YMPÄRI maailman eri uskonnoissa, kuten esimerkiksi roomalaiskatolisuudessa, useissa ortodoksisissa kirkoissa ja buddhalaisuudessa, uskonnollisilta johtajilta ja papistolta vaaditaan selibaattia. Monet ajattelevat, että tämä käytäntö on syynä lukuisiin viimeaikaisiin seksiskandaaleihin, joihin eri uskontojen papit ovat sotkeutuneet.

On siksi aiheellista kysyä, onko selibaatti raamatullinen vaatimus niille kristityille, joilla on vastuutehtäviä seurakunnassa. Saamme vastauksen tähän kysymykseen, kun tarkastelemme tämän käytännön alkuperää, kehitystä sekä Jumalan näkemystä siitä.

Encyclopædia Britannica -tietosanakirjan mukaan selibaatti tarkoittaa ”naimattomuutta ja näin ollen seksistä pidättymistä, mikä tavallisesti liitetään uskonnolliseen virkaan tai hyvin uskonnolliseen henkilöön”. Rooman kuurialle vuonna 2006 pitämässään puheessa paavi Benedictus XVI yhdisti pakollisen selibaatin perinteeseen, ”joka juontaa juurensa läheltä apostolien aikakautta”.

Ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät kuitenkaan pitäneet selibaattia uskonnollisena käytäntönä. Tuohon aikaan elänyt apostoli Paavali todellisuudessa varoitti kristittyjä sellaisista miehistä, jotka esittävät ”eksyttäviä henkeytettyjä ilmauksia” ja ”kieltävät menemästä naimisiin” (1. Timoteukselle 4:1–3).

Selibaattikäytäntö alkoi raivata tietään läntisen kristikunnan kirkkoihin toisella vuosisadalla. Kirjassa Celibacy and Religious Traditions todetaan, että tämä oli ”sopusoinnussa Rooman valtakunnassa nousseen seksuaalisen pidättyvyyden aallon kanssa”.

 Seuraavina vuosisatoina kirkolliskokoukset ja niin sanotut kirkkoisät pyrkivät edistämään pappien selibaattia. Heidän mielestään sukupuolisuhteet olivat saastaisia ja sopimattomia papin virassa työskenteleville. Encyclopædia Britannicassa kuitenkin sanotaan, että ”vielä niinkin myöhään kuin 900-luvulla monilla papeilla ja jopa joillakin piispoilla oli vaimo”.

Roomassa vuosina 1123 ja 1139 pidetyissä Lateraanin kirkolliskokouksissa pappien selibaatti julistettiin pakolliseksi, ja se on pysynyt roomalaiskatolisen kirkon virallisena käytäntönä nykypäivään asti. Koska naimisissa olevilla papeilla oli tapana testamentata kirkon omaisuutta lapsilleen, kirkko menetti varoja ja sen valta heikkeni. Selibaattikäytäntö ratkaisi tämän ongelman.

Jumalan näkemys selibaatista ilmaistaan selvästi hänen Sanassaan Raamatussa. Matteuksen 19:12:ssa Jeesus viittasi sellaisiin ihmisiin, jotka hänen tavallaan pysyivät naimattomina ”taivasten valtakunnan vuoksi”. Lisäksi apostoli Paavali puhui kristityistä, jotka päättivät seurata hänen esimerkkiään ja olla naimattomia ”hyvän uutisen tähden” (1. Korinttilaisille 7:8; 9:23).

Jeesus ja Paavali eivät kuitenkaan kumpikaan vaatineet selibaattia niiltä, jotka opettavat seurakunnassa. Jeesus totesi naimattomuuden olevan ”lahja”, jota ei olisi kaikilla hänen seuraajillaan. Kirjoittaessaan niistä, jotka olivat pysyneet naimattomina, Paavali myönsi avoimesti: ”Minulla ei ole käskyä Herralta, vaan esitän mielipiteeni.” (Matteus 19:11; 1. Korinttilaisille 7:25.)

Lisäksi Raamattu osoittaa, että ensimmäisellä vuosisadalla monet kristityt, joilla oli vastuutehtäviä, kuten apostoli Pietari, olivat naimisissa (Matteus 8:14; Markus 1:29–31; 1. Korinttilaisille 9:5). Koska tuon ajan roomalaisessa yhteiskunnassa seksuaalinen moraalittomuus oli yleistä, Paavali kirjoitti, että kristityn valvojan – mikäli hän oli naimisissa – tuli olla ”yhden vaimon mies”, jonka ”lapset ovat alamaisia” (1. Timoteukselle 3:2, 4).

Näissä tapauksissa ei ollut kyse avioliitoista, joissa pidätyttiin seksuaalisesta kanssakäymisestä, sillä Raamatussa sanotaan suoraan, että aviomiehen tulisi antaa ”vaimolleen hänelle kuuluva” ja että aviopuolisot eivät saisi ”evätä sitä [sukupuolisuhteita] toisiltaan” (1. Korinttilaisille 7:3–5). Selibaatti ei selvästikään ole Jumalan vaatimus eikä pakollista kristityille, joilla on vastuutehtäviä seurakunnassa.

Jos selibaatti ei ole pakollista, miksi Jeesus ja Paavali sitten puhuivat naimattomuudesta myönteiseen sävyyn? Naimattomilla henkilöillä voi olla paremmat mahdollisuudet kertoa hyvää uutista toisille. He voivat uhrata enemmän aikaansa ja voimiaan toisten hyväksi, koska he säästyvät niiltä huolilta, joita naimisissa olevat kohtaavat. (1. Korinttilaisille 7:32–35.)

Yksi esimerkki tästä on David. Hän päätti jättää hyväpalkkaisen työnsä Méxicossa ja muuttaa maaseudulle Costa Ricaan voidakseen kertoa toisille Raamatusta. Oliko naimattomuudesta Davidin mielestä hyötyä? ”Ehdottomasti”, hän sanoo. ”Oli haasteellista sopeutua uuteen kulttuuriin ja erilaisiin elinoloihin. Mutta koska minun tarvitsi huolehtia vain itsestäni, sopeutumisprosessi oli helpompi.”

Claudia-niminen naimaton kristitty on muuttanut useita kertoja alueille, joilla on tarvittu lisää evankelistoja. Hän sanoo: ”Jumalan palveleminen on minulle suuri ilonaihe. Uskoni vahvistuu ja ystävyyteni Jumalaan lujittuu, kun näen, miten hän huolehtii minusta.”

Naimattomuuden ei tarvitse olla rasite. Claudia lisää: ”Ei ole väliä, oletko naimisissa vai et. Jos annat Jehova Jumalalle parhaasi, olet onnellinen.” (Psalmit 119:1, 2.)