Synnyin Saint Paulissa Minnesotassa Yhdysvalloissa vuonna 1954 keskiluokkaiseen, roomalaiskatoliseen perheeseen. Olen viidestä lapsesta toiseksi vanhin. Kävin katolista koulua ja toimin kuoripoikana. Raamattua en kuitenkaan juuri tuntenut. Vaikka uskoin siihen, että täytyy olla olemassa Jumala, joka on luonut kaiken, olin menettänyt täysin luottamukseni kirkkoon.

Opiskellessani ensimmäistä vuotta oikeustiedettä ovelleni tuli Jehovan todistaja -pariskunta. Olin juuri pesemässä pyykkiä, joten he lupasivat palata myöhemmin. Seuraavalla kerralla esitin heille kaksi kysymystä: miksi hyvät ihmiset eivät pärjää elämässään, ja mitä pitää tehdä, että olisi onnellinen? Sain heiltä kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja kirkkaanvihreän Raamatun, Uuden maailman käännöksen. Aloin myös tutkia Raamattua todistajien kanssa. Se avasi silmäni. Minuun teki vaikutuksen se, että Jumalan valtakunta on hallitus, jota tarvitaan kipeästi hoitamaan ihmisten  asioita maan päällä. Tajusin, että ihmisten itsehallinto on epäonnistunut täysin ja että maailma on sen vuoksi täynnä tuskaa, kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta.

Vihkiydyin Jehovalle alkuvuodesta 1982, ja myöhemmin samana vuonna menin kasteelle Saint Paulissa Civic Center -areenalla pidetyssä ”Valtakunnan totuuden” konventissa. Seuraavalla viikolla palasin samalle areenalle suorittamaan Minnesotan osavaltiossa vaadittavaa asianajajatutkintoa. Lokakuun alussa sain tietää, että olin läpäissyt tutkinnon, joka oikeutti minut toimimaan asianajajana.

Tuossa samassa konventissa tapasin Brooklynin Betelissä työskentelevän Mike Richardsonin, joka kertoi, että päätoimistoon oli perustettu lakiosasto. Mieleeni tulivat Apostolien tekojen 8:36:ssa olevat etiopialaisen eunukin sanat, ja mietin, estääkö mikään minua kysymästä, pääsisinkö palvelemaan lakiosastolle. Niinpä anoin Beteliin.

Vanhempani eivät ilahtuneet kuullessaan, että minusta oli tullut Jehovan todistaja. Isä kysyi minulta, miten se, että tein työtä Vartiotorni-seuran hyväksi, vaikuttaisi lakimiehen uraani. Selitin, että kyse oli vapaaehtoistyöstä ja että saisin kuukaudessa 75 dollaria. Se oli tuohon aikaan beteliläisten määräraha.

Kun olin hoitanut työtehtävät, joihin olin jo aikaisemmin sitoutunut, aloitin Betel-palveluksen Brooklynissa New Yorkissa vuonna 1984. Minut määrättiin lakiosastolle. Ajankohta oli minulle paras mahdollinen.

Stanley-teatteri, joka sijaitsee Jersey Cityssä New Jerseyssä, oli ostettu marraskuussa 1983. Veljet hakivat lupaa tehdä rakennukseen sähkö- ja putkiremontti. Paikallisille viranomaisille selitettiin, että teatteria aiottiin käyttää Jehovan todistajien konventtisalina. Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä. Kaupungin kaavoitusmääräysten mukaan uskonnollisia rakennuksia ei saanut olla muualla kuin asuinalueilla. Koska Stanley-teatteri sijaitsee kaupungin liikekeskustassa, viranomaiset kieltäytyivät myöntämästä tarvittavia lupia. Veljet valittivat päätöksestä, mutta valitus hylättiin.

Ollessani ensimmäistä viikkoa Betelissä järjestö nosti tätä asiaa koskevan kanteen liittovaltion piirituomioistuimessa. Vastaavat  tapaukset olivat tulleet minulle tutuiksi, koska olin juuri työskennellyt kaksi vuotta liittovaltion piirituomioistuimessa Saint Paulissa. Yksi lakimiehistämme esitti, että Stanley-teatterissa oli järjestetty monenlaisia tapahtumia elokuvanäytöksistä rock-konsertteihin. Miksi siis olisi laitonta järjestää siellä uskonnollisia tilaisuuksia? Piirituomioistuin käsitteli asian ja totesi, että Jersey City oli loukannut uskonnonvapauttamme. Tuomioistuin määräsi kaupungin myöntämään tarvittavat luvat, ja minä aloin huomata, miten Jehova siunasi järjestöään, kun se edisti hänen työtään käyttämällä oikeudellisia keinoja. Oli hienoa, että sain tehdä osani tässä.

Veljet aloittivat valtavan remontin, ja Gilead-koulun 79. kurssin päättäjäiset järjestettiin Jersey Cityn konventtisalissa 8. syyskuuta 1985, alle vuosi remontin alkamisesta. Olin iloinen siitä, että olin saanut olla mukana puolustamassa järjestömme laillisia oikeuksia. Ennen Beteliin tuloani en ollut koskaan tuntenut työstäni yhtä suurta tyydytystä. Tuolloin en aavistanut, että Jehova antaisi minulle vielä monia vastaavia tilaisuuksia.

Lääkärit ja sairaalat eivät 1980-luvulla läheskään aina kunnioittaneet aikuisen Jehovan todistajan toivetta saada veretöntä hoitoa. Raskaana olevat naiset kohtasivat vielä suurempia vaikeuksia, koska monien tuomarien näkemyksen mukaan heillä ei ollut oikeutta kieltäytyä verensiirrosta. Tuomarit perustelivat kantaansa sillä, että jos naiselle ei annettaisi verensiirtoa, lapsi voisi menettää äitinsä.

Sisar Denise Nicoleau sai synnytyksen jälkeen pahan verenvuodon 29. joulukuuta 1988. Hänen hemoglobiiniarvonsa putosi alle 50:n, ja lääkäri pyysi hänen suostumustaan verensiirtoon. Sisar Nicoleau kieltäytyi. Seuraavana aamuna sairaala haki oikeudenpäätöstä, jonka perusteella hoitohenkilökunta voisi antaa potilaalle tarpeellisina pitämänsä verensiirrot. Tuomari antoi sairaalalle luvan verensiirtoihin järjestämättä kuulemista tai edes ilmoittamatta päätöksestä sisar Nicoleaulle tai hänen aviomiehelleen.

Perjantaina 30. joulukuuta sisar Nicoleaulle annettiin verensiirto huolimatta siitä, että hänen miehensä ja muut hänen vuoteensa vieressä olevat sukulaiset vastustivat sitä. Samana iltana useita sukulaisia sekä joitain vanhimpia pidätettiin, koska syytösten mukaan he olivat muodostaneet ihmismuurin sisar Nicoleaun vuoteen ympärille  verensiirtojen estämiseksi. Lauantaiaamuna 31. joulukuuta pidätyksistä uutisoitiin New Yorkissa ja Long Islandissa.

Puhuin tapahtuneesta maanantaiaamuna vetoomustuomioistuimen tuomarin Milton Mollenin kanssa. Kerroin hänelle tapaukseen liittyvät tosiseikat ja tähdensin sitä, että tuomari oli allekirjoittanut verensiirtopäätöksen järjestämättä kuulemista. Tuomari Mollen pyysi minua tulemaan toimistoonsa myöhemmin iltapäivällä, jotta voisimme keskustella tosiseikoista ja tapaukseen liittyvästä lainsäädännöstä. Lakiosaston valvoja Philip Brumley tuli kanssani tuomari Mollenin luo tuona iltana. Tuomari oli pyytänyt paikalle myös sairaalan lakimiehen. Keskustelusta tuli kiihkeä. Jossain vaiheessa veli Brumley kirjoitti minulle lehtiöönsä viestin: ”Ota rauhallisesti.” Se oli hyvä neuvo, sillä yritin kiivaasti kumota sairaalan lakimiehen argumentteja.

Noin tunnin kuluttua tuomari Mollen sanoi, että tapaus olisi seuraavana aamuna ensimmäisenä asialistalla. Lähtiessämme hän totesi, että sairaalan lakimiehen ei olisi helppo puolustaa sairaalan toimintaa vaan hän joutuisi koville. Jehova tuntui vakuuttavan minulle, että olisimme oikeudenkäynnissä vahvoilla. Tunsin itseni nöyräksi ajatellessani, että Jehova käytti meitä tahtonsa toteuttamiseen.

Teimme työtä iltamyöhään valmistautuessamme perustelemaan kantaamme seuraavana aamuna. Oikeustalo sijaitsi vain muutaman korttelin päässä Brooklynin Betelistä, joten useimmat pienen lakiosastomme edustajista kävelivät sinne. Neljä tuomaria kuuli perustelumme ja kumosi verensiirtopäätöksen. Vetoomustuomioistuin teki asiassa sisar Nicoleaulle suotuisan päätöksen ja totesi, että yleinen käytäntö hankkia määräys tai pitää kuuleminen ilmoittamatta siitä potilaalle rikkoi perustuslaillisia oikeuksia.

New Yorkin vetoomustuomioistuin vahvisti sisar Nicoleaun oikeuden saada veretöntä hoitoa. Se oli ensimmäinen neljästä vereen liittyvästä ratkaisusta, jotka tehtiin osavaltioiden korkeimmissa oikeusasteissa ja joissa minä sain olla mukana. (Ks. tekstiruutu  ” Voittoja osavaltioiden korkeimmissa oikeusasteissa”.) Lisäksi hoidin muiden Betelin lakimiesten kanssa lasten huoltajuuteen, avioeroihin, kiinteistöihin ja kaavoitukseen liittyviä tapauksia.

Kun tapasin tulevan vaimoni Dawnin, hän oli kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti. Hän kävi ansiotyössä ja toimi tienraivaajana. Dawnilla oli takanaan avioero, ja hänen elämänsä oli ollut vaikeaa. Hän palveli kuitenkin Jehovaa päättäväisesti, ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Kun olimme vuonna 1992 ”Valon kantajien” piirikonventissa New Yorkissa, kysyin, alkaisiko hän seurustella kanssani. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin. Hengellismielinen ja huumorintajuinen vaimo on ollut lahja Jehovalta. Dawn on tosiaan palkinnut minut hyvällä kaikkina yhteisen elämämme päivinä (Sananl. 31:12).

Naimisiin mennessämme lapset olivat 11-, 13- ja 16-vuotiaita. Halusin olla heille hyvä isä, joten etsin käsiini kaiken mahdollisen, mitä julkaisuissamme on sanottu uusperheen vanhempana olemisesta, ja pyrin soveltamaan sitä. Vuosien varrella meillä oli omat haasteemme, mutta olen iloinen siitä, että lapset alkoivat pitää minua ystävänään ja isänään. Lastemme kaverit olivat aina tervetulleita meille, ja meistä oli mukavaa, kun talo oli täynnä energisiä nuoria.

Vuonna 2013 Dawn ja minä muutimme Wisconsiniin auttamaan iäkkäitä vanhempiamme. Olin yllättynyt siitä, että Betel-palvelukseni ei päättynyt. Minua pyydettiin auttamaan järjestöä edelleen lakiasioissa tilapäisenä vapaaehtoistyöntekijänä.

Syyskuussa 2018 huomasin, että jouduin usein selvittämään kurkkuani. Paikallinen lääkäri tutki minut, mutta hän ei saanut selville vaivani syytä. Vähän myöhemmin eräs toinen lääkäri ehdotti, että menisin neurologille. Tammikuussa 2019 sain neurologilta alustavan diagnoosin. Minulla oli harvinainen neurologinen sairaus, jota kutsutaan nimellä progressiivinen supranukleaarinen halvaus (PSP).

Kun olin kolme päivää myöhemmin luistelemassa, minulta murtui oikea ranne. Olin taitava luistelija, ja olin luistellut koko ikäni. Kaatumisesta tiesin, että motoriikkani oli heikkenemässä. Neurologinen sairauteni on edennyt yllättävän nopeasti, ja se on vaikeuttanut puhumista, liikkumista ja nielemistä.

Olen hyvin iloinen siitä, että olen voinut lakimiehenä tehdä oman pienen osani Jehovan järjestön hyväksi. Olen myös saanut kirjoittaa monia artikkeleja alan julkaisuihin sekä käydä eri puolilla maailmaa luennoimassa oikeuslääketieteellisissä seminaareissa. Niissä olen voinut puolustaa Jehovan todistajien oikeutta valita veretöntä kirurgiaa ja muuta lääkärinhoitoa. Luukkaan 17:10:tä mukaillen voin silti sanoa, että olen mitätön orja ja olen tehnyt vain sen, mitä pitikin.