SS-upseerista tosi Jumalan palvelijaksi

Kertonut Gottlieb Bernhardt

Palvelin upseerina SS-joukoissa, valiosotilaista kootuissa Hitlerin turvajoukoissa, Wewelsburgin linnassa. Huhtikuussa 1945 sain käskyn teloittaa läheisen keskitysleirin vankeja. He olivat Jehovan todistajia. SS-miehiltä vaadittiin ehdotonta kuuliaisuutta, joten edessäni oli moraalinen ongelma. Minäpä kerron miksi.

SYNNYIN vuonna 1922 Saksassa eräässä Reinin lähistöllä sijaitsevassa kylässä. Roomalaiskatolisuudella oli asuinseudullamme vankka jalansija, mutta meidän perheemme kuului pietisteihin, 1600-luvulta peräisin olevaan uskonnolliseen liikkeeseen. Vuonna 1933, kun olin yhdentoista, Hitler nousi valtaan Saksassa. Menestyin hyvin opinnoissa ja urheilussa, joten muutaman vuoden kuluttua minut valittiin eliittikouluun, joka toimi Puolassa lähellä Marienburgia (nyk. Malbork) satojen kilometrien päässä kotoa. Siellä uppouduin kansallissosialismin ideologiaan. Koulussa painotettiin muun muassa kunniallisuutta, ahkeruutta, uskollisuutta, tottelevaisuutta, velvollisuudentuntoa ja pyhää kunnioitusta saksalaista perintöämme kohtaan.

Toinen maailmansota ja SS

Toisen maailmansodan puhjettua vuonna 1939 värväydyin SS-joukkojen Leibstandarte Adolf Hitler -nimiseen sotilaalliseen eliittiyksikköön, joka oli suoraan Hitlerin komennossa. Se järjesti henkivartijoita valtion virkamiehille ja toimi sotilaallisissa erikoistehtävissä. Näin taisteluja Alankomaissa, Belgiassa, Ranskassa, Romaniassa, Bulgariassa ja Kreikassa. Bulgariassa ollessani kävin eräässä sotilaspapin pitämässä uskonnollisessa tilaisuudessa ja mietin, mahtoiko vihollinenkin järjestää samanlaisia tilaisuuksia. Pohdin myös, siunaako Jumala sodat ja onko hän niissä jonkun puolella.

Myöhemmin minut valittiin Junkerschuleen, eliittikouluun, joka valmensi nuoria miehiä korkeimpiin sotilaallisiin tehtäviin. Sen jälkeen sain määräyksen palvella vartiostossa, joka suojeli kolmannen valtakunnan päämajaa Berliinissä. Siellä näin kerran Hitlerin karjuvan julkisesti eräälle huomattavalle poliitikolle. Minusta sellainen käytös oli häpeällistä, mutten uskaltanut sanoa mielipidettäni ääneen.

Berliinissä tapasin Ingen, joka hänkin työskenteli päämajassa. Juuri kun meidän oli määrä mennä naimisiin, yksikköni lennätettiin yllättäen etulinjaan Neuvostoliittoon – ilman kunnollisia talvivaatteita. Me sotilaat olimme tyrmistyneitä, sillä talvella 1941–42 lämpötila oli usein yli 30 pakkasastetta. Siellä sain  toisen rautaristi-kunniamerkin. Myöhemmin haavoituin vakavasti, ja minut tuotiin lentokoneella takaisin Saksaan. Inge ja minut vihittiin vuonna 1943.

Seuraavaksi sain komennuksen Hitlerin Obersalzbergin-päämajaan Baijerin vuoristoseudulle. Siellä oli myös SS-johtaja Heinrich Himmler, joka järjesti henkilökohtaisen hierojansa ja lääkärinsä Felix Kerstenin pitämään minusta huolta. Myöhemmin sain tietää, että Kerstenillä oli Berliinin liepeillä Hartzwalde-niminen tila. Sodan lähetessä loppuaan hän pyysi Himmleriltä, että läheisellä keskitysleirillä olevia Jehovan todistajia pääsisi sinne töihin. Himmler suostui, ja Kersten kohteli todistajia kunnioittavasti. Muuan hänen palveluksessaan Ruotsissa oleva todistaja pani aina Vartiotornin hänen matkalaukkuunsa vietäväksi Saksan todistajille. *

Jehovan todistajat tulevat elämääni

Vuoden 1944 lopussa Himmler määräsi minut henkilökohtaiseksi adjutantiksi eräälle SS-kenraalille, joka toimi komentajana 400 vuotta vanhassa Wewelsburgin linnassa Paderbornin kaupungin lähistöllä. Himmlerin suunnitelmissa oli tehdä paikasta SS-ideologian kulttikeskus. Linnan lähellä oli pieni Niederhagenin keskitysleiri, jonka kaikki vangit olivat Jehovan todistajia eli raamatuntutkijoita, kuten heitä myös kutsuttiin.

Ernst Specht -niminen vanki hoiti vammojani useaan otteeseen. ”Hyvää huomenta”, hän sanoi aina.

”Mikset sano Heil Hitler?” vaadin saada tietää.

Hän vastasi tahdikkaasti: ”Oletteko te kristitty?”

”Olen”, vastasin. ”Minut kasvatettiin pietistiksi.”

”Siinä tapauksessa tiedätte, että Raamattu kertoo pelastuksen (heil) tulevan vain yhden persoonan, Jeesuksen Kristuksen, välityksellä. Siksi en voi sanoa Heil Hitler!”

Vastaus teki minuun vaikutuksen, ja kysyin hämmästyneenä, miksi hän oli vankina.

”Olen raamatuntutkija”, mies vastasi.

Keskustelut, joita kävin Ernstin ja parturina työskentelevän todistajan Erich Nikolaizigin kanssa, koskettivat sydäntäni. Moiset keskustelut olivat kuitenkin kiellettyjä, ja esimieheni käski minun lopettaa ne. Joka tapauksessa minusta tuntui, että jos koko Saksan väestö – kaikki tuon niin kutsutun kristityn maan miljoonat kirkon jäsenet – olisivat toimineet todistajien tavoin, sotaa ei olisi ollut lainkaan.  Mielestäni heitä ei ollut syytä vainota vaan pikemminkin ihailla.

Noihin aikoihin muuan äärimmäisen hätääntynyt leski soitti ja pyysi kuljetusta pojalleen, jonka piti päästä kiireesti umpilisäkkeen poistoon. Määräsin hänelle viipymättä kyydin, mutta esimieheni perui sen. Naisen aviomies oli saanut teloitustuomion mukanaolosta ryhmässä, joka oli yrittänyt Hitlerin salamurhaa heinäkuussa 1944. Poika kuoli, enkä voinut tehdä mitään. Tuo tapaus vaivaa omaatuntoani vielä tänäkin päivänä.

Olin vasta vähän yli 20-vuotias, mutta aloin nähdä, miten todellisuus erosi siitä, millaisena natsipropaganda sen esitti. Samalla ihailuni Jehovan todistajia ja heidän opetuksiaan kohtaan kasvoi, mikä puolestaan sai minut tekemään elämäni rohkeimman päätöksen.

Huhtikuussa 1945 liittoutuneiden joukot lähestyivät Saksaa ja esimieheni pakeni Wewelsburgista. Sen jälkeen saapui yksikkö, joka oli saanut Himmleriltä käskyn tuhota linna ja tappaa vangit. Läheisen keskitysleirin komentaja ojensi minulle listan vangeista, jotka oli määrä teloittaa. Kaikki olivat todistajia. Heistä piti päästä, koska heidän uskottiin tietävän kolmannen valtakunnan ryöstämien taideaarteiden sijainnin. Ne oli ilmeisesti piilotettu joihinkin alueen rakennuksiin, ja tiedon piti pysyä salassa. Mitä siis tekisin teloituskäskyn suhteen?

Lähestyin leirin komentajaa ja sanoin: ”Amerikkalaisjoukot ovat tulossa. Eikö teidän ja miestenne olisi viisainta lähteä?” Häntä ei juuri tarvinnut suostutella! Sitten tein jotain, mikä oli ennenkuulumatonta SS-upseerille: jätin tottelematta käskyä, ja Jehovan todistajat jäivät henkiin.

On kunnia olla heidän veljensä

Sodan jälkeen Inge ja minä otimme yhteyttä Jehovan todistajiin ja aloimme tutkia Raamattua tosissamme. Meitä auttoivat sisar nimeltä Auguste ja eräät muut todistajat. Sotavammani samoin kuin sotaa seuranneet vaikeat ajat tekivät elämästä kovaa, mutta vaimoni ja minä vihimme elämämme Jehovalle ja menimme kasteelle, minä vuonna 1948 ja Inge vuotta myöhemmin.

1950-luvulla monet niistä todistajista, jotka olivat olleet sodan aikana Wewelsburgissa, järjestivät siellä tapaamisen. Heitä olivat muun muassa Ernst Specht, Erich Nikolaizig ja niin ikään uskollinen vanki Max Hollweg. Pidän suurena kunniana tulla kutsutuksi heidän veljekseen, sillä nämä rohkeat Jumalan palvelijat vaaransivat henkensä todistaessaan minulle. Tilaisuudessa tapasin myös Martha Niemannin, joka oli toiminut Wewelsburgissa sihteerinä. Häneenkin todistajien käytös oli tehnyt suuren vaikutuksen, ja hänestä oli tullut Jehovan vihkiytynyt palvelija.

Menneitä vuosia muistellessani näen runsaasti todisteita siitä, että ”koko maailma on paholaisen vallassa”. Tätä en ymmärtänyt nuorena naiivina idealistina. (1. Johanneksen kirje 5:19.) Näen myös selvästi, miten valtavasti Hitlerin ja muiden tyrannimaisten hallitsijoiden palveleminen poikkeaa Jehovan palvelemisesta. Edelliset vaativat sokeaa tottelevaisuutta, kun taas Jehova haluaa meidän palvelevan häntä rakkaudesta, joka perustuu siihen, että tuntee tarkoin hänen persoonallisuutensa ja tarkoituksensa sellaisina kuin Raamattu ne paljastaa (Luukas 10:27; Johannes 17:3). Juuri Jehovaa aionkin palvella niin kauan kuin elän!

[Alaviite]

[Kuva s. 19]

Hääpäivänämme helmikuussa 1943.

[Kuva s. 19]

Wewelsburgin linnasta oli määrä tulla SS-ideologian kulttikeskus.

[Kuva s. 20]

Vaimoni Ingen kanssa nykyään.