ELÄMÄKERTA
”En ole koskaan jäänyt yksin”
Monet asiat elämässä voivat saada tuntemaan olon yksinäiseksi. Syynä voi olla rakkaan ihmisen kuolema, uusi ympäristö tai se, että joutuu olemaan kaukana toisista. Minulle nämä kaikki tilanteet ovat tuttuja, mutta silti minusta tuntuu, että en ole koskaan jäänyt yksin. Miksi olen sitä mieltä?
VANHEMPIENI HYVÄ ESIMERKKI
Isä ja äiti olivat hartaita katolilaisia, mutta kun he oppivat Raamatusta, että Jumalan nimi on Jehova, heistä tuli innokkaita Jehovan todistajia. Siihen loppui isältä Jeesuksen kuvien veistäminen. Sen sijaan hän käytti kädentaitojaan siihen, että hän muutti talomme pohjakerroksen paikkakunnan ensimmäiseksi valtakunnansaliksi. Perheemme asui San Juan del Montessa, joka on Filippiinien pääkaupungin Manilan esikaupunki.
Synnyin vuonna 1952. Siinä vaiheessa vanhempani olivat jo opettaneet hengellisiä asioita neljälle veljelleni ja kolmelle siskolleni, ja he alkoivat opettaa minuakin. Kun olin vähän vanhempi, isä kannusti minua lukemaan luvun Raamattua joka päivä. Hän myös tutki kanssani monia järjestön julkaisuja. Aina välillä vanhempani tarjosivat majapaikan matkavalvojille tai haaratoimiston edustajille. Näiden veljien kertomat kokemukset olivat todella rohkaisevia, ja ne auttoivat meitä rakentamaan elämämme Jehovan palvelemisen ympärille.
Vanhempani jättivät minulle hienon hengellisen perinnön. Äiti sairastui ja kuoli, ja sen jälkeen vuonna 1971 isä ja minä aloitimme yhdessä tienraivauksen. Sitten vuonna 1973, kun olin 20-vuotias, isäni kuoli. Kaiken tämän jälkeen minulla oli tyhjä ja yksinäinen olo. Huomasin kuitenkin, että Raamatussa oleva toivo on kuin ”ankkuri, sekä varma että luja” (Hepr. 6:19). Se auttoi minua säilyttämään henkisen tasapainon ja pysymään lähellä Jehovaa. Melko pian isän kuoleman jälkeen sain tehtäväksi toimia erikoistienraivaajana syrjäisellä Coronin saarella Palawanin provinssissa.
VAATIVA TEHTÄVÄ KAUKANA KAIKESTA TUTUSTA
Menin Coroniin 21-vuotiaana. Koska olin kasvanut kaupungissa, minulle oli aivan uutta
se, että monessakaan paikassa ei ollut sähköä, juoksevaa vettä tai moottorilla toimivia kulkuvälineitä. Vaikka alueella oli joitain veljiä, minulla ei ollut tienraivauskaveria ja jouduin joskus käymään kentällä yksin. Ensimmäinen kuukausi oli kaikkein vaikein. Minulla oli kamala ikävä perhettäni ja ystäviäni. Iltaisin tuijotin tähtitaivasta, ja kyyneleet nousivat silmiini. Minusta tuntui, että en jaksa tätä enää ja että haluan kotiin.Tällaisina yksinäisinä hetkinä kerroin avoimesti Jehovalle, miltä minusta tuntuu. Mieleeni tuli usein rohkaisevia ajatuksia, joita olin lukenut Raamatusta ja julkaisuistamme. Ajattelin monta kertaa esimerkiksi psalmia 19:14. Ymmärsin, että Jehova olisi ”Kallioni ja Lunastajani”, jos miettisin hänen ominaisuuksiaan ja tekojaan ja muita häntä miellyttäviä asioita. Paljon apua oli myös Vartiotornin artikkelista ”Et ole koskaan yksin”. a Luin sen yhä uudelleen. Kun rukoilin, tutkin ja mietiskelin, sain oikeastaan olla Jehovan kanssa kahdestaan.
Vähän sen jälkeen kun menin Coroniin, minut nimitettiin vanhimmaksi. Koska olin siellä ainoa vanhin, johdin teokraattista palveluskoulua, palveluskokousta, seurakunnan kirjantutkistelua ja Vartiotornin tutkistelua. Lisäksi pidin esitelmän joka viikko. Ainakaan minulla ei ollut enää aikaa vatvoa yksinäisyyden tunteita.
Kenttätyö Coronissa tuotti hyviä tuloksia, ja jotkut raamattukurssioppilaani menivät kasteelle. Vaikka se toi iloa, minulla oli myös omat haasteeni. Joskus minun täytyi kävellä alueelle puolikin päivää, eikä majapaikasta ollut vielä tullessa mitään tietoa. Seurakunnan alueeseen kuului paljon pikku saaria, joihin pääsi vain moottoriveneellä. Noilla myrskyisillä merillä olisi ollut kiva, jos olisin osannut uida! Jehovan tuen ansiosta pystyin kestämään tällaisten haasteiden keskellä. Myöhemmin ymmärsin, että hän auttoi samalla minua valmistautumaan seuraavaan tehtävääni.
PAPUA-UUSI-GUINEA
Vuonna 1978 minut määrättiin Papua-Uuteen-Guineaan, joka sijaitsee Australiasta pohjoiseen. Se on melkein Espanjan kokoinen vuoristoinen maa. Minusta oli ihmeellistä, että siellä asui noin kolme miljoonaa ihmistä mutta siellä puhuttiin yli 800:aa kieltä. Onneksi suurin osa heistä osasi myös Melanesian pidginiä, jonka toinen nimi on tok-pisin.
Kuuluin vähän aikaa maan pääkaupungissa Port Moresbyssä toimivaan englanninkieliseen seurakuntaan. Sitten siirryin tok-pisininkieliseen seurakuntaan ja kävin kielikurssin. Pääsin käyttämään oppimiani asioita kentällä, ja siitä oli minulle paljon apua. Pian pystyinkin jo pitämään esitelmän tok-pisiniksi. Yllättävää kyllä alle vuosi Papua-Uuteen-Guineaan tuloni jälkeen minut nimitettiin kierrosvalvojaksi tok-pisininkieliselle kierrokselle. Siihen kuului seurakuntia monesta isosta provinssista.
Koska seurakuntien välimatkat olivat pitkät, minun piti järjestää useita kierroskonventteja ja matkustaa paljon. Maa, kieli ja
tavat olivat minulle uusia, ja minusta tuntui aluksi, että olin kaikesta erillään. En juurikaan pystynyt kulkemaan paikasta toiseen maata pitkin, koska maasto oli vuoristoista ja vaikeakulkuista. Sen takia minun piti lentää melkein joka viikko. Joskus olin ainoa matkustaja yksimoottorisessa lentokoneen rämässä. Se oli ihan yhtä pelottavaa kuin veneellä matkustaminen!Puhelimet olivat harvassa, joten pidin yhteyttä seurakuntiin kirjeitse. Saavuin usein perille ennen kirjettä, ja minun piti kysellä paikallisilta ihmisiltä, jotta löytäisin ystävät. Sain kuitenkin aina niin lämpimän vastaanoton, että tällaiset uhraukset tuntuivat vaivan arvoisilta. Huomasin, että Jehova tuki minua monella tavalla, ja hänestä tuli minulle paljon läheisempi.
Kun olin ensimmäisen kerran kokouksessa Bougainvillen saarella, eräs pariskunta tuli tervehtimään minua iloisesti ja kysyi, muistanko heidät. Olin todistanut heille ollessani ensimmäisen kerran Port Moresbyssä, aloittanut heille raamattukurssin ja järjestänyt erään paikallisen veljen tutkimaan heidän kanssaan. Nyt he molemmat palvoivat Jehovaa. Tämä on yksi hienoista kokemuksista, jotka Jehova minulle antoi niiden kolmen vuoden aikana, jotka olin Papua-Uudessa-Guineassa.
PUUHAKAS PIKKU PERHE
Ennen kuin lähdin Coronista vuonna 1978, olin tutustunut viehättävään ja uhrautuvaiseen sisareen nimeltä Adel. Hän oli vakituinen tienraivaaja, kasvatti kahta lastaan Samuelia ja Shirleytä ja huolehti samalla iäkkäästä äidistään. Toukokuussa 1981 palasin Filippiineille ja menin naimisiin Adelin kanssa. Sen jälkeen olimme yhdessä tienraivaajina ja pidimme huolta perheestä.
Vuonna 1983 minut nimitettiin uudelleen erikoistienraivaajaksi, vaikka minulla oli perhettä. Niinpä koko meidän perhe muutti Palawanin provinssiin Linapacanin syrjäiselle saarelle, jossa ei ollut ennestään Jehovan todistajia. Noin vuotta myöhemmin Adelin äiti kuoli. Surun keskellä meitä auttoi se, että kävimme ahkerasti kentällä. Edistyviä raamattukursseja alkoi niin paljon, että tarvitsimme pian saarelle pienen valtakunnansalin. Niinpä tartuimme työhön ja rakensimme sellaisen. Vain kolme vuotta sen jälkeen kun olimme saapuneet Linapacaniin, muistojuhlassa oli läsnä 110 ihmistä, ja lähtömme jälkeen monet heistä kävivät kasteella.
Vuonna 1986 minut lähetettiin Culionin saarelle, jossa oli leprasiirtola. Vähän myöhemmin myös Adel nimitettiin erikoistienraivaajaksi. Aluksi meitä jännitti todistaa ihmisille, joilla oli lepra. Paikalliset ystävät kuitenkin selittivät, että tästä sairaudesta kärsivät olivat saaneet hoitoa eikä tartuntariski ollut kovin suuri. Jotkut potilaat kävivät kokouksissa erään sisaren kotona. Pian totuimme tilanteeseen, ja meistä oli todella hienoa kertoa Raamatun totuudesta sellaisille, joista tuntui, että Jumala ja ihmiset olivat Luuk. 5:12, 13).
hylänneet heidät. Nämä vakavasti sairaat ihmiset saivat toivon siitä, että heillä olisi vielä jonain päivänä täydellinen terveys (Pyysimme mukaamme Culioniin myös kaksi nuorta sisarta Coronista, jotta lapsemme saisivat hyvää seuraa ja sopeutuisivat paremmin uuteen paikkaan. Kaikki neljä olivat ahkeria kentällä, ja he tutkivat usein Raamattua perheiden lasten kanssa samalla kun minä ja Adel pidimme raamattukurssia vanhemmille. Jossain vaiheessa tutkimmekin 11 eri perheen kanssa. Pian johdimme niin monia edistyviä raamattukursseja, että pystyimme muodostamaan uuden seurakunnan.
Olin aluksi ainoa vanhin tuolla seudulla. Niinpä haaratoimistosta pyydettiin, että pitäisin joka viikko kokoukset kahdeksalle julistajalle Culionissa ja lisäksi yhdeksälle julistajalle Marilyn kylässä, jonne oli kolmen tunnin venematka. Kokousten jälkeen perheemme käveli Marilysta monta tuntia vuorten yli Halsey-nimiseen kylään johtamaan raamattukursseja.
Ajan mittaan niin moni oppi totuuden, että Marilyyn ja Halseyyn tarvittiin valtakunnansalit. Aivan kuten Linapacanissa myös näissä paikoissa ystävät ja kiinnostuneet huolehtivat materiaalien hankinnasta ja rakentamisesta suurimmaksi osaksi itse. Marilyn valtakunnansaliin mahtui 200 ihmistä, ja sitä oli tarvittaessa mahdollista laajentaa niin, että siellä pystyttiin pitämään myös konventteja.
SURUA, YKSINÄISYYTTÄ JA ILOISIA TEHTÄVIÄ
Lapset kasvoivat, ja me Adelin kanssa aloitimme vuonna 1993 kierrostyön Filippiineillä. Sitten vuonna 2000 kävin Palvelijoiden valmennuskoulun, jotta pystyisin toimimaan tuossa koulussa opettajana. Minusta tuntui, ettei minusta olisi siihen, mutta Adel oli aina hyvin kannustava. Hän sanoi, että Jehova kyllä auttaisi minua selviytymään tästä uudesta tehtävästä (Fil. 4:13). Hän tiesi mistä puhui, koska hän itsekin jatkoi tehtävässään, vaikka hänellä oli terveysongelmia.
Adelilla todettiin Parkinsonin tauti vuonna 2006, kun minä olin opettajana. Olimme aivan shokissa. Kun ehdotin, että lopettaisimme kokoaikaisen palveluksen, Adel sanoi: ”Jos vain löydät lääkärin, joka osaa hoitaa minua, Jehova kyllä auttaa meitä jatkamaan.” Seuraavat kuusi vuotta Adel palveli uskollisesti Jehovaa ja sai siitä iloa. Siinä vaiheessa kun hän ei pystynyt enää kävelemään, hän kävi kentällä pyörätuolin kanssa. Kun sairaus oli edennyt niin että hänen oli vaikea puhua, hän antoi kokouksissa lyhyitä yhden tai kahden sanan vastauksia. Adel sai usein viestejä, joissa ystävät kertoivat, miten paljon he arvostivat hänen hyvää esimerkkiään. 30 ihanan avioliittovuoden jälkeen hän kuoli vuonna 2013. Suru ja yksinäisyys tuntuivat silloin loputtomilta.
Adel oli toivonut, että jatkaisin palvelustehtävässäni, ja niin jatkoinkin. Taistelu yksinäisyyttä vastaan oli helpompaa, kun pidin itseni kiireisenä. Vuosina 2014–17 minulla oli tehtävänä vierailla tagaloginkielisissä seurakunnissa sellaisissa maissa, joissa työllemme oli asetettu rajoituksia. Sen jälkeen tein vierailuja tagaloginkielisiin seurakuntiin Taiwanissa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Vuonna 2019 opetin Valtakunnan julistajien koulun englanninkielisiä luokkia Intiassa ja Thaimaassa. Tämä kaikki on ollut mukavaa. Olen onnellisin silloin, kun olen täysin uppoutunut Jehovan palvelemiseen.
JEHOVA EI KOSKAAN JÄTÄ YKSIN
Missä tahansa olen ollutkin, ystävistä on aina tullut minulle rakkaita, eikä lähteminen ole siksi ollut koskaan helppoa. Tällaiset tilanteet ovat opettaneet minua luottamaan entistä enemmän Jehovaan. Olen usein nähnyt, miten Jehova tukee minua, ja se on auttanut ottamaan muutokset vastaan iloisin mielin. Tällä hetkellä olen erikoistienraivaajana Filippiineillä. Olen päässyt hyvin sisään uuteen seurakuntaan, ja siitä on tullut minulle perhe. Olen myös hyvin ylpeä Samuelista ja Shirleystä, jotka palvelevat Jehovaa uskollisesti aivan kuten äitinsä (3. Joh. 4).
Elämäni on välillä ollut vaikeaa, esimerkiksi silloin kun jouduin katsomaan, miten rakas vaimoni kärsi vaikeasta sairaudesta ja kuoli siihen. Minun on myös täytynyt sopeutua monta kertaa uudenlaisiin olosuhteisiin. Sen olen kuitenkin huomannut, että Jehova ”ei ole kaukana kenestäkään meistä” (Apt. 17:27). Hänen kätensä ”ei ole liian lyhyt” auttamaan hänen palvelijoitaan silloinkaan, kun he ovat jossain syrjäisessä paikassa (Jes. 59:1). Olen Jehovalle kiitollinen siitä, että hän on ollut minulle kallion kaltainen tuki ja turva läpi elämän. En ole koskaan jäänyt yksin.
a Ks. Vartiotorni 15.11.1972 s. 509–514.