”Me kaikki olemme täällä!”

Kertonut Abigail Austin

Olin yhdeksänvuotias. Oli kaunis huhtikuinen päivä vuonna 1995, kun meitä lähti autoilla joukko paikallisen seurakunnan Jehovan todistajia päiväksi Englannin maaseudulle. Meidän autossamme oli isä, äiti, vanhempi sisareni Sarah ja ystävämme Deborah. Yhtäkkiä meitä kohti syöksyi auto väärällä kaistalla ja törmäsi meihin. Olin ainoa, joka jäi henkiin.

KAKSI viikkoa myöhemmin heräsin sairaalassa. Kalloni oli murtunut, ja lääkärit olivat asentaneet siihen useita levyjä pitämään sitä koossa. Paranin fyysisistä vammoista kuitenkin nopeasti. Kun omaiseni viimein kertoivat, mitä oli tapahtunut, en uskonut heitä. Ajattelin sinnikkäästi, että vanhempani ja sisareni olivat käyneet katsomassa minua sairaalassa mutten vain ollut nähnyt heitä, koska olin ollut tiedottomana. Todellisuus iski tajuntaani vasta kotiin palattuani. Olin järkyttynyt.

Miten selvisin tästä hirvittävästä tragediasta?

Hengellinen perintöni

Olin perheen viidestä lapsesta nuorin. Kolarin aikaan Sarah oli 22-vuotias, Shane 20, Jessica 17 ja Luke 15. Meillä oli todella hienot, huolehtivaiset vanhemmat. Isäni Steve palveli vanhimpana Jehovan todistajien West Yorkshiren seurakunnassa Shipleyssä. Hän oli rakastettu veli, jolla oli aina aikaa kuunnella ja auttaa toisia. Äitini Carol oli myös hyvin pidetty seurakunnassa; hän huolehti sen vanhemmista jäsenistä kuin oma tytär. Hän järjesti meille nuoremmille yhteistä toimintaa ja auttoi meitä löytämään hyviä ystäviä. Kotimme ovet olivat aina avoinna vieraille. Vanhempamme opettivat meitä olemaan ystävällisiä ja huomaavaisia kaikille.

Keskiviikkoiltaisin tutkimme Raamattua yhdessä perheenä. Joskus esitimme Raamattuun pohjautuvia näytelmiä ja pukeuduimme sen ajan asuihin. Isä ja äiti opettivat meitä pienestä pitäen valmistautumaan seurakunnan kokouksiin ja esittämään Raamatun sanomaa ovilla. Vaikka heillä oli viiden lapsen kanssa kädet täynnä työtä, he viettivät aikaa kanssamme ja auttoivat meitä kasvamaan hengellisesti vahvoiksi.

Sarah, Shane ja Jessica sekä ystävämme Deborah aloittivat koulun jälkeen tienraivauksen eli kokoaikaisen kristillisen palveluksen. Sarah oli minulle aivan erityisen läheinen – kuin toinen äiti. Kun minulla oli lomaa koulusta, vietimme paljon aikaa yhdessä auttaen toisia oppimaan Raamatun totuuksia. Ne olivat hienoja päiviä. Näin, miten iloisia kaikki tienraivaajat olivat, ja minusta oli mukavaa olla heidän seurassaan. Tavoitteenani oli palvella koulun jälkeen tienraivaajana Sarahin kanssa.

Loma-aikoina perheemme vietti usein aikaa toisten seurakuntaan kuuluvien kanssa. Nuoret ja vanhat ystävystyivät ja kiintyivät toisiinsa. En osannut kuvitellakaan, kuinka suureksi avuksi ja lohduksi nuo hyvät ystävät olisivat tulevina päivinä!

Onnettomuuden jälkeen

Kun pääsin sairaalasta, palasin vanhaan kotiini. Shane ja Jessica olivat osa-aikatyössä ja  kokoaikaisessa palveluksessa, joten he näkivät paljon vaivaa huolehtiakseen meistä kaikista.

Saimme apua myös seurakunnalta. He tekivät todella paljon meidän hyväksemme! He valmistivat meille ruokaa, siivosivat, kävivät kaupassa ja pesivät pyykkiä, kunnes pääsimme jaloillemme. Olimme todella kiitollisia tästä avusta. Saimme lukemattomia lahjoja ja kortteja toisilta todistajilta läheltä ja kaukaa ja näimme, kuinka syvä rakkaus Jehovan järjestössä vallitsee.

Noin vuoden kuluttua onnettomuudesta veljeni ja sisareni tulivat siihen tulokseen, että tarvitsin vakaampaa perhe-elämää. Jotkin huomaavaiset perheet seurakunnassamme olivat tarjonneet apuaan, joten istuimme pohtimaan, mikä olisi ollut isän ja äidin mielestä parasta minulle ja hengelliselle kasvulleni. Joukosta erottui etenkin yksi perhe. Tämän perheen isä Billy, joka palveli vanhimpana, ja hänen vaimonsa Dawn olivat olleet erityisen läheisiä ystäviä meidän perheellemme, ja lisäksi heillä oli viisivuotias tytär Lois. He ottivat minut kotiinsa ja ovat siitä lähtien rakkaudellisesti huolehtineet minusta kuin omasta tyttärestään. Vaikka Lois on joutunut jakamaan vanhempansa kanssani, hän ei ole koskaan ollut mustasukkainen. Olemme kuin kaksi oikeaa sisarusta.

Toipuminen

Aluksi mietin paljon, miksi tällainen onnettomuus kohtasi meidän perhettämme, varsinkin kun vanhempani samoin kuin Sarah ja Deborah olivat osoittaneet elämässään niin paljon rakkautta Jehovaa ja muita ihmisiä kohtaan. Mutta sitten muistin Raamatun kertomuksen Jobista, joka säilytti uskonsa Jumalaan, vaikka menetti kaikki lapsensa (Job 1:19, 22). Ymmärsin, että juuri Saatana toi maailmaan kärsimyksen ja kuoleman ja että hän olisi iloinen, jos tämä onnettomuus saisi meidät jättämään Jumalan palvelemisen (1. Mooseksen kirja 3:1–6; Ilmestys 12:9). Mietin myös sitä suurenmoista ylösnousemustoivoa, jonka Jehova on meille rakkaudellisesti antanut (Johannes 5:28, 29). Saamme nähdä perheemme ja Deborahin jälleen – tulevassa paratiisimaassa! Rakkauteni Jehovaan vain kasvoi, kun mietiskelin näitä asioita.

Kun tapaan ihmisiä, jotka ovat minun laillani kohdanneet murhenäytelmän, minua surettaa valtavasti, jolleivät he ole kuulleet Raamatun kallisarvoisesta ylösnousemuslupauksesta. Tahdon kertoa heille tästä toivosta, sillä olen varma, että juuri Jehovan ja hänen järjestönsä ansiosta olemme selviytyneet tästä raskaasta ajasta näinkin hyvin tuon toivon kannattelemana.

Kokemuksemme on saattanut auttaa toisiakin. Jotkut vanhemmat ovat kenties alkaneet miettiä, ovatko he onnistuneet rakentamaan lapsilleen niin vahvan hengellisen perustuksen, että jos heille sattuisi jotakin, lapset silti jatkaisivat Jehovan palvelemista.

Olen yrittänyt toimia elämässäni ikään kuin isä ja äiti olisivat vielä täällä. Tiedän, että he toivoisivat minun auttavan ahkerasti toisia, kuten hekin auttoivat. Koulun jälkeen olen ollut tienraivaajana, ja nyt minulla on tässä palveluksessa toverina Lois. Veljeni ja sisareni ovat naimisissa, ja he palvelevat tyytyväisinä Jehovaa omissa seurakunnissaan.

Odotan hartaasti Jumalan uutta maailmaa ja ylösnousemusta! Silloin ei ole enää tuskaa eikä kuolemaa (Ilmestys 21:3, 4). Tieto siitä, että saamme jälleen olla kaikki yhdessä, auttaa minua jatkamaan eteenpäin. Maltan tuskin odottaa sitä hetkeä, kun saan halata isää, äitiä, Sarahia ja Deborahia ja sanoa heille: ”Me kaikki olemme täällä!”

[Kuva s. 23]

Abigail (toinen vasemmalta) ja hänestä huolehtinut perhe nykyään