Mikä Jehovan todistajissa vetosi minuun

Kertonut Tomás Orosco

Kun olin ensimmäistä kertaa Jehovan todistajien kokouksessa heidän valtakunnansalissaan, pieni poika piti puheen. Hän ylettyi hädin tuskin katsomaan puhujapöydän yli mutta oli hämmästyttävän varma ja taitava. Hän teki minuun suuren vaikutuksen.

HUOMASIN yleisön kuuntelevan tarkkaavaisesti. Olin palvellut Bolivian sotilasasiamiehenä Yhdysvalloissa, komentajana sotavoimissa ja Bolivian presidentin henkilökohtaisena avustajana, joten olin tottunut saamaan osakseni kunnioitusta. Mutta tuota lasta kohtaan ilmaistu kunnioitus sai minut miettimään uudelleen omia tavoitteitani.

Isä kuoli 1930-luvun puolivälissä Paraguayn ja Bolivian välisessä Chacon sodassa. Pian sen jälkeen minut lähetettiin katoliseen sisäoppilaitokseen. Vuosien ajan osallistuin päivittäin messuun, jossa lauloimme hymnejä, kuuntelimme katekismuksen lukua ja toistimme ulkoa opittuja rukouksia. Toimin jopa kuoripoikana ja lauloin kuorossa. En kuitenkaan koskaan lukenut Raamattua; en ollut edes nähnyt sellaista.

Uskonnolliset pyhäpäivät olivat mieleeni, sillä ne kuluivat enemmänkin hauskanpidon merkeissä, ja pidin siitä, että arkirutiineihin tuli katkos. Papit ja muut uskontoa opettavat olivat kuitenkin ankaria, ja he herättivät minussa lähinnä vastenmielisyyttä. Minusta tuntui, että uskonnolla ei ollut minulle enempää tarjottavaa.

Sotilaallinen järjestys kiehtoo

Eräänä kauniina, aurinkoisena päivänä kotikaupunkiini Tarijaan ilmestyi kaksi tyylikkäästi pukeutunutta nuorta upseeria. He olivat tulleet sinne lomalle Bolivian tärkeimmästä kaupungista La Pazista. Miehet kävelivät keskusaukion poikki rennon sulavasti, ja heidän ylväs, puhdas ja kunnioitusta herättävä ulkomuotonsa teki minuun vaikutuksen. Heillä oli yllään vihreä univormu, ja koko komeuden kruunasi kiiltäväreunainen hattu. Siinä paikassa päätin, että minusta tulisi upseeri. Ajattelin, että heidän elämänsä oli varmasti tavattoman värikästä ja täynnä mainetekoja.

Vuonna 1949, kun olin 16-vuotias, pääsin Bolivian kadettikouluun. Isoveljeni tuli seurakseni nuorten miesten pitkään jonoon, joka  ulottui portille ja siitä edelleen kasarmeille asti. Hän esitteli minut luutnantille ja pyysi tätä pitämään minusta hyvää huolta. Sitten hän suositteli minua muutamin sanoin. Hänen lähdettyään sain tyypillisen uuden alokkaan vastaanoton. Minut iskettiin maahan ja minulle sanottiin: ”Pian nähdään, kuka täällä suosittelee ja ketä!” Silloin sain ensi kerran tuta, mitä on sotilaallinen kuri ja pelottelu. Olin kuitenkin sinnikäs, ja vain ylpeyteni sai kolauksen.

Ajan mittaan opin sotimaan ja minusta tuli kunnioitettu upseeri. Kokemus kuitenkin opetti, että armeijan henkilöstön puhdas ja arvokas ulkokuori voi olla harhaanjohtava.

Huomattavaan asemaan

Urani alussa sain valmennusta Argentiinan merivoimien taisteluristeilijällä General Belgranolla, johon mahtui yli tuhatpäinen miehistö. Alus oli otettu käyttöön Yhdysvalloissa ennen toista maailmansotaa nimellä USS Phoenix, ja myöhemmin se oli selviytynyt japanilaisten iskusta Pearl Harboriin Havaijiin vuonna 1941.

Aikanaan nousin toiseksi korkeimpaan asemaan Bolivian merivoimissa, jotka vartioivat Bolivian rajan muodostavia vesiteitä. Näihin kuuluivat Amazonin altaan joet sekä Titicaca, korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi maailmassa.

Samoihin aikoihin toukokuussa 1980 minut valittiin diplomaattiedustustoon, joka lähetettiin Washingtoniin. Kustakin asevoimien haarasta – maa-, ilma- ja merivoimista – valittiin korkea-arvoinen upseeri, ja minut määrättiin virkavuosieni perusteella koordinoimaan ryhmää. Asuin Yhdysvalloissa lähes kaksi vuotta, ja myöhemmin toimin Bolivian presidentin henkilökohtaisena avustajana.

Sotilasjohtajana minulla oli velvollisuus käydä kirkossa joka sunnuntai. Sotilaspappien ja muiden kirkonmiesten mukanaolo vallankumouksissa ja sodissa sai minut  pettymään uskontoon. Tiesin, että kirkkojen oli väärin tukea verenvuodatusta. Mutta sen sijaan että moinen ulkokultaisuus olisi saanut minut hylkäämään uskonnon tyystin, se sai minut etsimään hengellistä totuutta. En ollut koskaan lukenut Raamattua, joten otin tavakseni lukea siitä satunnaisia katkelmia silloin tällöin.

Järjestyksellisyys valtakunnansalissa

Yllätyksekseni vaimoni Manuela alkoi tutkia Raamattua Janet-nimisen Jehovan todistajien lähetystyöntekijän kanssa. Myöhemmin hän alkoi käydä kokouksissa, joita pidettiin todistajien palvontapaikassa valtakunnansalissa. Ei ollut mikään ongelma kuljettaa häntä noihin tilaisuuksiin, mutta itse en halunnut mennä mukaan. Oletin niiden olevan äänekkäitä ja tunnepitoisia.

Eräänä päivänä Manuela kysyi, voisiko Janetin mies tulla meille vierailulle. Ensin vastustin ajatusta, mutta sitten tuumin, että saamani uskonnollisen opetuksen ansiosta pystyisin kumoamaan kaiken, mitä hän sanoisi. Tavatessani Ianin ensi kerran minuun teki vaikutuksen sanojen sijasta hänen käytöksensä. Hän ei yrittänyt hämmentää minua raamatuntuntemuksellaan vaan oli ystävällinen ja kunnioittava.

Seuraavalla viikolla päätin mennä valtakunnansaliin, missä sitten kuulin alussa mainitsemani pienen pojan pitävän puhetta. Hän luki Raamatusta Jesajan kirjaa ja selitti sitä, ja häntä kuunnellessani tajusin löytäneeni ainutlaatuisen järjestön. Nuorena olin halunnut tulla kunnioitetuksi upseeriksi, mutta nyt halusinkin olla kuin tuo poika ja antaa toisille opetusta Raamatusta. Sydämeni tuntui yhtäkkiä pehmenevän ja tulevan vastaanottavaksi.

Ajan kuluessa aloin myös ihailla yhä enemmän todistajien täsmällisyyttä ja sitä, miten lämpimästi he aina tervehtivät minua ja saivat minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Minuun teki vaikutuksen myös heidän puhdas ja siisti vaatetuksensa. Aivan erityisesti pidin kokousten järjestyksellisyydestä. Jos ohjelmaan oli merkitty jokin puhe, juuri sen puheen kuulin sinä päivänä. Ymmärsin, että tällainen kurinalaisuus perustui rakkauteen, ei pelotteluun.

Ensimmäisen kokoukseni jälkeen otin vastaan Ianin tarjoaman raamatuntutkistelun. Käytimme tutkimisen apuna kirjaa Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. * Muistan vieläkin kolmannen luvun yhteydessä olevan kuvan, jossa piispa siunaa joukkoja ennen taistelua. En epäillyt hetkeäkään kuvan todenmukaisuutta, sillä olin omin silmin nähnyt niin tapahtuvan. Valtakunnansalissa sain kirjan Puhu perustellen käyttämällä Raamattua. Kun luin, mitä Raamattu sanoo puolueettomuudesta, tajusin, että minun piti tehdä joitakin muutoksia. Päätin olla enää koskaan palaamatta katoliseen kirkkoon ja aloin käydä säännöllisesti kokouksissa valtakunnansalissa. Aloin myös suunnitella armeijasta vetäytymistä.

Kohti kastetta

Muutaman viikon kuluttua kuulin, että seurakunta siivoaisi stadionin, jolla pidettäisiin konventti. Menin innoissani mukaan talkoisiin. Työskentelin rinta rinnan muiden kanssa ja nautin työstä ja toisten seurasta valtavasti. Lakaistessani lattiaa luokseni tuli nuori mies, joka kysyi, olinko vara-amiraali.

”Olen”, vastasin.

”Ei voi olla totta!” hän huudahti hämmästyneenä. ”Amiraali lakaisee lattioita!” Korkea-arvoisen upseerin ei koskaan nähdä poimivan lattialta edes paperinpalaa, saati sitten puhdistavan lattiaa. Tuo mies oli ollut armeijassa  autonkuljettajani, ja nyt hän oli Jehovan todistaja!

Rakkauteen perustuva yhteistoiminta

Sotilaallinen järjestys perustuu arvoasemien kunnioittamiseen, ja se oli mennyt minulla selkäytimeen. Muistan kysyneeni esimerkiksi, ovatko jotkut Jehovan todistajat vastuuasemiensa tai tehtäviensä takia toisia ylempiarvoisempia. Näkemykseni arvoasemista olivat juurtuneet syvään, mutta tilanne muuttui pian dramaattisesti.

Noihin aikoihin, vuonna 1989, sain tietää, että muuan Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen New Yorkista oli tulossa vierailulle Boliviaan ja pitäisi puheen stadionilla. Odotin kiinnostuneena, miten järjestön ”eliittiin” kuuluvaa jäsentä kohdeltaisiin. Arvelin, että sellaisessa vastuuasemassa oleva saisi näyttävän vastaanoton.

Kun sitten kokous alkoi, mikään ei ilmaissut, että joku tärkeä henkilö olisi saapunut paikalle, ja aloin ihmetellä. Manuelan ja minun vieressäni istui muuan iäkäs pariskunta. Manuela huomasi, että vaimolla oli englanninkielinen laulukirja, ja väliajalla hän rupesi juttusille naisen kanssa. Sen jälkeen pariskunta lähti.

Olimme kumpikin tavattoman yllättyneitä, kun myöhemmin tuon naisen aviomies käveli puhujalavalle ja piti pääpuheen. Tuolla hetkellä kaikki, mitä olin armeijassa oppinut arvoasemista, kunnioituksesta ja vallasta, romuttui mielessäni. Sanoin jälkeenpäin: ”Kuvitella, että veli, joka istui vieressämme stadionin epämukavilla istuimilla, olikin hallintoelimen jäsen!”

Nyt minua hymyilyttää, kun mietin, miten monesti Ian oli yrittänyt auttaa minua ymmärtämään Matteuksen 23:8:ssa olevat Jeesuksen sanat: ”Te kaikki olette veljiä.”

Ensimmäistä kertaa saarnaamaan

Päätettyäni palvelukseni armeijassa Ian pyysi minua kanssaan saarnaamaan talosta taloon (Apostolien teot 20:20). Menimme alueelle, jonka olisin mielihyvin kiertänyt kaukaa, sillä siellä asui paljon armeijan väkeä. Eräällä ovella tapasimme kenraalin, jonka kaikkein viimeksi olisin halunnut tavata. Olin hermostunut ja peloissani, varsinkin kun hän salkkuni ja Raamattuni huomattuaan kysyi halveksivasti: ”Mitäs sinulle on tapahtunut?”

Esitin pikaisen rukouksen, ja minut valtasi varma ja tyyni olo. Kenraali kuunteli esitystäni ja otti jopa raamatullista kirjallisuutta. Tuo kokemus rohkaisi minua vihkimään elämäni Jehovalle, ja menin sen vertauskuvaksi vesikasteelle 3. tammikuuta 1990.

Aikanaan myös vaimostani, pojastani ja tyttärestäni tuli Jehovan todistajia. Tätä nykyä palvelen seurakunnassa vanhimpana ja kokoaikaisena Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaajana. Kallisarvoisin minulle suotu etu on se, että saan tuntea Jehovan ja hän tuntee minut. Se saattaa varjoonsa kaikki ne arvoasemat, joita kukaan voisi tavoitella. Järjestyksellisyyden ei tosiaankaan pidä olla ankaraa ja joustamatonta vaan lämmintä ja huolehtivaa. Jehova on järjestyksen Jumala, mutta mikä tärkeintä hän on rakkauden Jumala (1. Korinttilaisille 14:33, 40; 1. Johanneksen kirje 4:8).

[Alaviite]

[Kuva s. 13]

Veljeni Renaton kanssa vuonna 1950

[Kuva s. 13]

Vastaanotolla Kiinan ja muiden maiden sotilashenkilöiden kanssa