Pääsin eroon väkivaltaisesta elämästä

Kertonut Jose Antonio Nebrera

MIKÄ saa ihmisen käyttäytymään väkivaltaisesti? Minulle väkivalta tuli tutuksi jo lapsuudessa. Isä kuului Espanjan suojeluskuntaan, jossa vallitsi ankara kuri. Hänen isänsä oli hakannut häntä usein, ja hän jatkoi suvun perinnettä. Jouduin tämän tästä tuntemaan nahoissani hänen paksun vyönsä iskut. Tilannetta ei parantanut se, että hänellä oli tapana haukkua minua tyhmäksi, kun taas pikkusiskoani hän suorastaan palvoi. Äiti ei isän pelosta juuri lievittänyt turhautumistani, jota tunsin epäoikeudenmukaisen kohtelun vuoksi, enkä saanut häneltä kaipaamaani hellyyttä.

Koulussa toisten lasten parissa loin oman mielikuvitusmaailmani, jossa elämä tuntui paljon onnellisemmalta. Ulospäin luultavasti näytinkin iloiselta ja valoisalta. Kyse oli kuitenkin vain kulisseista, joiden taakse kätkin pelkoni ja vihani. Palasin todellisuuteen aina päivän päättyessä, kun kävellä laahustin kotiin peläten uusia loukkauksia tai selkäsaunaa.

13-vuotiaana pakenin tätä rakkaudetonta ympäristöä jesuiittojen sisäoppilaitokseen. Hetken aikaa harkitsin ryhtymistä papiksi. Tuo koulu ei kuitenkaan tuonut elämääni tarkoitusta. Meidän oli noustava viideltä aamulla ja mentävä kylmään suihkuun. Koko päivä oli tiukasti ohjelmoitu: opiskelua, rukouksia ja kirkonmenoja. Lepohetket jäivät lyhyiksi.

Koulussa meidän täytyi lukea kertomuksia pyhimyksistä, mutta Raamattua ei opetuksessa käytetty. Ainokaista Raamattua säilytettiin lasikaapissa ja sen lukemiseen vaadittiin erikoislupa.

Kolmantena sisäoppilaitosvuotenani raskaaseen ohjelmaan sisällytettiin itsensä ruoskiminen, niin kutsuttu hengellinen harjoitus. Yritin ahtaa sisääni suuret määrät ruokaa, jotta tulisin huonovointiseksi ja säästyisin tuolta kidutukselta – turhaan. Oltuani jesuiittakoulussa vajaat kolme vuotta en enää kestänyt vaan karkasin kotiin. Olin tuolloin 16-vuotias.

Jännitystä etsimässä

Palattuani kotiin aloin harrastaa nyrkkeilyä ja painia. Koska menestyin näissä väkivaltaisissa lajeissa, tunsin itseni tärkeäksi. Taitoni saivat minut käyttämään isän tavoin raakaa voimaa saadakseni sen, mitä halusin.

Kun olin 19-vuotias, tapahtui jotain, mikä toi hieman lämpöä elämääni. Tapasin Encarnitan, ja yhdeksän kuukautta myöhemmin  menimme naimisiin. Hän näki vain kohteliaan, ystävällisen ja iloisen ulkokuoreni, eikä hänellä ollut aavistustakaan sisälläni kytevästä tuskasta. Pian esikoisemme syntymän jälkeen minut kutsuttiin armeijaan, missä katkeruuteni pulpahti pintaan.

Osittain seikkailunhalusta ja osittain armeijan hiustyylin välttämiseksi liityin hetken mielijohteesta Espanjan muukalaislegioonaan. Haaveilin löytäväni vapauden Marokon aavikoilla ja pääseväni mukaan uhkarohkeisiin erikoisoperaatioihin. Samalla pääsisin pakoon perhevelvollisuuksia. Loppujen lopuksi tämä kaikki vain toi minusta esiin raadollisen puoleni.

Jouduin tuota pikaa vaikeuksiin isokokoisen, julman kersantin kanssa, joka nautti alokkaiden simputtamisesta. Vihasin epäoikeudenmukaisuutta enkä arastellut taistella sen puolesta, mitä pidin oikeana. Eräänä aamuna nimenhuudossa kerroin vitsin, jonka kersantti ymmärsi väärin. Hän kohotti kätensä iskeäkseen minua, mutta tartuin siihen nopeasti ja kaadoin hänet maahan. Painoin hänen kättään maata vasten, koska pelkäsin, että jos hellittäisin otteeni, hän ampuisi minut pistoolillaan.

Tämä tiesi kolmen kuukauden komennusta kurikomppaniaan. Vietin tuon ajan pienessä, karussa huoneessa noin kolmenkymmenen muun miehen kanssa. Koko aikana en päässyt edes vaihtamaan vaatteita. Komppaniaa johti sadistinen kersantti, jonka mielipuuhaa oli miesten piekseminen. Mutta kerran kun uhkasin tappaa hänet, jos hän koskisi minuun, hän vähensi rangaistukseni 30 lyönnistä kolmeen lyöntiin. Minusta oli tullut yhtä kova kuin kiusaajistani.

Salaisia operaatioita

Muukalaislegioonassa ollessani tarjouduin asiaa sen enempää ajattelematta vapaaehtoiseksi vielä jännittävämpiin ”seikkailuihin”. En taaskaan tiennyt, mikä minua odottaisi. Sain kommandojoukoille tarkoitettua koulutusta, johon sisältyi kaikenlaisten aseiden ja räjähteiden käsittelyä. Koulutuksen viimeinen vaihe suoritettiin Langleyssa Virginiassa Yhdysvalloissa. Siellä sain valmennusta CIA:n agenttien rinnalla.

Ennen pitkää minusta tuli salaisen kommandojoukon jäsen. Olin 1960-luvulla mukana kymmenissä salaisissa tehtävissä. Keski- ja Etelä-Amerikassa osallistuin huumekaupan ja aseiden salakuljetuksen vastaisiin operaatioihin. Meitä oli käsketty heidät kohdatessamme ”likvidoimaan” heidät. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että minäkin olin tässä mukana. Emme koskaan ottaneet vankeja, paitsi jos joltakulta voitiin kuulustelemalla saada tietoja.

Myöhemmin sain tehtäväksi vakoilla Espanjan sotilasjohtoa, jotta saataisiin selville, ketkä suhtautuivat kriittisesti kenraali Francon diktatuuriin. Vakoilimme myös Ranskassa asuvia Francon hallinnon vastustajia. Tarkoituksena oli kidnapata tärkeimmät toisinajattelijat ja viedä heidät Espanjaan, missä heitä luultavasti odottaisi kuolema.

Viimeiseen operaatiooni kuului organisoida ryhmä palkkasotureita tekemään vallankaappaus eräässä pienessä Afrikan maassa. Meille annettiin käsky tehdä yllätyshyökkäys pääkaupungissa sijaitseviin sotilasparakkeihin ja vallata sen jälkeen presidentin palatsi. Suunnitelman mukaisesti tunkeuduimme maahan yöllä ja suoritimme tehtävän vain neljässä tunnissa. Taistelussa kuoli kolme toveriani ja kymmeniä vastapuolen sotilaita. Minäkin osallistuin tappamiseen.

Tämä traumaattinen kokemus piinasi omaatuntoani. En saanut nukuttua, koska näin alituisesti painajaisia, joissa taistelin kasvotusten vihollisten kanssa ja tapoin heitä raa’asti. Näin unissa noiden miesten kauhistuneen katseen.

Päätin, etten enää koskaan osallistuisi yhteenkään operaatioon. Siksi palautin kaikki sotilasasiakirjani ja erosin armeijan palveluksesta. Kolmen kuukauden kuluttua esimieheni kuitenkin pyysivät minua jälleen mukaan erääseen vakoilutehtävään. Pakenin Sveitsiin, ja muutamaa kuukautta myöhemmin vaimoni  Encarnita, joka oli autuaan tietämätön salaisen agentin urastani, tuli luokseni Baseliin.

Pahat tavat ovat sitkeässä

Niiden kolmen vuoden aikana, jotka olin ollut sotavoimissa, Encarnita oli alkanut tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa Espanjassa. Hän kertoi minulle oppineensa totuuden Jumalasta, ja hänen innostuksensa oli tarttuvaa. Otimme heti yhteyttä Sveitsin Jehovan todistajiin ja aloimme tutkia Raamattua yhdessä.

Olin haltioissani saadessani tietää Jumalan tarkoituksesta. Halusin elää Raamatun periaatteiden mukaan, mutta muutosten tekeminen oli työlästä, varsinkin aggressiivisen luonteeni vuoksi. Rakastin kuitenkin oppimiani asioita, ja tutkittuani joitakin kuukausia uskoin olevani valmis suorittamaan sananpalvelusta talosta taloon.

Jehovan avulla opin vähitellen hillitsemään itseni, ja lopulta Encarnita ja minä menimme kasteelle. 29-vuotiaana minut nimitettiin valvojaksi seurakuntaan.

Vuonna 1975 päätimme palata Espanjaan. Armeija ei ollut kuitenkaan unohtanut minua, ja minut yritettiin jälleen värvätä erikoistehtävään. Vaikeuksien välttämiseksi pakenimme taas Sveitsiin. Asuimme siellä vuoteen 1996 saakka, kunnes viimein palasimme Espanjaan.

Meillä on poika ja tytär, jotka ovat kumpikin aviossa, sekä kaksi lastenlasta. He kaikki palvelevat Jehovaa. Lisäksi olen vuosien mittaan saanut auttaa 16:ta ihmistä tuntemaan Jehovan. Yksi heistä on nuori mies, joka aiemmin oli mukana väkivaltaisissa katumielenosoituksissa Pohjois-Espanjassa. Tämä on ollut valtavan palkitsevaa.

Olen tavan takaa rukoillut Jumalalta, että hän auttaisi minua jättämään väkivaltaisen menneisyyden taakseni ja saamaan rauhan toistuvista painajaisistani. Oikein tekeminen vaatii kovaa ponnistelua, mutta olen noudattanut psalmin 37:5 neuvoa: ”Vieritä tiesi Jehovan haltuun ja luota häneen, niin hän toimii.” Jehova on pitänyt tämän lupauksen ja auttanut minua pääsemään eroon väkivaltaisesta elämästä. Se on ollut suuri siunaus sekä minulle että perheelleni.

[Kuva s. 21]

Menin 13-vuotiaana jesuiittojen sisäoppilaitokseen.

[Kuva s. 23]

Poistumassa muukalaislegioonan toimistosta vuonna 1968 erottuani palveluksesta.

[Kuva s. 23]

Vaimoni Encarnitan kanssa nykyään.