Isä oli vanhimpana Kanadan yhdistyneessä kirkossa. Hän lähetti siskoni ja minut aina sunnuntaiaamuisin pyhäkouluun, ja sen jälkeen kello 11 kävimme hänen kanssaan jumalanpalveluksessa. Sitten iltapäivällä menimme äidin mukana valtakunnansalille. Meidän oli helppo huomata, mitä eroa näillä uskonnoilla oli.

Bob ja Marion Hutcheson olivat olleet pitkään äidin hyviä ystäviä. Hän kertoi heille siitä, mitä oli oppinut Raamatusta, ja heistäkin tuli todistajia. Vuonna 1958 pääsin Hutchesonien ja heidän kolmen poikansa kanssa kahdeksanpäiväiseen Jumalan tahdon kansainväliseen konventtiin New Yorkiin. Nyt ymmärrän, että se vaati heiltä aika paljon vaivaa, mutta olen heille kiitollinen, koska tuo konventti oli yksi elämäni huippukohdista.

Ollessani teini-iässä asuimme maatilalla, ja minusta oli mukava hoitaa eläimiä. Harkitsin vakavasti eläinlääkärin uraa. Kun äiti mainitsi siitä eräälle vanhimmalle, tuo veli muistutti minua ystävällisesti siitä, että elämme ”viimeisiä päiviä” (2. Tim. 3:1). Hän kysyi, miten suhteelleni Jehovaan mahtaisi käydä, jos olisin monta vuotta yliopistossa. Tulin siihen tulokseen, etten menisi yliopistoon.

 Koulun jälkeen en tiennyt, mitä tekisin elämälläni. Kävin kyllä kentällä aina viikonloppuisin, mutta en oikeastaan pitänyt siitä enkä ollut koskaan ajatellut, että minusta voisi tulla tienraivaaja. Isäni ja setäni eivät olleet todistajia, ja he kannustivat minua menemään kokopäivätöihin yhteen Toronton suurimmista vakuutusyhtiöistä. Setäni oli tärkeä hahmo tuossa firmassa. Otin työn vastaan.

Koska tein jatkuvasti ylitöitä ja olin suuren osan ajasta huonossa seurassa, hengelliset rutiinini kärsivät. Asuin aluksi isoisäni luona, joka ei ollut Jehovan todistaja, mutta kun hän kuoli, minun täytyi muuttaa jonnekin muualle.

Hutchesonit, jotka olivat vieneet minut vuoden 1958 konventtiin, olivat minulle kuin toiset vanhemmat. He pyysivät minut luokseen asumaan ja auttoivat minua kasvamaan hengellisesti. Vuonna 1960 heidän poikansa John ja minä menimme kasteelle. Kun John aloitti tienraivauksen, minäkin innostuin käymään enemmän kentällä. Veljet huomasivat, että olin edistynyt, ja jonkin ajan päästä minusta tehtiin Teokraattisen palveluskoulun palvelija. a

Vuonna 1966 menin naimisiin Randi Berge -nimisen innokkaan tienraivaajasisaren kanssa. Randi oli kiinnostunut tarvealueella palvelemisesta. Kierrosvalvojamme huomioi meitä ja kannusti muuttamaan Ontariossa sijaitsevaan Orilliaan, jotta voisimme auttaa siellä toimivaa seurakuntaa. Niinpä pakkasimme tavarat ja muutimme.

Randin into oli tarttuvaa, ja heti kun saavuimme Orilliaan, minäkin aloitin vakituisen tienraivauksen. Minusta oli mahtavaa perustella asioita Raamatulla ja nähdä, miten ihmiset alkoivat ymmärtää totuutta. Meillä oli ilo auttaa erästä mukavaa pariskuntaa tekemään muutoksia ja tulemaan Jehovan palvelijoiksi.

Kun olin käymässä Torontossa, tapasin Arnold MacNamaran, joka oli yksi Betelin vastuuveljistä. Hän kysyi, haluaisimmeko palvella erikoistienraivaajina. Vastasin heti: ”Totta kai, kunhan ei Québecissä.” Ranskankielisessä Québecin provinssissa oli noihin aikoihin levottomuuksia, ja siellä vaikutti liike, joka ajoi Québecin irtautumista muusta Kanadasta. Maan englanninkielisissä osissa tämä herätti kielteisiä reaktioita, ja se oli vaikuttanut minuunkin.

Arnold sanoi: ”Tällä hetkellä haaratoimisto lähettää erikoistienraivaajia vain Québeciin.” Otin tehtävän heti vastaan. Tiesin, että Randi halusi palvella siellä. Se oli yksi elämämme parhaista ratkaisuista.

Randi ja minä olimme viisi viikkoa kestävällä ranskan kurssilla, minkä jälkeen muutimme erään toisen pariskunnan kanssa Rimouskiin, joka sijaitsee Montrealista noin 540 kilometriä koilliseen. Meillä oli vielä paljon opittavaa. Esimerkiksi kun luin yhdessä kokouksessa ilmoituksia, sanoin, että tulevassa konventissa olisi paljon ”strutsivieraita”, vaikka minun oli tarkoitus sanoa ”itävaltalaisia vieraita”.

Me neljä, Huberdeaun pariskunta ja heidän kaksi tytärtään sekä neljä muuta naimatonta sisarta asuimme isossa talossa, jossa oli seitsemän makuuhuonetta. Talossa oli valkoinen julkisivu ja valkoiset pilarit, joten kutsuimme sitä osuvasti Valkoiseksi taloksi. Huberdeaut olivat vuokranneet sen, ja me muut autoimme heitä vuokran maksamisessa. Talossa asui yleensä 12–14 henkeä. Erikoistienraivaajina Randi ja minä olimme usein kentällä aamusta iltaan, joten oli mukavaa, että saman katon alta löytyi aina tarvittaessa kenttäkaveri, jopa kylminä talvi-iltoina.

Toisista tienraivaajista tuli meille niin läheisiä, että olimme kuin yhtä perhettä. Joskus istuimme iltaa nuotion ääressä tai meillä oli ”pierogi-päivä”, jolloin teimme yhdessä taikinanyyttejä erilaisilla täytteillä. Yksi veljistä oli hyvä soittamaan, ja lauantai-iltaisin me monesti lauloimme ja tanssimme.

Rimouskin alueella oli paljon kiinnostusta. Viiden vuoden aikana monet raamattukurssioppilaat menivät kasteelle, ja seurakunnan koko kasvoi 35 julistajaan.

Québecissä saimme arvokasta valmennusta kenttätyöhön. Näimme, miten Jehova tuki meitä siinä ja auttoi meitä niin, että tulimme taloudellisesti toimeen. Lisäksi opimme rakastamaan ranskaa puhuvia ihmisiä sekä heidän kieltään ja kulttuuriaan – ja siinä sivussa muitakin kulttuureja (2. Kor. 6:13).

Sitten haaratoimistosta pyydettiin yllättäen, että muuttaisimme Tracadieen, joka on New Brunswickin itärannikolla. Ehdotus tuli vaikeaan saumaan, koska meillä oli paljon meneillään. Olimme äskettäin vuokranneet asunnon, minulla oli osa-aikatöitä opettajana, jotkut raamattukurssioppilaamme olivat vasta aloittaneet julistajina ja valtakunnansalin rakentaminen oli kesken.

Rukoilimme tämän asian takia koko viikonlopun ja kävimme Tracadiessä. Se oli aivan erilainen paikka kuin Rimouski, mutta ajattelimme, että jos Jehova halusi meidät sinne, niin me menisimme. Päätimme kokeilla, siunaisiko Jehova meitä, ja näimme, miten hän poisti kaikki esteet tieltämme (Mal. 3:10).  Randin vahva hengellisyys, uhrautuvuus ja huumorintaju tekivät muuttamisesta helpompaa.

Robert Ross oli uuden seurakuntamme ainoa vanhin. Hän ja hänen vaimonsa Linda olivat tulleet Tracadieen tienraivaajiksi ja päättivät jäädä sinne, kun heidän ensimmäinen lapsensa syntyi. Minua ja Randia rohkaisi kovasti se, miten lämpimästi he ottivat meidät vastaan ja miten päättäväisiä ja innokkaita he olivat kenttätyössä samalla kun hoitivat pientä poikaansa.

Kun olimme olleet tienraivaajina Tracadiessä kaksi vuotta, tuli uusi yllätys: meidät kutsuttiin kierrostyöhön. Palvelimme englanninkielisillä kierroksilla seitsemän vuotta, ja sen jälkeen meidät määrättiin ranskankieliselle kierrokselle Québeciin. Siellä piirivalvojamme Léonce Crépeault kiitteli minua usein puheistani. Sitten hän aina kysyi, voisiko niistä jotenkin tehdä vielä käytännöllisempiä. b Tällainen henkilökohtainen huomio auttoi minua opettamaan täsmällisemmin ja yksinkertaisemmin.

Olin ruokapalvelussa vuoden 1978 ”Voittoisan uskon” kansainvälisessä konventissa Montrealissa, ja se oli yksi ikimuistoisimpia tehtävämääräyksiäni. Odotettavissa oli noin 80 000 läsnäolijaa, ja ruokailujärjestelyt olivat erilaisia kuin ennen. Kaikki oli uutta: välineet, ruokalista ja ruoanvalmistusmenetelmät. Meillä oli parikymmentä suurta kylmiötä, jotka eivät aina toimineet kunnolla. Stadionilla oli konventtia edeltävänä iltana urheilutapahtuma, emmekä päässeet tekemään valmistelutöitä ennen puoltayötä. Uunit täytyi saada päälle auringonnousuun mennessä, jotta aamupala olisi ajoissa valmis. Veljet ja sisaret, joiden kanssa tein töitä, olivat kypsiä ja huumorintajuisia, ja opin paljon heidän työmoraalistaan. Olimme väsyneitä, mutta tuo kokemus yhdisti meitä, ja monet heistä ovat hyviä ystäviäni vielä nykyäänkin. Oli mahtavaa päästä tuohon historialliseen konventtiin Québecin provinssissa, jossa todistajia oli vainottu ankarasti 1940- ja 50-luvuilla.

Montrealissa pidetyissä suurissa konventeissa opin paljon toisilta veljiltä, jotka valvoivat eri osastoja. Yhtenä vuonna  konventtitoimiston valvojana oli David Splane, joka palvelee nykyään hallintoelimessä. Myöhemmin toisessa konventissa minua pyydettiin huolehtimaan tuosta tehtävästä, mutta David ei siitä pahastunut vaan antoi minulle tukensa.

Vuonna 2011 minulle ja Randille tuli täyteen 36 vuotta kierrostyötä. Sitten minua pyydettiin opettajaksi Seurakunnan vanhinten kouluun. Yövyimme 75 eri paikassa kahden vuoden aikana, mutta uhraukset kannattivat. Kiitollisuus paistoi vanhimmista aina koulun jälkeen. Heitä kosketti se, miten paljon hallintoelin välittää heidän suhteestaan Jehovaan.

Myöhemmin olin opettajana Valtakunnan julistajien koulussa. Aikataulu tuntui usein oppilaista mahdottomalta. Heidän piti istua luokassa seitsemän tuntia päivässä, tehdä illalla kotitehtäviä kolme tuntia ja valmistaa neljä tai viisi oppilastehtävää viikossa. Selitimme heille toisen opettajan kanssa, että he eivät pystyisikään siihen ilman Jehovan apua. Muistan aina, miten yllättyneitä oppilaat olivat huomatessaan, että Jehovan tuella he saivat aikaan paljon enemmän kuin olisivat uskoneet.

Se että äiti oli kiinnostunut toisista, auttoi hänen raamattukurssioppilaitaan edistymään ja jopa pehmensi isän asennetta totuutta kohtaan. Kolme päivää äidin kuoleman jälkeen isä yllätti meidät tulemalla kuuntelemaan esitelmää. Siitä lähtien hän kävi kokouksissa 26 vuotta. Vaikka hän ei koskaan käynyt kasteella, vanhimmat kertoivat minulle, että hän oli aina ensimmäisenä valtakunnansalilla.

Äidin hyvällä esimerkillä oli suuri vaikutus myös meihin lapsiin. Kaikki kolme siskoani palvelevat miehensä kanssa Jehovaa uskollisesti. Kaksi heistä työskentelee haaratoimistossa, toinen Portugalissa ja toinen Haitissa.

Nykyään Randi ja minä olemme erikoistienraivaajina Hamiltonissa Ontariossa. Kierrostyössä olimme aina mukana ystävien uusintakäynneillä ja raamattukursseilla, mutta nyt on mukava nähdä, miten omat oppilaamme edistyvät hengellisesti. On myös hienoa luoda läheisiä ystävyyssuhteita veljiin ja sisariin uudessa seurakunnassamme ja huomata, miten Jehova auttaa heitä hyvinä ja vaikeina aikoina.

Arvostamme kovasti sitä, että monet ovat vuosien varrella huomioineet meitä. Mekin olemme yrittäneet olla ”vilpittömästi huolissamme” toisista ja kannustaa heitä tekemään parhaansa Jehovan palveluksessa (2. Kor. 7:6, 7). Esimerkiksi yhdessä perheessä äiti, poika ja tytär olivat kokoaikaisessa palveluksessa. Kysyin perheen isältä, oliko hän koskaan ajatellut tienraivauksen aloittamista. Hän vastasi, että hän auttoi jo kolmea ihmistä olemaan tienraivaajina. Niinpä kysyin häneltä: ”Voitko sinä huolehtia heistä paremmin kuin Jehova?” Kannustin häntä kokeilemaan kokoaikaista palvelusta, koska muutkin perheenjäsenet pitivät siitä. Puolen vuoden päästä hän olikin jo tienraivaaja.

Randi ja minä haluamme kertoa ”seuraavalle sukupolvelle” Jehovan ”ihmeellisistä teoista” ja toivomme, että he nauttivat hänen palvelemisestaan yhtä paljon kuin me (Ps. 71:17, 18).