”OLETPA sinä julma isä”, sätti KGB:n mies. * ”Olet hylännyt raskaana olevan vaimosi ja pienen tyttäresi. Kuka nyt hankkii heille ruokaa ja huolehtii heistä? Lopeta toimintasi ja mene kotiin.” Vastasin: ”En minä hylännyt perhettäni. Te pidätitte minut! Ja mistä syystä?” ”Olet Jehovan todistaja, eikä mikään muu rikos ole yhtä paha”, hän ärähti.

Tämä sananvaihto käytiin vuonna 1959 vankilassa Irkutskin kaupungissa Venäjällä. Haluan kertoa, miksi vaimoni Maria ja minä olimme valmiita ”kärsimään vanhurskauden vuoksi” ja millaisia siunauksia olemme saaneet uskollisuutemme ansiosta (1. Piet. 3:13, 14).

Synnyin vuonna 1933 Zolotnikin kylässä Ukrainassa. Vuonna 1937 tätini ja hänen miehensä, jotka olivat Jehovan todistajia, kävivät luonamme Ranskasta ja jättivät meille Vartiotorni-seuran julkaisemat kirjat Hallitus ja Vapautus. Isä luki kirjat, ja hän alkoi uskoa Jumalaan. Vuonna 1939 hän sairastui vakavasti, mutta ennen kuolemaansa hän sanoi äidilleni: ”Tämä on totuus. Opeta se lapsille.”

Huhtikuussa 1951 alkoi Jehovan todistajien karkotus Neuvostoliiton länsiosista Siperiaan. Minut karkotettiin yhdessä äidin ja pikkuveljeni Grigorin kanssa Ukrainasta. 6 000 kilometrin junamatkan jälkeen saavuimme Tulunin kaupunkiin Siperiaan. Kahden viikon kuluttua isoveljeni Bogdan tuli leiriin, joka sijaitsi läheisessä Angarskin kaupungissa. Hänet oli tuomittu 25 vuodeksi pakkotyöhön.

Kun äiti, Grigori ja minä saarnasimme Tulunin ympäristössä, meidän piti olla hyvin kekseliäitä. Kysyimme esimerkiksi: ”Tiedättekö, onko joku myymässä lehmää?” Kun tapasimme ihmisen, jolla oli lehmä myytävänä, otimme puheeksi sen, miten hämmästyttävästi suunniteltu eläin lehmä on. Pikku hiljaa siirryimme puhumaan Luojasta. Noihin aikoihin eräs sanomalehti kirjoitti todistajista, että he kyselevät lehmiä mutta etsivät oikeasti lampaita! Ja ”lampaita” me löysimmekin. Oli hienoa tutkia Raamattua nöyrien ja vieraanvaraisten ihmisten kanssa tällä syrjäisellä alueella. Nykyään Tulunissa on yli sadan julistajan seurakunta.

Vaimoni Maria oppi totuuden Ukrainassa toisen maailmansodan riehuessa. Kun hän oli 18-vuotias, muuan KGB:n mies alkoi ahdistella häntä ja yritti pakottaa hänet moraalittomiin suhteisiin kanssaan, mutta hän torjui lähentelyt päättäväisesti. Kerran kun hän tuli kotiin, mies makasi hänen sängyssään. Maria lähti pakoon. Mies oli raivoissaan ja uhkasi toimittaa hänet telkien taakse sen vuoksi, että hän oli Jehovan todistaja. Vuonna 1952 Maria saikin kymmenen vuoden vankeustuomion. Hänestä tuntui samalta kuin Joosefista, joka oli vankilassa uskollisuutensa vuoksi (1. Moos. 39:12, 20). Kuljettaja, joka vei Marian oikeussalista vankilaan, sanoi: ”Älä pelkää. Monet passitetaan vankilaan, mutta aikanaan he palaavat sieltä, eikä heidän arvokkuuttaan ole riistetty.” Nämä sanat vahvistivat Mariaa.

Vuosina 1952–56 Maria oli työleirillä Venäjällä lähellä Gorkin kaupunkia (nykyään Nižni Novgorod). Hän joutui kaivamaan puita juurineen maasta jopa paukkupakkasella, ja hänen terveytensä kärsi. Mutta vuonna 1956 hänet vapautettiin ja hän lähti Tuluniin.

Kun kuulin eräältä veljeltä, että Tuluniin oli tulossa sisar, menin polkupyörällä häntä vastaan bussipysäkille ja tarjouduin kuljettamaan hänen matkatavaransa. Ihastuin heti Mariaan ja onnistuin voittamaan hänen kiintymyksensä – vaikkei se ollutkaan aivan helppoa. Menimme naimisiin vuonna 1957. Vuoden kuluttua syntyi tyttäremme Irina, mutta en saanut viettää hänen kanssaan kuin lyhyen ajan. Vuonna 1959 minut saatiin kiinni raamatullisen kirjallisuuden valmistamisesta ja minut pidätettiin. Jouduin puoleksi vuodeksi eristysselliin. Säilyttääkseni mielenrauhan rukoilin jatkuvasti, lauloin valtakunnanlauluja ja kuvittelin, miten saarnaisin, jos olisin jälleen vapaa.

Kerran kun minua kuulusteltiin vankilassa, kuulustelija huusi: ”Pian nitistämme teidät kuin hiiret!” Vastasin: ”Jeesus sanoi, että valtakunnan hyvä uutinen TULLAAN saarnaamaan kaikissa kansakunnissa, eikä kukaan voi pysäyttää sitä.” Sitten kuulustelija muutti taktiikkaa ja yritti suostutella minut luopumaan uskostani, kuten alussa kerroin. Kun uhkaukset ja suostuttelut eivät tehonneet, minut tuomittiin seitsemäksi vuodeksi työleirille lähelle Saranskin kaupunkia. Matkalla leiriin sain kuulla, että toinen tyttäremme Olga oli syntynyt. Vaikka olin kaukana tyttäristäni ja vaimostani Mariasta, minua lohdutti se, että me molemmat olimme pysyneet uskollisina Jehovalle.

Maria tuli kerran vuodessa tapaamaan minua Saranskiin, vaikka matka Tulunista sinne ja takaisin kesti junalla 12 vuorokautta. Hän toi minulle joka vuosi uudet saappaat. Saappaiden korkoihin oli piilotettu tuoreiden Vartiotornien kopioita. Yksi vierailu oli aivan erityinen, sillä Marialla oli mukanaan kaksi pientä tytärtämme. Olin haltioissani, kun näin heidät ja sain olla heidän kanssaan!

Vuonna 1966 vapauduin työleiristä ja nelihenkinen perheemme muutti Armavirin kaupunkiin  lähelle Mustaamerta. Siellä meille syntyi kaksi poikaa: Jaroslav ja Pavel.

Pian KGB alkoi tehdä ratsioita kotiimme löytääkseen raamatullista kirjallisuutta. He etsivät kaikkialta, jopa lehmien rehun joukosta. Kerran miehet hikoilivat kuumuudessa, ja heidän pukunsa olivat yltä päältä pölyssä. Mariaa alkoi säälittää, sillä he noudattivat vain määräyksiä. Hän antoi heille mehua ja toi vaateharjan, vesiastian ja pyyhkeet. Kun heidän esimiehensä tuli myöhemmin paikalle, he kertoivat, miten ystävällisesti heitä oli kohdeltu. Lähtiessään esimies hymyili ja vilkutti meille. Tuntui mukavalta nähdä, mitä hyvää voi seurata, kun yrittää ”voittaa jatkuvasti pahan hyvällä” (Room. 12:21).

Ratsioista huolimatta jatkoimme saarnaamista Armavirissa. Lisäksi autoimme lähikaupungissa Kurganinskissa toimivaa pientä julistajien ryhmää vahvistumaan. Nykyään Armavirissa on kuusi seurakuntaa ja Kurganinskissa neljä.

Vuosien varrella oli aikoja, jolloin hengellisyytemme heikkeni. Olemme kuitenkin kiitollisia Jehovalle siitä, että hän oikaisi ja vahvisti meitä uskollisten veljien avulla. (Ps. 130:3.) Yksi suuri koetus oli se, että työskentelimme tietämättämme KGB:n agenttien kanssa, joita soluttautui seurakuntiin. He vaikuttivat innokkailta ja olivat aktiivisia saarnaamistyössä. Jotkut heistä jopa nimitettiin järjestön vastuutehtäviin. Aikanaan saimme kuitenkin selville, keitä he oikeasti olivat.

Vuonna 1978 Maria, joka oli silloin 45-vuotias, tuli jälleen raskaaksi. Koska hänellä oli krooninen sydänvika, lääkärit pelkäsivät hänen henkensä puolesta ja yrittivät saada hänet suostumaan aborttiin. Maria kieltäytyi siitä. Jotkut lääkärit seurasivat häntä sairaalassa kaikkialle injektioruisku mukanaan ja yrittivät antaa hänelle pistoksen, joka saisi aikaan keskenmenon. Maria halusi suojella syntymätöntä lastaan ja karkasi sairaalasta.

KGB määräsi meidät poistumaan kaupungista. Lähdimme Viroon, joka kuului silloiseen Neuvostoliittoon, ja asetuimme asumaan erääseen Tallinnan lähellä sijaitsevaan kylään. Vastoin lääkärien arvioita Maria synnytti Tallinnassa terveen pojan, joka sai nimekseen Vitali.

Myöhemmin muutimme Virosta Nezlobnajaan Etelä-Venäjälle. Teimme saarnaamistyötä läheisissä kylpyläkaupungeissa, joissa kävi paljon ihmisiä eri puolilta maata. Jotkut tulivat tuolle seudulle hoitamaan terveyttään mutta lähtivät sieltä ikuisen elämän toivo mukanaan.

Pyrimme juurruttamaan poikiimme ja tyttäriimme rakkauden Jehovaan ja halun palvella häntä. Kutsuimme usein kotiimme ystäviä, joilla oli hyvä vaikutus lapsiin. Yksi vakiovieraista oli veljeni Grigori, joka toimi matkavalvojana vuosina 1970–95. Me kaikki nautimme hänen seurastaan, koska hän oli iloinen ja hänellä oli hyvä huumorintaju. Kun meillä oli vieraita, leikimme usein raamatullisia leikkejä, ja näin lapset oppivat rakastamaan Raamatun historiallisia kertomuksia.

 Vuonna 1987 poikamme Jaroslav muutti Riikaan Latviaan, jossa saarnaamistyötä voitiin tehdä vapaammin. Mutta kun hän kieltäytyi asepalveluksesta, hän sai puolentoista vuoden vankeustuomion, ja hän oli sinä aikana yhdeksässä eri vankilassa. Olin kertonut hänelle omista vankilakokemuksistani, mikä auttoi häntä kestämään. Myöhemmin hän aloitti tienraivauksen. Vuonna 1990 poikamme Pavel, joka oli silloin 19-vuotias, halusi lähteä tienraivaajaksi Japanin pohjoispuolella sijaitsevalle Sahalinin saarelle. Aluksi olimme tätä ajatusta vastaan. Koko saarella oli tuolloin vain 20 julistajaa, ja me asuimme noin 9 000 kilometrin päässä sieltä. Lopulta suostuimme, ja se oli hyvä päätös. Valtakunnan sanoma herätti paikallisissa ihmisissä vastakaikua. Joidenkin vuosien kuluttua Sahalinissa oli kahdeksan seurakuntaa. Pavel oli siellä vuoteen 1995 saakka. Ainoastaan nuorin poikamme Vitali asui noihin aikoihin kotona. Hän oli pitänyt Raamatun lukemisesta aivan pienestä asti. Hän aloitti tienraivauksen 14-vuotiaana, ja toimimme tienraivaajina yhdessä kaksi vuotta. Se oli suurenmoista aikaa. Kun Vitali oli 19-vuotias, hän lähti erikoistienraivaajaksi.

KGB:n edustaja oli vuonna 1952 sanonut Marialle: ”Luovu uskostasi, tai joudut kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Kun pääset sieltä, olet vanha ja yksinäinen.” Kävi kuitenkin aivan toisin. Tunsimme, että uskollinen Jumalamme Jehova, lapsemme ja ne monet, joita olemme voineet auttaa totuuteen, rakastavat meitä. Meille on tuottanut suurta iloa se, että olemme päässeet käymään paikoissa, joissa lapsemme ovat palvelleet. He ovat auttaneet monia tuntemaan Jehovan, ja olemme nähneet, miten kiitollisia nämä veljet ja sisaret ovat heille.

Vuonna 1991 Jehovan todistajat tunnustettiin virallisesti. Päätös antoi uutta intoa saarnaamistyöhön. Meidän seurakunta jopa osti linja-auton, niin että pystyimme viikonloppuisin käymään isolla joukolla naapurikaupungeissa ja -kylissä.

Olen iloinen siitä, että Jaroslav ja hänen vaimonsa Aljona sekä Pavel ja hänen vaimonsa Raja palvelevat Betelissä ja että Vitali on vaimonsa Svetlanan kanssa kierrostyössä. Vanhin tyttäremme Irina asuu perheineen Saksassa. Hänen miehensä Vladimir ja heidän kolme poikaansa palvelevat vanhimpina. Tyttäremme Olga asuu Virossa ja soittelee minulle säännöllisesti. Surukseni rakas vaimoni Maria kuoli vuonna 2014. En malta odottaa, että näen hänet jälleen, kun hän saa ylösnousemuksen. Asun nykyään Belgorodissa, ja veljet ovat täällä minulle korvaamaton tuki.

Vuodet Jehovan palveluksessa ovat opettaneet minulle, että uskollisuuden säilyttämisellä on hintansa mutta että Jehova antaa uskollisille palvelijoilleen sisäisen rauhan, joka on vertaansa vailla oleva aarre. Siunaukset, joita olemme Marian kanssa saaneet lujana pysymisestä, ovat ylittäneet kaikki kuvitelmamme. Ennen kuin Neuvostoliitto kaatui vuonna 1991, julistajia oli vain hieman yli 40 000. Entisen Neuvostoliiton alueella on nykyään yli 400 000 julistajaa! Minulla on nyt ikää 83 vuotta, ja palvelen edelleen vanhimpana. Jehova on aina tukenut minua, niin että olen voinut kestää koettelemuksissa. Hän on tosiaan palkinnut minut runsaasti. (Ps. 13:5, 6.)