”ISÄ”, ”PAPPA”, ”SETÄ”. Näillä sanoilla nuoret beteliläiset kutsuvat usein minua. Ja näin 89-vuotiaana pidän siitä. Minusta nämä lämpimät sanat ovat osa palkkaa, jonka olen saanut Jehovalta palveltuani häntä 72 vuotta koko ajallani. Sen perusteella, mitä olen kokenut Jumalan palveluksessa, voin sanoa näille nuoremmille täydestä sydämestäni: ”Älkää antako käsienne vaipua, sillä toiminnastanne on palkka.” (2. Aik. 15:7.)

Vanhempani muuttivat Ukrainasta siirtolaisiksi Kanadaan. He asettuivat Rossburnin kaupunkiin Manitoban provinssiin. Rakas äitini synnytti 8 poikaa ja 8 tyttöä, joista ketkään eivät olleet kaksosia. Minä olin lapsi numero 14. Isä rakasti Raamattua ja luki meille sitä sunnuntaiaamuisin, mutta uskonto oli hänen mielestään silkkaa rahastusta. Hän kysyi usein leikillisesti: ”Kukahan Jeesukselle maksoi siitä, että hän saarnasi ja opetti?”

Kahdeksan sisarustani – neljä veljeä ja neljä siskoa – omaksui aikanaan totuuden. Sisareni Rose palveli tienraivaajana kuolemaansa asti. Viimeisinä elinpäivinään hän halusi kannustaa kaikkia kiinnittämään huomiota Jumalan sanaan ja sanoi siksi jokaiselle: ”Haluan nähdä sinut uudessa maailmassa.” Isoveljeni Ted oli aluksi helvetintulen saarnaaja. Joka sunnuntaiaamu hän piti saarnan radiossa ja julisti kuulijoilleen, että syntisiä kärvennetään sammumattomassa helvetintulessa ikuisesti. Myöhemmin hänestä tuli kuitenkin uskollinen ja innokas Jehovan palvelija.

Kun tulin koulusta kotiin eräänä kesäkuun päivänä vuonna 1944, huomasin ruokailuhuoneen pöydällä kirjasen Maailman uudestisyntyminen. * Luin ensimmäisen sivun, sitten toisen, enkä enää pystynyt lopettamaan. Kun olin lukenut koko kirjasen, päätökseni oli selvä: halusin Jeesuksen tavoin palvella Jehovaa.

Miten kirjanen oli päätynyt pöydällemme? Isoveljeni Steve kertoi, että meillä oli käynyt kaksi miestä myymässä kirjoja ja kirjasia. Hän sanoi: ”Ostin tuon, koska se maksoi vain viisi senttiä.” Seuraavana sunnuntaina miehet tulivat  uudelleen. He kertoivat, että he olivat Jehovan todistajia ja että he vastasivat ihmisten kysymyksiin Raamatun avulla. Se kuulosti meistä hyvältä, koska vanhempamme olivat opettaneet meidät kunnioittamaan Jumalan sanaa. Miehet sanoivat myös, että todistajat pitäisivät pian konventin Winnipegissä, missä siskoni Elsie asui. Päätin mennä konventtiin.

Poljin pyörällä 320 kilometriä Winnipegiin. Matkan varrella pysähdyin Kelwoodin kaupungissa, jossa meillä käyneet todistajat asuivat. Siellä kävin kokouksessa ja sain tietää, mikä on seurakunta. Tajusin myös, että jokaisen miehen, naisen ja nuoren pitäisi Jeesuksen mallin mukaisesti käydä talosta taloon opettamassa ihmisiä.

Winnipegissä tapasin isoveljeni Jackin, joka oli matkustanut konventtiin Ontarion pohjoisosasta. Ensimmäisenä konventtipäivänä ilmoitettiin kastetilaisuudesta. Jack ja minä päätimme mennä kasteelle tuossa konventissa. Olimme molemmat päättäneet, että ryhtyisimme tienraivaajiksi mahdollisimman pian kasteen jälkeen. Jack aloittikin kokoaikaisen palveluksen heti konventin päätyttyä. Olin 16-vuotias, ja minun piti palata koulun penkille, mutta seuraavana vuonna minustakin tuli vakituinen tienraivaaja.

Aloin palvella tienraivaajana Sourisin kaupungissa Manitoban provinssissa, ja tienraivaustoverinani oli Stan Nicolson. Sain pian huomata, että tienraivaajan elämä ei ollut aina pelkkää ruusuilla tanssimista. Rahamme hupenivat hupenemistaan, mutta emme luovuttaneet. Kerran kun tulimme kotiin pitkän kenttäpäivän jälkeen, meillä ei ollut pennin hyrrää ja nälkä kurni vatsassa. Suureksi yllätykseksemme kotiovella odotti iso säkillinen ruokaa. Emme vielä tänä päivänäkään tiedä, kuka sen oli tuonut. Sinä iltana söimme herroiksi. Mikä hieno palkinto siitä, että emme olleet ”antaneet käsiemme vaipua”! Itse asiassa painoin tuon kuun lopussa enemmän kuin koskaan aiemmin.

Muutamaa kuukautta myöhemmin meidät lähetettiin Gilbert Plainsin kaupunkiin, 240 kilometrin päähän Sourisista pohjoiseen. Siihen aikaan jokaisessa seurakunnassa oli lavalla suuri taulukko, josta näkyi, miten aktiivisesti seurakunta oli osallistunut kenttäpalvelukseen eri kuukausina. Kun tulokset yhdessä kuussa putosivat, pidin seurakunnalle puheen, jossa sanoin veljille ja sisarille, että heidän pitäisi ryhdistäytyä. Kokouksen jälkeen iäkäs tienraivaajasisar, jonka mies ei ollut todistaja, sanoi minulle kyyneleet silmissä: ”Yritin kyllä, mutta en pystynyt parempaan.” Sitten oli minun vuoroni itkeä, ja pyysin sisarelta anteeksi.

Energisille nuorille veljille voi helposti sattua tällaisia kömmähdyksiä, ja sen jälkeen he ovat pettyneitä itseensä, niin kuin minäkin olin. Omasta kokemuksestani tiedän, ettei silloin kannata lannistua vaan pikemminkin oppia virheestään ja muistaa saamansa opetus jatkossa. Se että jatkaa uskollista palvelusta, tullaan palkitsemaan.

21-vuotiaana sain käydä Gilead-koulun, ja valmistuin sen 14. kurssilta helmikuussa 1950. Noin neljäsosa luokastamme lähetettiin Kanadaan ranskankieliseen Québecin provinssiin, missä Jehovan todistajia vainottiin kiihkeästi. Minut määrättiin kaupunkiin nimeltä Val-d’Or, joka sijaitsee kullankaivuualueella. Kerran lähdimme ryhmänä saarnaamaan läheiseen Val-Sennevillen kylään. Sikäläinen pappi uhkasi meitä väkivallalla, mikäli emme lähtisi kylästä heti paikalla. Hänen uhkauksensa johti oikeusjuttuun, jossa minä olin kantajana. Pappi tuomittiin sakkoihin.

Tämä ja monet muut samankaltaiset tapaukset olivat osa ”Québecin taistelua”. Québecin provinssi oli ollut roomalaiskatolisen kirkon otteessa yli 300 vuotta. Papit ja heidän poliittiset liittolaisensa vainosivat Jehovan todistajia. Se oli kovaa aikaa, ja meitä oli vain vähän, mutta emme ”antaneet käsiemme vaipua”. Vilpittömät québeciläiset reagoivat sanomaamme myönteisesti.  Monet niistä, joiden kanssa tutkin Raamattua, ottivat totuuden vastaan. Yhtä tutkistelua pidin kymmenhenkiselle perheelle, ja kaikki sen jäsenet alkoivat palvella Jehovaa. Heidän rohkea esimerkkinsä kannusti muitakin jättämään katolisen kirkon. Jatkoimme saarnaamista, ja aikanaan voitimme taistelun!

Vuonna 1956 sain siirron Haitiin. Useimmat siellä palvelevat uudet lähetystyöntekijät tuskailivat ranskan kielen kanssa, mutta ihmiset kuuntelivat heitä mielellään. Lähetystyöntekijä Stanley Boggus sanoi: ”Meitä hämmästytti se, että ihmiset tekivät kaikkensa auttaakseen meitä ilmaisemaan itseämme.” Olin aluksi etulyöntiasemassa, sillä olin oppinut ranskaa Québecissä. Pian kuitenkin huomasimme, että useimmat paikalliset veljet puhuivat ainoastaan haitinkreolia. Meidän lähetystyöntekijöiden täytyi siis opetella myös paikallinen kieli. Niin teimmekin, ja vaivannäkömme palkittiin.

Jotta veljiä olisi voitu auttaa paremmin, saimme hallintoelimeltä luvan alkaa kääntää Vartiotornia ja joitakin muita julkaisuja haitinkreoliksi. Kokousten läsnäolijamäärät nousivat huimasti kaikkialla maassa. Vuonna 1950 Haitissa oli 99 julistajaa, mutta vuonna 1960 julistajia oli jo yli 800. Noihin aikoihin minut kutsuttiin Beteliin. Vuonna 1961 sain ilokseni olla yksi Valtakunnan palveluskoulun opettajista. Kouluun osallistui 40 oppilasta, joista toiset olivat seurakunnanvalvojia ja toiset erikoistienraivaajia. Tammikuussa 1962 pidettiin konventti, jossa kannustimme päteviä paikallisia veljiä tekemään enemmän Jehovan palveluksessa, ja jotkut heistä nimitettiin erikoistienraivaajiksi. Tämä tapahtui juuri oikeaan aikaan, koska näköpiirissä oli vastustusta.

23. tammikuuta 1962, heti konventin jälkeen, lähetystyöntekijä Andrew D’Amico ja minut pidätettiin haaratoimistossa ja ranskankieliset, 8. 1.1962 päivätyt Herätkää!-lehdet takavarikoitiin. Tämän lehden artikkelissa oli lainattu ranskalaisia sanomalehtiä, joiden mukaan Haitissa  harjoitettiin voodoota. Jotkut eivät pitäneet tästä lausunnosta, ja he väittivät, että artikkeli oli kirjoitettu haaratoimistossamme. Muutaman viikon kuluttua lähetystyöntekijät karkotettiin maasta. * Valmennetut paikalliset veljet jatkoivat kuitenkin työtä hyvällä menestyksellä. Se että he ovat pysyneet kestävinä ja edistyneet hengellisesti, tuottaa iloa minulle samoin kuin heille itselleenkin. Jopa Uuden maailman käännös on käännetty haitinkreoliksi. Tällaisesta pystyimme siihen aikaan vain uneksimaan.

Haitin-vuosien jälkeen minut määrättiin lähetystyöntekijäksi Keski-Afrikan tasavaltaan. Sittemmin palvelin siellä matkavalvojana ja sen jälkeen haaratoimistonvalvojana.

Noihin aikoihin monet valtakunnansalit olivat hyvin yksinkertaisia. Opin keräämään luonnosta olkia ja tekemään niistä kattoja. Ohikulkijoille oli varmasti aikamoinen näky, kun harjoittelin tätä uutta taitoa. Se myös kannusti veljiä osallistumaan enemmän omien valtakunnansaliensa rakentamiseen ja kunnossapitoon. Uskonnolliset johtajat pilkkasivat meitä, sillä heillä oli kirkoissa peltikatot mutta meillä ei. Emme kuitenkaan lannistuneet vaan jatkoimme yksinkertaisten, olkikattoisten valtakunnansalien rakentamista. Pilkkapuheet loppuivat, kun maan pääkaupunkiin Banguihin iski raju myrsky. Erään kirkon peltikatto irtosi ja paiskautui pääkadulle. Sen sijaan valtakunnansaliemme olkikatot pysyivät paikallaan. Jotta valtakunnan työtä olisi voitu valvoa paremmin, rakensimme vain viidessä kuukaudessa uuden haaratoimiston ja lähetyskodin. *

Vuonna 1976 valtakunnan työ kiellettiin Keski-Afrikan tasavallassa, ja sain määräyksen N’Djamenaan, naapurimaan Tšadin pääkaupunkiin. Myönteistä oli se, että tapasin Happyn, Kamerunista kotoisin olevan innokkaan erikoistienraivaajasisaren. Menimme naimisiin 1. huhtikuuta 1978. Samassa kuussa puhkesi sisällissota, ja pakenimme monien muiden tavoin maan eteläosaan. Kun taisteluiden päätyttyä palasimme pääkaupunkiin, huomasimme, että kodistamme oli tullut erään aseellisen ryhmän päämaja. Kirjallisuus oli tipotiessään, samoin häälahjamme ja Happyn hääpuku. Emme kuitenkaan vaipuneet epätoivoon. Meillä oli edelleen toisemme, ja olimme valmiina tarttumaan työhön.

Parin vuoden päästä kielto poistettiin Keski-Afrikan tasavallassa. Menimme takaisin sinne ja palvelimme matkatyössä. Kotinamme toimi pakettiauto, jossa oli kokoontaitettava sänky, 200 litran vesitynnyri sekä kaasujääkaappi ja -liesi. Matkustaminen oli vaikeaa. Yhden matkan aikana meidät pysäytettiin peräti 117:llä poliisin tarkastusasemalla.

Lämpötila kohosi usein 50 asteeseen. Konventeissa oli joskus vaikea löytää tarpeeksi vettä kastetta varten. Niinpä veljet kaivoivat kuivaa joenuomaa ja saivat vähä vähältä kerättyä riittävästi vettä. Monia kastettiin tynnyrissä.

Vuonna 1980 meitä pyydettiin muuttamaan Nigeriaan. Siellä olimme mukana valmistelemassa uuden haaratoimiston rakennushanketta kahden ja puolen vuoden ajan. Veljet olivat ostaneet kaksikerroksisen varastorakennuksen, joka oli määrä purkaa ja pystyttää tontillemme. Eräänä aamuna kiipesin korkealle tähän rakennukseen auttamaan purkutöissä. Puolilta päivin aloin laskeutua samaa reittiä kuin olin tullut. Mutta koska rakenteita olikin purettu, astuin tyhjän päälle – ja pudota mätkähdin maahan. Tilani näytti vakavalta, mutta kun minusta oli otettu röntgenkuvat ja lääkäri oli tutkinut minua, hän sanoi Happylle: ”Älä huoli. Vain jänteitä on vahingoittunut. Hän on viikon parin päästä ihan kunnossa.”

 Vuonna 1986 siirryimme matkatyöhön Norsunluurannikolle. Tässä työssä kävimme myös naapurimaassa Burkina Fasossa. En osannut kuvitellakaan, että vuosien kuluttua tästä maasta tulisi joksikin aikaa kotimme.

Olin lähtenyt Kanadasta vuonna 1956, ja vuonna 2003 palasin sinne 47 vuoden jälkeen. Aloimme Happyn kanssa palvella Kanadan Betelissä. Olimme paperilla kanadalaisia mutta tunsimme kuuluvamme Afrikkaan.

Sitten vuonna 2007, jolloin olin 79-vuotias, Afrikka kutsui taas! Saimme määräyksen Burkina Fasoon, missä palvelin maakomitean jäsenenä. Siellä oleva toimisto muutettiin Beninin haaratoimiston alaiseksi etäkäännöstoimistoksi, ja elokuussa 2013 meidät lähetettiin Beninin Beteliin.

Vaikka minulla on fyysisiä rajoituksia, kenttäpalvelus on minulle edelleen sydämenasia. Seurakunnan vanhimmat ja rakas vaimoni ovat tukeneet minua tässä työssä. Viimeisten kolmen vuoden aikana olen ilokseni nähnyt kahden raamatuntutkisteluoppilaani käyvän kasteella. Nämä veljet, Gédéon ja Frégis, palvelevat nyt innokkaasti Jehovaa.

Vaimoni ja minut on sittemmin lähetetty Etelä-Afrikan haaratoimistoon, missä Betel-perhe huolehtii meistä iäkkäistä hyvin. Etelä-Afrikka on seitsemäs Afrikan maa, jossa olen saanut palvella. Lokakuussa 2017 saimme ainutlaatuisen siunauksen: pääsimme Warwickissa New Yorkin osavaltiossa sijaitsevan päätoimiston vihkiäisiin. Se oli totisesti unohtumaton kokemus!

Vuoden 1994 Vuosikirjassa sanotaan sivulla 255: ”Kehotamme kaikkia niitä, jotka ovat työskennelleet kestävinä vuosikausia: ’Olkaa lujat älkääkä antako kättenne vaipua, sillä teidän työllänne on palkkansa.’ (2. Aik. 15:7.)” Happy ja minä olemme päättäneet noudattaa tätä kehotusta ja kannustaa muitakin tekemään samoin.