”Kaikkeuden tehokkain oppimiskone”

VAUVAN aivoja on hyvästä syystä sanottu ”kaikkeuden tehokkaimmaksi oppimiskoneeksi”. Lapsi syntyy maailmaan valmiina imemään itseensä kaiken, mitä hän näkee, kuulee ja tuntee ympärillään.

Vauvan kiinnostuksen herättävät erityisesti toiset ihmiset – heidän kasvonsa, äänensä ja kosketuksensa. Penelope Leach kirjoittaa kirjassaan Babyhood: ”Lukuisissa tutkimuksissa on selvitetty, mikä vangitsee vauvan katseen tehokkaimmin, mitkä äänet kiinnittävät hänen huomionsa ja mihin tunteisiin hän selvimmin pyrkii vastaamaan. Näitä virikkeitä lapselle tarjoaa ennen muuta hänestä huolehtiva aikuinen.” Ei ihme, että vanhemmat vaikuttavat ratkaisevasti lapsen kehitykseen.

”Puhuin kuin lapsi”

Sekä vanhemmat että lastenlääkärit hämmästelevät vastasyntyneen kykyä oppia kieli pelkästään kuuntelemalla. Tutkijat ovat havainneet, että muutamassa päivässä lapsi tottuu äidin ääneen ja alkaa reagoida siihen herkemmin kuin muiden ääneen, muutamassa viikossa hän oppii erottamaan vanhempiensa äidinkielen äänteet muiden kielten äänteistä, ja muutamassa kuukaudessa hän alkaa hahmottaa sanoja ja erottaa siten puheen muista äänistä.

 Apostoli Paavali kirjoitti: ”Kun olin lapsi, niin puhuin kuin lapsi.” (1. Korinttilaisille 13:11.) Miten lapsi puhuu? Aluksi jokeltelemalla. Onko se vain merkityksetöntä ääntelyä? Kaikkea muuta! Tri Lise Eliot muistuttaa, että puheen tuottaminen on ”monimutkainen motorinen suoritus, joka vaatii kymmenien huuliin, kieleen, kitalakeen ja kurkunpäähän vaikuttavien lihasten saumatonta yhteistoimintaa”. Hän jatkaa: ”Vaikka vauvan jokeltelu saattaa vaikuttaa vain ihastuttavalta tavalta saada toisten huomio, se on myös erittäin tärkeä keino harjoitella mutkikasta puhetaitoa.” (What’s Going On in There?—How the Brain and Mind Develop in the First Five Years of Life.)

Vanhemmat vastaavat pienokaisensa jokelteluun puhumalla tälle ilmeikkäästi, millä niin ikään on oma tarkoituksensa. Liioiteltu puhe saa lapsen reagoimaan. Tämän vuorovaikutuksen avulla lapsi oppii keskustelun alkeet. Näin hän omaksuu taidon, jota hän tulee käyttämään koko elämänsä.

Rooli muuttuu

Vanhemmilla riittää puuhaa, kun he huolehtivat vastasyntyneen päivittäisistä tarpeista. Vauva itkee, ja joku syöttää sen. Vauva itkee, ja joku vaihtaa sen kuiviin. Vauva itkee, ja joku ottaa sen syliinsä. Tällainen hoivaaminen kuuluu asiaan ja on välttämätöntä. Näin vanhemmat ensisijaisesti täyttävät tehtävänsä huolenpitäjinä. (1. Tessalonikalaisille 2:7.)

On siis aivan luonnollista, että vauva ajattelee olevansa kaikkeuden keskipiste ja uskoo aikuisten – varsinkin vanhempiensa – olevan olemassa vain hänen toiveidensa täyttämistä varten. Käsitys on tietysti virheellinen vaikkakin ymmärrettävä. Tällainenhan tilanne on reilun vuoden verran käytännössä ollutkin. Omasta näkökulmastaan lapsi on hallitsija, jonka ympärillä häärii isokokoisia palvelijoita. Perheneuvoja John Rosemond kirjoittaa: ”Tämän harhakuvan luomiseen kuluu vajaat kaksi vuotta, mutta sen korjaaminen kestää vähintään 16 vuotta! Ironista kyllä juuri tämä on vanhempien tehtävä: saada lapsi ensin uskomaan tähän illuusioon ja sitten hellävaraisesti puhkaista tuo kupla.”

Kun lapsi on parivuotias, tuo kupla totisesti puhkeaa vanhempien roolin vaihtuessa huolenpitäjistä opettajiksi. Lapselle valkenee, etteivät vanhemmat olekaan hänen käskyvallassaan, vaan sen sijaan hänen odotetaan tottelevan heitä. Tapahtuu vallankumous, eikä lapsi välttämättä suhtaudu uuteen hallintoon kovin suopeasti. Turhautuneena hän yrittää pitää kiinni vallan kahvasta. Miten?

Kiukunpuuskat

Monen lapsen käytös muuttuu jyrkästi noin kahden vuoden iässä. Kuvaan astuvat  kiukunpuuskat. Tämä niin sanottu uhmaikä herättää vanhemmissa turhautuneisuuden tunteita. Yhtäkkiä lapsen suosikki-ilmauksia ovat ”Ei!” ja ”Ei halua!” Hän on turhautunut sekä itseensä että vanhempiinsa omien ristiriitaisten tunteidensa vuoksi. Toisaalta hän haluaisi olla lähellä vanhempiaan, toisaalta kaukana heistä. Vanhemmat ovat hämmentyneitä, sillä lapsen käytöksessä ei tunnu olevan järkeä ja vielä vähemmän siihen näyttää löytyvän tepsiviä lääkkeitä. Mistä oikein on kyse?

Lapsukaisen elämässä on tapahtunut radikaali käänne. Vielä hetki sitten hänen tarvitsi vain inahtaa ja vanhemmat riensivät paikalle. Nyt hän alkaa oivaltaa, että tämä olikin vain väliaikaista ja hänen täytyy tehdä ainakin joitakin asioita itse. Hänelle alkaa kirkastua, että hänen osansa onkin alistua vanhempien tahtoon, aivan niin kuin Raamattukin sanoo: ”Te lapset, olkaa tottelevaisia vanhemmillenne kaikessa.” (Kolossalaisille 3:20.)

Tässä vaikeassa ikävaiheessa vanhempien tulisi säilyttää auktoriteettinsa. Kun he ovat lujia mutta rakkaudellisia, lapsi mukautuu uuteen osaansa. Näin tie on auki uusille, ihmeellisille asioille.

Moraaliset ominaisuudet

Eläimet ja jopa koneet voivat tunnistaa sanoja ja jäljitellä puhetta. Vain ihminen kuitenkin kykenee tutkimaan itseään. Parin kolmen vuoden ikäinen taapero pystyykin jo tuntemaan esimerkiksi ylpeyttä, häpeää ja syyllisyyttä. Nämä ovat ensi vaiheita hänen kasvussaan aikuiseksi, jolla on moraalisia ominaisuuksia ja joka pystyy seisomaan lujasti sen takana, minkä tietää olevan oikein, vaikka toiset toimisivat väärin.

Samoihin aikoihin vanhemmat saavat suureksi ilokseen todistaa erästä toistakin ihmettä. Lapsi alkaa tiedostaa toisten tunteita. Kun hän vielä parivuotiaana lähinnä leikki toisten seurassa, nyt hän leikkii heidän kanssaan. Hän huomaa myös sen, milloin vanhemmat ovat tyytyväisiä, ja haluaa miellyttää heitä. Tällöin häntä on luultavasti helpompi opettaa.

Kolmivuotiaana lapsi alkaa entistä enemmän tajuta, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Tässä vaiheessa vanhempien on aika alkaa valmentaa lasta tavoitteenaan auttaa häntä kasvamaan vastuuntuntoiseksi aikuiseksi.

[Huomioteksti s. 5]

Muutamassa päivässä lapsi tottuu äidin ääneen ja alkaa reagoida siihen herkemmin kuin muiden ääneen.

[Huomioteksti s. 6]

Kolmivuotiaana lapsi alkaa entistä enemmän tajuta, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on hyvää ja mikä pahaa.

[Tekstiruutu s. 6]

MISTÄ KIUKUNPUUSKAT JOHTUVAT?

”Jotkut vanhemmat ajattelevat, että lapsi kiukuttelee, koska he eivät ole osanneet suhtautua tämän vaatimuksiin oikealla tavalla. – – Onhan selvää, että jos he ovat syypäitä kiukunpuuskaan, heidän täytyy oikaista vääryys ensi tilassa. Niinpä sanottuaan ensin ei he sanovatkin nyt kyllä, tai – – syyllisyydentuntoa lievittääkseen antavat hänelle enemmän kuin hän alun perin vaatikaan. Temppu toimii. Kiukunpuuska laantuu, vanhemmat huokaisevat helpotuksesta, ja lapsi, joka oppii, että kiukuttelemalla saa tahtonsa läpi, järjestää entistä useammin entistä näyttävämpiä kohtauksia.” (John Rosemond, New Parent Power!)