SYNNYIN vuonna 1926 Crooksvillessä Ohion osavaltiossa Yhdysvalloissa. Isä ja äiti eivät olleet uskonnollisia, mutta he käskivät meitä kahdeksaa lasta käymään kirkossa. Minä menin metodistikirkkoon. Kun olin 14-vuotias, pappi antoi minulle palkinnon siitä, etten ollut vuoteen jäänyt pois sunnuntain jumalanpalveluksesta.

Noihin aikoihin naapurimme Margaret Walker, joka oli Jehovan todistaja, alkoi käydä äitini luona puhumassa hänelle Raamatusta. Yhtenä päivänä päätin jäädä sisälle seuraamaan tutkistelua, mutta äiti ajatteli, että olisin häiriöksi, ja hän käski minun mennä ulos. Yritin kuitenkin edelleen kuunnella heidän keskustelujaan. Muutamien käyntien jälkeen Margaret kysyi minulta, tiesinkö, mikä on Jumalan nimi. ”Jokainenhan sen tietää. Se on Jumala”, vastasin. Hän pyysi minua ottamaan Raamattuni ja katsomaan psalmin 83:18. Tein niin ja huomasin, että Jumalan nimi on Jehova. Juoksin ulos kavereitteni luo ja sanoin heille: ”Kun menette illalla kotiin, katsokaa Raamatusta psalmi 83:18, niin  näette, mikä on Jumalan nimi.” Voisi siis sanoa, että aloitin saarnaamistyön heti.

Aloin tutkia Raamattua, ja vuonna 1941 menin kasteelle. Pian sen jälkeen minua pyydettiin johtamaan seurakunnan kirjantutkistelua. Kannustin äitiä ja sisaruksiani tulemaan mukaan, ja he kaikki alkoivat käydä kirjantutkistelussa. Isää ei asia kiinnostanut.

Sain lisää vastuutehtäviä seurakunnassa. Kokosin myös teokraattista kirjastoa. Eräänä päivänä isä osoitti kirjojani ja sanoi: ”Haluan tämän roinan pois talostani, ja sinä saat lähteä sen mukana.” Muutin pois kotoa ja löysin asunnon lähellä sijaitsevasta Zanesvillestä, mutta kävin usein kotona rohkaisemassa perhettä.

Isä yritti estää äitiä käymästä kokouksissa. Joskus kun hän huomasi äidin olevan lähdössä, hän raahasi äidin takaisin sisään, mutta tämä vain juoksi toisesta ovesta ulos ja meni kokoukseen. Sanoin äidille: ”Älä sure, kyllä hän väsyy juoksemaan perässäsi.” Ajan myötä isä antoi periksi ja äiti pääsi lähtemään kokouksiin vapaasti.

Vuonna 1943 seurakunnassamme käynnistettiin teokraattinen palveluskoulu, ja rupesin pitämään harjoituspuheita. Neuvonta, jota sain esitysteni jälkeen, auttoi minua parantamaan puhetaitoani.

Toinen maailmansota oli käynnissä. Vuonna 1944 minut kutsuttiin sotapalvelukseen. Ilmoittauduin Columbuksessa Ohiossa sijaitsevaan Fort Hayesin sotilastukikohtaan, jossa kävin lääkärintarkastuksessa ja täytin papereita. Kerroin virkailijoille, että minusta ei tulisi sotilasta. He antoivat minun lähteä, mutta joitakin päiviä myöhemmin ovelleni tuli poliisi, joka sanoi: ”Corwin Robison, minulla on määräys pidättää teidät.”

Kaksi viikkoa myöhemmin tuomari sanoi oikeudessa: ”Jos minä saisin päättää, antaisin teille elinkautisen. Onko teillä mitään sanottavaa?” Vastasin hänelle: ”Arvoisa tuomari, minut olisi pitänyt luokitella sananpalvelijaksi. * Ovenkynnykset ovat saarnastuolini, ja olen julistanut hyvää uutista Jumalan valtakunnasta monille ihmisille.” Tuomari sanoi valamiehistölle: ”Te ette ole täällä päättämässä, onko tämä mies sananpalvelija vai ei. Teidän täytyy ratkaista, liittyikö hän armeijaan vai ei.” Vajaan puolen tunnin kuluttua valamiehistö palasi ja julisti minut syylliseksi. Oikeus tuomitsi minut viideksi vuodeksi vankilaan Ashlandiin Kentuckyyn.

Ensimmäiset kaksi viikkoa olin vankilassa Columbuksessa Ohiossa. Olin koko ensimmäisen päivän sellissä. Sanoin rukouksessa Jehovalle, etten pystyisi olemaan sellissä viittä vuotta enkä tiennyt, mitä tehdä.

Seuraavana päivänä vartijat päästivät minut pois sellistä. Menin pitkän, leveäharteisen  vangin luo, ja katselimme ulos ikkunasta. Hän kysyi: ”Mikä toi sinut kiven sisään, pätkä?” Sanoin, että olen Jehovan todistaja. ”Ai jaa. No mitä sinä täällä teet?” Selitin, että Jehovan todistajat eivät mene sotaan tappamaan ihmisiä. Hän ihmetteli: ”Sinut pantiin vankilaan, koska et tapa. Toiset ovat vankilassa, koska he tappavat. Mitä järkeä siinä on?” ”Ei mitään”, sanoin.

Sitten mies kertoi, että hän oli ollut 15 vuotta toisessa vankilassa ja lukenut siellä kirjallisuuttamme. Rukoilin, että Jehova auttaisi minua saamaan hänet puolelleni. Samassa tämä mies, Paul, sanoi: ”Jos joku näistä kavereista koskee sinuun, kerro siitä minulle. Minä hoitelen heidät.” Ja niin kävi, että minulla ei ollut mitään ongelmia tuon osaston 50 vangin kanssa.

Kun minut siirrettiin Ashlandiin, huomasin, että siellä oli jo monia kokeneita veljiä. Heidän seuransa auttoi minua ja muita pysymään hengellisesti vahvana. He antoivat meille viikoittaisen raamatunlukuohjelman ja järjestivät kokouksia, joihin valmistimme kysymyksiä ja vastauksia. Meillä oli myös aluepalvelija. Olimme suuressa makuusalissa, jonka seinustoilla oli sänkyjä. Aluepalvelija sanoi minulle: ”Robison, sinä olet vastuussa tästä ja tästä sängystä. Niihin määrätyt asukit ovat sinun aluettasi. Todista heille ennen kuin he lähtevät.” Tällä tavoin saarnasimme järjestyksellisesti.

Toinen maailmansota päättyi vuonna 1945, mutta olin vankilassa vielä jonkin aikaa. Olin huolissani perheestäni, koska isä oli sanonut minulle: ”Kunhan pääsen eroon sinusta, muut eivät ole ongelma.” Vapauduttuani koin miellyttävän yllätyksen: isän vastustuksesta huolimatta perheestäni seitsemän kävi kokouksissa ja yksi sisareni oli käynyt kasteella.

Kun Korean sota puhkesi vuonna 1950, minut kutsuttiin toista kertaa armeijaan ja ilmoittauduin Fort Hayesiin. Soveltuvuustestin jälkeen upseeri kertoi, että pistemääräni oli ryhmän korkeimpia. ”Oli miten oli, mutta en silti aio mennä armeijaan”, totesin. Lainasin 2. Timoteuksen kirjeen 2:3:a ja sanoin, että olin jo Kristuksen sotilas. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän antoi minulle luvan lähteä.

 Pian tämän jälkeen olin läsnä Betel-palveluksesta kiinnostuneiden kokouksessa, joka pidettiin konventin yhteydessä Cincinnatissa Ohiossa. Veli Milton Henschel sanoi, että jos joku veli halusi tehdä ahkerasti työtä Valtakunnan hyväksi, hän voisi olla hyödyksi Betelissä. Anoin Betel-palvelukseen, ja minut hyväksyttiin. Aloitin palveluksen Brooklynissa elokuussa 1954 ja olen siitä lähtien ollut Betelissä.

Minulla on aina ollut Betelissä paljon työtä. Useiden vuosien ajan huolsin painossa ja toimistorakennuksessa olevia kuumavesisäiliöitä ja korjasin koneita ja lukkoja. Työskentelin myös konventtisaleilla New Yorkissa.

Nautin Betelin hengellisestä ohjelmasta, johon sisältyy aamupalvonta ja Betel-perheen yhteinen Vartiotornin tutkistelu sekä kenttäpalvelus seurakunnan kanssa. Nämä ovat asioita, joiden tulisi oikeastaan kuulua jokaisen Jehovan todistaja -perheen elämään. Kun vanhemmat ja lapset katsovat yhdessä päivän tekstin, pitävät säännöllisesti perheen palvontaillan ja osallistuvat innokkaasti kokouksiin ja kenttäpalvelukseen, kaikki perheenjäsenet pysyvät todennäköisesti hengellisesti vahvoina.

Olen saanut monia ystäviä Betelissä ja seurakunnassa. Jotkut heistä olivat voideltuja, ja he ovat saaneet taivaallisen palkintonsa. Kaikki Jehovan palvelijat, beteliläiset mukaan lukien, ovat epätäydellisiä. Jos minulle tulee erimielisyyttä jonkun veljen kanssa, pyrin aina tekemään sovinnon. Ajattelen Matteuksen 5:23, 24:ää ja sitä, miten meidän pitäisi selvittää ristiriidat. Ei ole helppoa pyytää anteeksi, mutta sen jälkeen ongelmat useimmiten ratkeavat.

Ikäni vuoksi minun on nykyään vaikea tehdä ovelta ovelle -työtä, mutta en ole antanut periksi. Olen opetellut hiukan kiinaa, ja minusta on mukava puhua kiinalaisten kanssa kadulla. Toisinaan levitän aamupäivän aikana 30–40 lehteä.

 Olen tehnyt jopa uusintakäynnin Kiinaan! Kerran eräs pirteä nuori tyttö hymyili minulle jakaessaan hedelmäkojun mainoksia. Hymyilin takaisin ja tarjosin hänelle kiinankielisiä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Hän otti ne ja sanoi, että hänen nimensä on Katie. Sen jälkeen hän tuli aina puhumaan kanssani, kun hän näki minut. Opetin hänelle hedelmien ja vihannesten englanninkielisiä nimiä, ja hän toisti sanat perässäni. Selitin hänelle myös raamatunkohtia, ja hän otti Raamattu opettaa -kirjan. Muutaman viikon kuluttua hän kuitenkin katosi.

Kuukausia myöhemmin eräs toinen tyttö, joka jakoi mainoksia, otti tarjoamani lehdet. Seuraavalla viikolla hän ojensi minulle puhelimensa ja sanoi: ”Sinulle on puhelu Kiinasta.” Sanoin, etten tuntenut ketään Kiinasta. Mutta koska hän oli sinnikäs, otin puhelimen ja sanoin: ”Hei, täällä on Robison.” Ääni toisessa päässä sanoi: ”Robby, täällä on Katie. Olen palannut Kiinaan.” ”Ai Kiinaan?” ihmettelin. Katie jatkoi: ”Kyllä. Se tyttö, joka antoi sinulle puhelimen, on siskoni. Opetit minulle monia hyviä asioita. Opettaisitko häntä samalla tavalla kuin minua?” ”Teen parhaani, Katie. Oli kiva saada tietää, missä olet”, vastasin. Pian sen jälkeen en nähnyt enää Katien siskoakaan. Toivon, että nämä tytöt oppisivat lisää Jehovasta, missä tahansa he ovatkin.

Olen palvellut Jehovaa 73 vuoden ajan. Olen iloinen siitä, että hän auttoi minua pysymään uskollisena ja puolueettomana vankilassa. Lisäksi veljeni ja sisareni ovat sanoneet rohkaistuneensa siitä, etten antanut periksi isän vastustukselle. Lopulta äiti ja kuusi sisaruksistani menivät kasteelle. Isänkin asenne pehmeni, ja hän kävi ennen kuolemaansa joissakin kokouksissa.

Jos se on Jumalan tahto, perheenjäseneni ja ystäväni, jotka ovat kuolleet, palaavat eloon uudessa maailmassa. Kuvittele, miten onnellisia me kaikki tulemme olemaan, kun saamme palvoa ikuisesti Jehovaa yhdessä rakastamiemme ihmisten kanssa! *