Minua nauratti, koska en pitänyt ystävääni kovinkaan uskonnollisena. Kysyin häneltä: ”Mitä sinä muka tiedät Raamatusta?” Hän oli hetken hiljaa mutta sanoi lopulta, että hänen äitinsä oli Jehovan todistaja ja että hän oli oppinut tältä joitain asioita. Uteliaisuuteni heräsi, ja pyysin häntä kertomaan lisää.

Keskustelumme jatkui myöhään yöhön. Ystäväni sanoi, että Raamatun mukaan Saatana on maailman hallitsija (Joh. 14:30). Olet ehkä tiennyt tämän koko ikäsi, mutta minulle ajatus oli uusi ja kiehtova. Minulle oli aina kerrottu, että hyvä ja oikeudenmukainen Jumala on vastuussa maailman asioista. Se ei kuitenkaan sopinut yhteen omien kokemusteni kanssa. Olin vasta 26-vuotias, mutta olin nähnyt paljon sellaista, mikä vaivasi minua.

Isäni oli ollut lentäjänä Yhdysvaltain ilmavoimissa, joten ydinsodan uhka oli minulle hyvin todellinen jo lapsesta asti. Armeijalla oli valmius käyttää ydinaseita milloin vain. Vietnamin sota oli meneillään, kun opiskelin Kaliforniassa. Olin mukana opiskelijamielenosoituksissa. Poliisit jahtasivat meitä pamput kädessä, emmekä oikein nähneet eteemme, kun juoksimme pakoon kyynelkaasusta yskien. Se oli kapinoinnin ja kuohunnan aikaa. Oli poliittisia salamurhia, mielenosoituksia ja mellakoita. Aatteita ja mielipiteitä lenteli kuin lehtiä tuulessa. Kaikki tämä tuntui hämmentävältä.

Vuonna 1970 olin töissä Alaskan pohjoisrannikolla ja tienasin paljon rahaa. Sitten lensin Lontooseen, ostin moottoripyörän ja lähdin ajamaan sillä päämäärättömästi kohti etelää. Monta kuukautta myöhemmin saavuin Afrikkaan. Matkan varrella tapasin monia ihmisiä, jotka olivat lähteneet pakoon ahdistavaa todellisuutta niin kuin minäkin.

 Sen perusteella, mitä olin nähnyt ja kuullut, Raamatun opetus pahasta henkiolennosta, joka pitää maailmaa otteessaan, tuntui minusta järkevältä. Mutta halusin tietää, mikä rooli Jumalalla oli.

Seuraavina kuukausina sain vastauksen. Ajan mittaan olen myös ystävystynyt monien sellaisten miesten ja naisten kanssa, jotka ovat palvelleet tosi Jumalaa uskollisesti mitä erilaisimmissa olosuhteissa.

Palattuani Lontooseen otin yhteyttä ystäväni äitiin, ja hän antoi minulle Raamatun. Myöhemmin kun olin Amsterdamissa katulampun alla lukemassa sitä, eräs veli näki minut ja auttoi minua oppimaan lisää. Sitten menin Dubliniin, löysin sieltä Jehovan todistajien haaratoimiston ja koputin sen pääoveen. Siellä oli Arthur Matthews, viisas ja kokenut veli. Pyysin häntä tutkimaan kanssani Raamattua, ja hän suostui.

Heittäydyin täysillä mukaan Raamatun tutkimiseen. Luin ahnaasti Jehovan todistajien julkaisemia kirjoja ja lehtiä, ja tietysti ennen kaikkea Raamattua. Se oli jännittävää! Seurakunnan kokouksissa huomasin, että pikkulapsetkin tiesivät vastaukset kysymyksiin, joita viisaat ja oppineet ovat pohtineet satoja vuosia: Miksi on pahuutta? Kuka Jumala on? Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee? Vietin aikaa vain Jehovan todistajien seurassa, ja se olikin helppoa, koska he olivat ainoat ihmiset, jotka tunsin koko maassa. Heidän avullaan opin rakastamaan Jehovaa, ja halusin tehdä hänen tahtonsa.

Kävin kasteella vuonna 1972. Vuosi sen jälkeen aloitin tienraivauksen ja muutin pieneen seurakuntaan Newryyn, Pohjois-Irlantiin. Vuokrasin kivimökin syrjäiseltä vuorenrinteeltä. Mökin vieressä pidettiin lehmiä laitumella, ja harjoittelin usein puheitani niiden edessä. Näytti siltä kuin ne olisivat kuunnelleet tarkkaavaisesti märehtiessään. Niiltä ei saanut neuvontaa, mutta opin pitämään katseyhteyttä yleisöön. Vuonna 1974 minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi, ja sain toverikseni Nigel Pittin. Meistä tuli elinikäiset ystävät.

Pohjois-Irlannissa oli tuohon aikaan paljon levottomuuksia. Jotkut sanoivatkin sitä osuvasti ”pommien ja luotien maaksi”. Katutappelut, tarkka-ampujien iskut,  ammuskelut ja autopommit olivat arkipäivää. Kiistat olivat luonteeltaan sekä poliittisia että uskonnollisia. Onneksi niin protestantit kuin katolilaisetkin ymmärsivät, että Jehovan todistajat olivat poliittisesti puolueettomia, ja siksi pystyimme käymään kentällä vapaasti ja turvallisesti. Alueen ihmiset tiesivät usein, missä tapahtuisi väkivaltaisuuksia, ja he varoittivat meitä niistä.

Toki vaarallisiakin tilanteita tuli. Kerran kävin Denis Carrigan -nimisen tienraivaajaveljen kanssa kentällä läheisessä kylässä, jossa ei ollut todistajia ja jossa olimme käyneet vain kerran aiemmin. Siellä eräs nainen väitti meidän olevan brittiläisiä agentteja, kenties koska kummallakaan meistä ei ollut irlantilaista aksenttia. Syytös säikäytti meidät, koska ihmisiä saatettiin tappaa tai ampua polveen jo siitä, että he olivat ystävällisiä vihollissotilaille. Kun värjöttelimme kylmässä ja odotimme bussia, eräs auto pysähtyi sen kahvilan eteen, jossa nainen oli syyttänyt meitä. Nainen tuli ulos, puhui kahdelle autossa olevalle miehelle ja osoitteli meitä kiihtyneenä. Miehet ajoivat hitaasti luoksemme ja kyselivät meiltä bussin aikataulusta. Kun bussi saapui, miehet juttelivat kuljettajan kanssa jotain, mistä emme saaneet selvää. Kyydissä ei ollut ketään muuta, ja olimme varmoja, että meille tehtäisiin jotain ikävää kylän ulkopuolella. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kun jäimme pois kyydistä, kysyin kuskilta: ”Halusivatko ne kaverit tietää jotain meistä?” Hän vastasi: ”Tiedän kyllä, keitä te olette, ja kerroin sen heillekin. Ei huolta, olette turvassa.”

Vuoden 1976 piirikonventissa a tapasin Pauline Lomax -nimisen erikoistienraivaajan, joka oli käymässä Englannista. Hän oli hengellinen, nöyrä ja ihana sisar. Hän ja hänen veljensä Ray olivat olleet totuudessa koko ikänsä. Vuotta myöhemmin Pauline ja minä menimme naimisiin, ja jatkoimme yhdessä erikoistienraivausta Ballymenassa Pohjois-Irlannissa.

Olimme jonkin aikaa kierrostyössä Belfastissa, Londonderryssä ja muissa vaarallisissa paikoissa. Meitä kosketti sellaisten veljien ja sisarten usko, jotka olivat päässeet eroon syvään juurtuneista uskonnollisista käsityksistä, ennakkoluuloista ja vihamielisyydestä ja alkaneet palvella Jehovaa. Hän tosiaan siunasi ja suojeli heitä.

Ehdin asua Irlannissa kymmenen vuotta. Sitten vuonna 1981 meidät kutsuttiin Gilead-koulun kurssille 72, ja valmistumisen jälkeen meidät lähetettiin Sierra Leoneen Länsi-Afrikkaan.

Asuimme lähetyskodissa 11 mahtavan ystävän kanssa. Meillä oli yhteiskäytössä yksi keittiö, kolme vessaa, kaksi suihkua, yksi puhelin, yksi pyykinpesukone ja yksi kuivuri. Sähkökatkoja sattui usein, eikä niitä voinut ennakoida. Ullakolla oli rottia, ja kellariin luikerteli välillä kobria.

Vaikka elinolot eivät olleet ihanteelliset, kenttätyö toi meille paljon iloa. Ihmiset arvostivat Raamattua ja kuuntelivat meitä tarkkaan. Monet tutkivat kanssamme ja oppivat totuuden. Paikalliset kutsuivat minua ”herra Robertiksi”, ja Pauline oli ”rouva  Robert”. Mutta myöhemmin kun minulla oli enemmän työtä haaratoimistossa ja pääsin vähemmän kentälle, Paulinea alettiin kutsua ”rouva Paulineksi”. Minusta tuli ”herra Pauline”. Vaimoni oli siitä mielissään!

Monet ystävät olivat köyhiä, mutta Jehova piti heistä aina huolta, toisinaan vaikuttavilla tavoilla (Matt. 6:33). Muistan yhden sisaren, jolla oli vain juuri ja juuri rahaa ostaa itselleen ja lapsilleen ruokaa siksi päiväksi, mutta hän antoi rahansa sairaalle veljelle, jolla ei ollut varaa malarialääkkeisiin. Myöhemmin samana päivänä eräs nainen tuli yllättäen sisaren luo pyytämään, että tämä tekisi hänelle kampauksen, ja maksoi siitä. Vastaavanlaisia kokemuksia oli monia.

Olimme olleet Sierra Leonessa yhdeksän vuotta, mutta sitten meidät siirrettiin suureen Nigerian haaratoimistoon. Minä tein samanlaista toimistotyötä kuin Sierra Leonessa, mutta Paulinelle muutos oli isompi ja vaikeampi. Hän oli tottunut käymään kentällä 130 tuntia kuussa, ja hänellä oli ollut edistyviä raamattukursseja. Nyt hän työskenteli päivät pitkät ompelimossa ja korjasi rikkinäisiä vaatteita. Sopeutuminen ei käynyt hetkessä, mutta hän tajusi, että toiset arvostivat hänen työtään. Hän myös yritti parhaansa mukaan rohkaista muita beteliläisiä.

Nigerialainen kulttuuri oli meille jotain aivan uutta, ja meillä oli paljon opittavaa. Kerran eräs veli tuli toimistooni esittelemään sisaren, joka oli juuri hyväksytty Beteliin. Kun yritin kätellä sisarta, hän kumartui jalkojeni juureen. Se löi minut ällikällä! Mieleeni tuli heti Apostolien tekojen 10:25, 26 ja Ilmestyksen 19:10. Mietin, pitäisikö minun kieltää häntä. Sitten tajusin, että hänet oli hyväksytty Beteliin, joten hän varmasti tiesi, mitä Raamatussa sanotaan.

Mutisin jotain vaivautuneena, ja kävimme keskustelun loppuun. Jälkeenpäin tutkin asiaa ja sain selville, että sisar oli noudattanut perinteistä tapaa, joka oli edelleen yleinen joissain osissa maata. Miehetkin kumartuivat samalla tavalla, eikä se ollut palvontaa vaan kunnioituksen osoittamista. Myös  Raamatussa kerrotaan vastaavista tilanteista (1. Sam. 24:8). Onneksi en ollut sanonut mitään tyhmää, mikä olisi pahoittanut sisaren mielen.

Tapasimme monia nigerialaisia, jotka olivat mahtavia uskon esimerkkejä. Yksi heistä oli Isaiah Adagbona. b Hän oppi totuuden nuorena mutta sairastui myöhemmin lepraan. Hänet lähetettiin leprasiirtolaan, jossa hän oli ainoa todistaja. Vaikka häntä vastustettiin, hän opetti totuuden yli 30 potilaalle ja perusti siirtolaan seurakunnan.

Vuonna 1996 meidät määrättiin Kenian haaratoimistoon. Olin nyt Keniassa ensimmäistä kertaa alussa mainitun tapauksen jälkeen. Betelin tontilla vieraili usein marakatteja. Kun sisaret kantoivat pihalla hedelmiä, marakatit toisinaan varastelivat niitä. Kerran eräs sisar oli jättänyt huoneensa ikkunan auki, ja kun hän tuli takaisin kotiin, siellä oli apinaperhe herkuttelemassa löytämällään ruoalla. Sisar ryntäsi kiljuen ovesta ulos. Myös apinat kirkuivat ja pakenivat ikkunasta.

Olimme Paulinen kanssa swahilinkielisessä seurakunnassa. Melko pian sain tehtäväkseni johtaa kirjantutkistelua (nykyään seurakunnan raamatuntutkistelu). Kielitaitoni oli kuitenkin pikkulapsen tasolla. Kun tutustuin aineistoon etukäteen, pystyin lukemaan kysymykset, mutta jos ystävät vastasivat vähänkin eri tavalla kuin kirjassa luki, putosin heti kärryiltä. Minua nolotti, ja minusta tuntui pahalta veljien ja sisarten puolesta. Olin todella vaikuttunut heidän nöyryydestään ja kärsivällisyydestään, kun he antoivat minun johtaa tutkistelua.

Vuonna 1997, kun olimme olleet Keniassa alle vuoden, meidät kutsuttiin päätoimistoon Brooklyniin New Yorkiin. Yhdysvalloissa monet ovat varakkaita, mutta aineellinen hyvinvointikin tuo usein mukanaan ongelmia (Sananl. 30:8, 9). Myös näissä olosuhteissa veljien ja sisarten elämästä näkyy, että heillä on vahva usko. He eivät yritä rikastua vaan käyttävät aikaansa ja resurssejaan Jehovan työhön.

Vuosien varrella olemme saaneet todistaa veljien ja sisarten uskoa monenlaisissa eri olosuhteissa. Irlannissa näimme sen levottomuuksien keskellä, Afrikassa köyhyyden keskellä ja eristyksissä, Yhdysvalloissa taas vaurauden keskellä. Jehova on varmasti riemuissaan, kun hän katsoo alas taivaasta ja näkee, miten ystävät osoittavat rakkautensa häneen kaikissa eri tilanteissa.

Vuodet ovat kiitäneet ”nopeammin kuin kutojan sukkula” (Job 7:6). Työskentelemme nykyään päätoimistossa Warwickissa New Yorkissa ja iloitsemme siitä, että ihmiset täällä rakastavat aidosti toisiaan. Olemme onnellisia ja tyytyväisiä, kun saamme parhaamme mukaan tukea Kuningastamme Jeesusta, joka tulee pian palkitsemaan kaikki uskolliset Jehovan palvelijat (Matt. 25:34).