Natsit eivät onnistuneet muuttamaan minua

Kertonut Hermine Liska

TURVALLINEN varhaislapsuuteni päättyi äkisti vuonna 1938, kun Adolf Hitler ja hänen kansallissosialistinen puolueensa nousivat valtaan kotimaassani Itävallassa. Koulussa meitä vaadittiin pian esittämään ”Heil Hitler” -tervehdys, laulamaan natsilauluja ja liittymään Hitlerin nuorisojärjestöön. Kieltäydyin päättäväisesti näistä kaikista.

Minä ja neljä isoveljeäni vartuimme maatilalla St. Walburgenissa Kärntenissä. Vanhempamme olivat Johann ja Elisabeth Obweger. Isästä tuli vuonna 1925 Bibelforscher eli raamatuntutkija, kuten Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin. Äiti kastettiin vuonna 1937. Lapsuudestani asti he opettivat minulle Raamatun periaatteita ja auttoivat minua kehittämään rakkautta Jumalaan ja hänen luomakuntaansa. He esimerkiksi opettivat, ettei ole oikein osoittaa palvovaa kunnioitusta kenellekään ihmiselle. Jeesus Kristus sanoi: ”Jehovaa, Jumalaasi, sinun on palvottava, ja yksin hänelle sinun on suoritettava pyhää palvelusta.” (Luukas 4:8.)

Äiti ja isä olivat erittäin vieraanvaraisia. Meillä kävi usein vieraita, ja seitsenhenkisen perheemme lisäksi tilallamme asui joitakin maatyöläisiä. Lauloimme paljon – mikä on edelleen tavallista Kärntenissä – ja kävimme lukuisia mielenkiintoisia keskusteluja Raamatusta. Muistelen vieläkin lämmöllä sitä, kun perheemme kokoontui joka sunnuntaiaamu olohuoneen pöydän ympärille tutkimaan Raamattua.

Vapaus vaihtuu pelkoon

Itävalta liitettiin Saksaan vähän ennen kuin täytin kahdeksan vuotta. Siitä lähtien painostus mukautua natsipuolueen vaatimuksiin voimistui jatkuvasti, ja pian kaikkien odotettiin tervehtivän toisiaan ”Heil Hitler” -tervehdyksellä. Kieltäydyin tekemästä niin, sillä saksan sana ”heil” merkitsee ’pelastusta’, enkä aikonut pitää pelastajanani Hitleriä! Tiesin, että Pelastajani oli Jeesus Kristus (Apostolien teot 4:12). Tämän vuoksi sekä opettajat että koulutoverit pilkkasivat minua alituisesti. Ollessani 11-vuotias alakoulumme rehtori sanoi minulle: ”Aion siirtää sinut takaisin ensimmäiselle luokalle. En suvaitse luokassani tuollaista itsepäistä lasta!”

Koska veljeni ja minä kieltäydyimme lujasti tervehtimästä Hitleriä, isä kutsuttiin oikeuteen. Häntä vaadittiin allekirjoittamaan paperi, jossa hän kieltäisi uskonsa ja lupaisi kasvattaa lapsensa natsien ideologian mukaan. Hän ei suostunut tähän, joten hän ja äiti menettivät huoltajuutemme, ja minut lähetettiin uudelleenkoulutukseen noin 40 kilometrin päähän kotoa.

Podin kovaa koti-ikävää ja itkin usein. Opettajatar koetti pakottaa minua liittymään Hitlerin nuorisojärjestöön, mutta turhaan.  Muut tytöt yrittivät pitää oikeaa kättäni ojossa, kun oli aika tervehtiä hakaristilippua, mutta he eivät onnistuneet. Minusta tuntui samalta kuin muinoin eläneistä Jumalan palvelijoista, jotka sanoivat: ”Meistä on mahdotonta ajatella, että hylkäisimme Jehovan palvellaksemme muita jumalia.” (Joosua 24:16.)

Vanhempani eivät saaneet vierailla luonani. Heidän onnistui kuitenkin tavata minua salaa koulussa ja matkalla sinne. Nuo lyhyet tapaamiset rohkaisivat minua suuresti pysymään uskollisena Jehovalle. Kerran isä antoi minulle pienen Raamatun, jonka kätkin huolellisesti vuoteeseeni. Sen lukeminen toi minulle paljon iloa, vaikka sitä pitikin lukea salavihkaa. Eräänä päivänä olin jäädä kiinni, mutta ehdin piilottaa Raamatun peiton alle.

Luostariin

Koska kaikki uudelleenkoulutusyritykset valuivat hukkaan, viranomaiset epäilivät minun olevan edelleen vanhempieni vaikutuspiirissä. Niinpä syyskuussa 1942 minut lähetettiin junalla Müncheniin, missä jouduin katoliseen Adelgunden-nimiseen luostarikouluun. Tuolloin nunnat huomasivat Raamattuni ja takavarikoivat sen.

Päätin kuitenkin edelleen pitää kiinni uskostani ja kieltäydyin osallistumasta kirkonmenoihin. Kerroin eräälle nunnalle, että vanhemmillani oli ollut tapana lukea minulle Raamattua sunnuntaisin. Yllätyksekseni hän antoi minulle Raamattuni takaisin! Sanani olivat ilmeisesti koskettaneet hänen sydäntään, ja sain jopa lukea Raamattua hänelle.

Kerran eräs opettaja sanoi minulle: ”Hermine, sinä olet vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen. Olet germaani, et juutalainen. Jehova on juutalaisten Jumala.”

”Mutta Jehova on tehnyt kaiken”, vastasin. ”Hän on meidän kaikkien Luoja!”

Myös rehtori yritti painostaa minua. Eräässä tilanteessa hän sanoi: ”Tiedätkö, että yksi veljistäsi on liittynyt armeijaan? Hän on sinulle oivallinen esimerkki!” Tiesin, että veljeni oli tehnyt näin, mutta minulla ei ollut aikomustakaan seurata hänen esimerkkiään.

”En ole veljeni seuraaja”, minä sanoin.  ”Olen Jeesuksen Kristuksen seuraaja.” Rehtori uhkasi lähettää minut psykiatriseen hoitoon ja jopa sanoi eräälle nunnalle, että tämän pitäisi valmistautua viemään minut sinne. Hän ei kuitenkaan toteuttanut uhkaustaan.

Kesällä 1943 Müncheniä pommitettiin ja Adelgundenissa olevat lapset siirrettiin maaseudulle. Mietin tuohon aikaan usein äidin sanoja: ”Jos joskus joudumme eroon toisistamme etkä edes saa kirjeitäni, muista, että Jehova ja Jeesus ovat kanssasi. He eivät koskaan hylkää sinua. Rukoile siis jatkuvasti.”

Takaisin kotiin

Maaliskuussa 1944 meidät vietiin takaisin Adelgundeniin. Siellä vietimme suurimman osan ajasta – niin päivät kuin yötkin – väestönsuojassa, sillä Müncheniä pommitettiin alinomaa. Vanhempani pyysivät toistuvasti, että minun annettaisiin palata heidän luokseen. Viimein tähän myönnyttiin, ja vuoden 1944 huhtikuussa pääsin takaisin kotiin.

Hyvästellessäni rehtoria hän sanoi: ”Kirjoita meille, kun pääset kotiin. Ja pysy sellaisena kuin olet.” Hänen asenteensa oli muuttunut dramaattisesti! Sain kuulla, että pian lähtöni jälkeen yhdeksän tyttöä ja kolme nunnaa sai surmansa pommituksessa. Sota on totisesti julmaa.

Olin onnellinen saadessani taas olla perheeni parissa. Toukokuussa 1944, sodan edelleen raivotessa, minut kastettiin kylpyammeessa merkiksi siitä, että olin vihkiytynyt Jehovalle. Kun taistelut päättyivät vuonna 1945, aloitin kokoaikaisen palveluksen. Paloin halusta kertoa muille hyvää uutista Jumalan valtakunnasta, joka yksin voi tuoda ihmiskunnalle kestävän rauhan ja turvallisuuden (Matteus 6:9, 10).

Vuonna 1950 tapasin nuoren Erich Liskan, joka oli kotoisin Wienistä ja toimi Jehovan todistajien matkavalvojana. Menimme naimisiin vuonna 1952, ja kuljin Erichin mukana hänen vieraillessaan seurakunnissa vahvistamassa niitä hengellisesti.

Esikoisemme syntyi vuonna 1953, ja myöhemmin saimme vielä kaksi lasta. Huolehtiaksemme kasvaneesta perheestämme keskeytimme kokoaikaisen palveluksen. Olen oppinut, että jos pysyy lähellä Jumalaa, hän antaa voimaa eikä koskaan aiheuta pettymystä. Hän on aina ollut tukenani. Erityisesti sen jälkeen kun rakas aviomieheni kuoli vuonna 2002, Jehova on lohduttanut ja vahvistanut minua.

Ajatellessani elämääni olen erittäin kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he juurruttivat nuoreen sydämeeni rakkauden Jumalaan ja hänen kirjoitettuun Sanaansa, joka on aidon viisauden lähde (2. Timoteukselle 3:16, 17). Ennen kaikkea olen kiitollinen Jehovalle, joka edelleen antaa minulle voimaa selviytyä elämän koettelemuksista.

[Huomioteksti s. 19]

”En ole veljeni seuraaja. Olen Jeesuksen Kristuksen seuraaja.”

[Kuva s. 19]

Perheeni kanssa maatilallamme St. Walburgenissa

[Kuvat s. 19]

Vanhempani Elisabeth ja Johann Obweger

[Lähdemerkintä]

Molemmat kuvat: Foto Hammerschlag

[Kuva s. 20]

Minä ja mieheni Erich