Lähetä minut.” Olin valmis suuntaamaan voimani ja intoni tosi Jumalan palvelukseen merijalkaväessä palvelemisen sijaan. Kävin kasteella 27. heinäkuuta 1973, ja minusta tuli Jehovan todistaja. Viisi kuukautta myöhemmin menin naimisiin Christine Antisdelin kanssa, joka oli ollut ensimmäinen tapaamani todistaja.

Christine ja minä olemme omistaneet 36 yhteistä vuottamme siihen, että olemme auttaneet toisia saamaan tietoa Raamatusta ja lähestymään Jumalaa. Palvelimme 8 vuotta lähetystyöntekijöinä Dominikaanisessa tasavallassa, ja viimeiset 18 vuotta olen palvellut matkavalvojana. Olemme vierailleet sadoissa espanjankielisissä Jehovan todistajien seurakunnissa eri puolilla Yhdysvaltoja.

En ole tähän päivään mennessä havainnut sotakokemusteni aiheuttaneen minulle tunneperäistä tai henkistä vahinkoa – ei sotaneuroosia, ei traumaperäistä stressireaktiota, ei painajaisia, ei takaumia. Opittuani tuntemaan Jehova Jumalan läheisesti olen kuitenkin katunut syvästi sitä, että olen riistänyt ihmishenkiä sodassa.

Olen käynyt läpi melkoisen muutoksen, mutta se on kannattanut. Tunnen saaneeni menneet tekoni anteeksi Jumalalta. Enää tehtäväni ei ole tuhota elämää vaan tarjota ihmisille toivoa ikuisesta elämästä paratiisimaan päällä. Se mitä tein merijalkaväessä, johtui tietämättömyydestä ja väärin kohdistetusta innosta. Nyt kun Jehovan todistajana tiedän, mitä Raamattu opettaa, toimintani motiivina on luja luottamus siihen, että on olemassa elävä tosi Jumala, joka rakastaa meitä, ja että lopulta häntä rakastaville ja totteleville käy pelkästään hyvin.

[Huomioteksti s. 25]

Seitsemänä päivänä viikossa miltei kellon ympäri joko ammuin ja yritin välttää ammutuksi tulemista tai asetin väijytyksiä ja jouduin itse väijytykseen.

[Huomioteksti s. 27]

Opittuani tuntemaan Jehova Jumalan läheisesti olen katunut syvästi sitä, että olen riistänyt ihmishenkiä sodassa.

[Kuvat s. 24]

Kouluttajana (yllä) ja jalkaväessä Vietnamissa (vasemmalla).

[Kuva s. 25]

Sain vammojeni johdosta Purple Heart -kunniamerkin, mutta haavat eivät olleet kyllin vakavia estääkseen minua taistelemasta.

[Kuva s. 26]

Christine ja minä olemme omistaneet 36 yhteistä vuottamme siihen, että olemme auttaneet toisia saamaan tietoa Raamatusta.