Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

ELÄMÄKERTA

Heikkouteni ovat alleviivanneet Jehovan voimaa

Heikkouteni ovat alleviivanneet Jehovan voimaa

KUN saavuimme vaimoni kanssa Kolumbiaan vuonna 1985, maa oli väkivallan kyllästämä. Kaupungeissa valtio joutui taistelemaan huumekartelleja vastaan ja vuoristoissa sissisotilaita vastaan. Medellínin alueella, jossa myöhemmin palvelimme, rikollisjengit parveilivat kaduilla. Jengiläiset myivät huumeita, vaativat suojelurahaa ja toimivat palkkamurhaajina. Monet heistä eivät eläneet kovin pitkään. Meistä tuntui kuin olisimme tulleet vieraalle planeetalle.

Miten kaksi tavallista tallaajaa Suomesta päätyi kauas Etelä-Amerikkaan? Ja mitä olen oppinut vuosien varrella?

NUORUUTENI SUOMESSA

Synnyin vuonna 1955, ja olin perheen kolmesta pojasta nuorin. Kasvoin Suomen etelärannikolla alueella, joka on nykyisin osa Vantaan kaupunkia.

Äidistä tuli Jehovan todistaja joitain vuosia ennen kuin synnyin, mutta isä vastusti totuutta eikä antanut äidin tutkia minun ja veljieni kanssa tai viedä meitä kokouksiin. Niinpä äiti kertoi meille perusasioita Raamatusta aina silloin, kun isä oli jossain muualla.

Tottelin päättäväisesti Jehovaa jo 7-vuotiaana.

Päätin jo lapsena totella Jehovaa. Esimerkiksi kun olin seitsemän, opettajani raivostui, koska en suostunut syömään verilättyjä. Toisella kädellä hän puristi poskiani niin että olisi saanut huuleni irti toisistaan, ja toisella kädellä hän yritti ujuttaa suuhuni haarukallisen lättyä. Onnistuin kuitenkin lyömään haarukan pois hänen kädestään.

Isäni kuoli, kun olin 12-vuotias. Sen jälkeen pystyin käymään kokouksissa. Se miten seurakunnan veljet huomioivat minua, tuntui todella hyvältä ja kannusti minua edistymään hengellisesti. Aloin lukea Raamattua joka päivä ja tutkia julkaisujamme huolellisesti. Siksi tulin 14-vuotiaana siihen tulokseen, että haluan kasteelle, ja kävinkin kasteella 8. elokuuta 1969.

Pian koulun jälkeen aloitin vakituisen tienraivauksen. Muutaman viikon päästä siitä muutin Pielavedelle, joka oli tarvealuetta.

Siellä tapasin Sirkan. Ihastuin häneen, koska hän oli niin nöyrä ja hengellinen. Hän ei haikaillut maineen ja mammonan perään. Me molemmat halusimme palvella Jehovaa mahdollisimman täysipainoisesti ja ottaa vastaan minkä tahansa tehtävän, joka meille tarjottaisiin. Menimme naimisiin 23. maaliskuuta 1974. Jätimme häämatkan väliin ja lähdimme suoraan Karttulaan, missä oli vielä suurempi tarve julistajista.

Talo, jossa asuimme vuokralla Karttulassa.

JEHOVA HUOLEHTI MEISTÄ

Auto, jonka veljeni antoi meille käyttöön.

Jehova näytti meille jo avioliittomme alkumetreillä, että hän huolehtii meistä, jos pidämme hänen valtakuntansa elämämme tärkeimpänä asiana (Matt. 6:33). Esimerkiksi Karttulassa kuljimme aluksi pyörillä, koska meillä ei ollut autoa. Talvella saattoi kuitenkin olla jäätävän kylmä, ja seurakunnan laajojen alueiden käymiseen olisi tarvittu autoa. Meillä vain ei ollut siihen varaa.

Sitten isoveljeni tuli yllätysvierailulle. Hän antoi meille autonsa käyttöön. Vakuutukset oli jo hoidettu, ja meidän piti maksaa vain polttoaineesta. Yhtäkkiä meillä olikin juuri sopiva kulkupeli.

Jehova todisti, että hän oli ottanut vastuulleen huolehtia meistä. Meidän tehtäväksemme jäi pitää hänen valtakuntansa ykkössijalla.

GILEAD-KOULU

Tienraivaajien palveluskoulun luokkakuva vuodelta 1978.

Kun olimme Tienraivaajien palveluskoulussa vuonna 1978, Raimo Kuokkanen a, joka oli yksi opettajistamme, kannusti meitä hakemaan Gilead-kouluun. Aloimme siksi opiskella englantia. Vuonna 1980, ennen kuin olimme ehtineet jättää hakemuksen, meidät kutsuttiin Suomen haaratoimistoon. Tuohon aikaan beteliläiset eivät voineet hakea Gileadiin. Halusimme kuitenkin mieluummin kuunnella Jehovan kutsua kuin oman sydämen ääntä, joten päätimme mennä Beteliin. Jatkoimme silti englannin opiskelua siltä varalta, että saisimme myöhemmin tilaisuuden hakea Gileadiin.

Joitain vuosia myöhemmin hallintoelin teki sellaisen muutoksen, että myös beteliläiset saivat hakea Gileadiin. Täytimme hakemukset saman tien. Kyse ei ollut siitä, ettemme olisi viihtyneet Betelissä. Päinvastoin! Halusimme vain tarjoutua palvelemaan siellä, missä julistajia tarvitaan kipeästi, jos meidät katsottaisiin siihen sopiviksi. Pääsimme Gileadin kurssille 79, ja valmistuimme syyskuussa 1985. Meidät lähetettiin Kolumbiaan.

LÄHETYSTYÖN ALKUVAIHEITA

Kolumbiassa meidät määrättiin aluksi haaratoimistoon. Yritin hoitaa tehtäväni mahdollisimman hyvin, mutta vuoden kuluttua minusta alkoi tuntua, että muutos olisi paikallaan. Se oli elämäni ainoa kerta, kun pyysin toista tehtävää. Sen jälkeen meidät siirrettiin lähetystyöhön Huilan alueelle Neivan kaupunkiin.

Olen aina pitänyt kenttäpalveluksesta. Silloin kun asuin vielä Suomessa ja olin naimaton tienraivaaja, saatoin olla kentällä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Teimme pitkiä kenttäpäiviä myös Sirkan kanssa tuoreena avioparina. Jos olimme jossain kaukaisemmilla alueilla, saatoimme nukkua autossa, jotta matkustamiseen menisi vähemmän aikaa ja pystyisimme taas seuraavana aamuna aloittamaan aikaisin.

Kun menimme Kolumbiaan lähetystyöhön, sama kenttäinto heräsi meissä uudestaan. Seurakuntamme kasvoi, ja paikallisista ystävistä huokui kunnioitus, rakkaus ja arvostus.

RUKOUKSEN VOIMA

Neivan lähistöllä oli kaupunkeja, joissa ei ollut yhtään todistajaa. Olin huolissani, miten niissä asuvat ihmiset oppisivat totuuden. Sissisodan takia oli kuitenkin vaarallista liikkua noilla alueilla, jos ei ollut paikallinen. Siksi rukoilin, että joku noista kaupungeista kotoisin oleva oppisi totuuden. Ajattelin, että hänen pitäisi asua Neivassa, jotta se onnistuisi. Rukoilin myös, että hän menisi kasteelle, kypsyisi hengellisesti ja palaisi kotikaupunkiinsa kertomaan hyvää uutista. Olisihan se pitänyt tietää, että Jehovalla oli mielessään paljon parempi ratkaisu.

Pian aloinkin tutkia Raamattua nuoren miehen kanssa, jonka nimi oli Fernando González. Hän asui Algecirasissa, joka oli yksi niistä kaupungeista, joissa ei ollut todistajia. Hän kävi Neivassa töissä, vaikka matkaa oli yli 50 kilometriä. Fernando valmistautui raamattukurssiin joka kerta tunnollisesti ja alkoi heti käydä kaikissa kokouksissa. Emme olleet tutkineet vielä viikkoakaan, kun hän alkoi jo kotikaupungissaan kerätä kokoon ihmisiä, joille hän kertoi, mitä oli milloinkin oppinut raamattukurssilla.

Fernandon kanssa vuonna 1993.

Fernando kävi kasteella tammikuussa 1990, kun hän oli tutkinut puoli vuotta. Sen jälkeen hän aloitti vakituisen tienraivauksen. Nyt kun Algecirasissa oli yksi paikallinen Jehovan todistaja, haaratoimisto saattoi turvallisesti lähettää sinne erikoistienraivaajia. Helmikuussa 1992 kaupunkiin perustettiin seurakunta.

Fernando ei tämänkään jälkeen jäänyt lepäämään laakereilleen. Kun hän oli mennyt naimisiin, hän muutti vaimonsa kanssa San Vicente del Caguániin, jossa ei myöskään ollut todistajia. Sielläkin he auttoivat seurakunnan perustamisessa. Vuonna 2002 Fernando nimitettiin kierrosvalvojaksi, ja hän jatkaa edelleen matkatyötä vaimonsa Olgan kanssa.

Tämä kaikki opetti minulle, miten tärkeää on puhua Jehovalle palvelustehtäviin liittyvistä yksityiskohdista. Hän tekee sen, mihin me emme pysty. Eihän tässä loppujen lopuksi ole kysymys meidän työstämme vaan Jehovan sadonkorjuusta (Matt. 9:38).

JEHOVA ANTAA MEILLE ”SEKÄ HALUN ETTÄ VOIMAN TOIMIA”

Vuonna 1990 saimme tehtäväksi palvella matkatyössä. Ensimmäinen kierroksemme oli pääkaupungissa Bogotássa. Meitä pelotti. Olemme Sirkan kanssa ihan tavallisia ihmisiä, eikä meillä ole mitään sen kummempia kykyjä. Elämä suurkaupungissa tuntui todella vieraalta. Jehova kuitenkin teki sen, mitä hän lupaa Filippiläiskirjeen 2:13:ssa: ”Jumala on teidän voimanlähteenne, ja hän antaa teille sekä halun että voiman toimia, koska hän haluaa tehdä niin.”

Myöhemmin siirryimme palvelemaan toisella kierroksella. Se sijaitsi Medellínin alueella, josta puhuin aluksi. Katuväkivalta oli siellä niin yleistä, etteivät paikalliset enää hätkähtäneet sitä. Kerran kun olin pitämässä raamattukurssia yhdessä talossa, ulkona alettiin ammuskella. Olin vähällä heittäytyä lattialle. Oppilaani jatkoi kuitenkin kappaleen lukemista ilmeenkään värähtämättä. Kun hän oli saanut sen luettua, hän nousi ylös ja meni käymään ulkona. Hetken päästä hän palasi takaisin kahden pienen lapsensa kanssa ja sanoi: ”Anteeksi, piti vain hakea pojat sisään.”

Välillä oli läheltä piti -tilanteita. Kerran kun olimme ovelta ovelle -työssä, Sirkka juoksi luokseni kalpean näköisenä ja sanoi, että joku oli yrittänyt ampua hänet. Pelästyin pahemman kerran. Myöhemmin meille kuitenkin selvisi, että ampuja ei ollut tähdännyt Sirkkaa vaan erästä miestä, joka oli sattunut kulkemaan hänen vierestään.

Ajan mittaan mekin opimme elämään väkivaltaisessa ympäristössä. Näimme, miten paikalliset ystävät joutuivat kestämään samanlaista kuin me ja paljon pahempaakin, ja heidän sisukkuutensa kannusti meitä. Vakuutuimme siitä, että jos Jehova auttoi heitä, hän ei jättäisi meitäkään pulaan. Noudatimme aina paikallisten vanhinten neuvoja, olimme varovaisia ja jätimme loput Jehovan käsiin.

Kaikki tilanteet eivät toki olleet yhtä uhkaavia kuin miltä ne meistä vaikuttivat. Olin käymässä yhdessä talossa, kun yhtäkkiä ulkoa alkoi kuulua riitelyn ääniä. Kuulosti siltä kuin kaksi naista olisi huudellut solvauksia toisilleen. Olisin mieluusti pysynyt tilanteesta kaukana, mutta talon emäntä pyysi minua tulemaan kuistille. Minulle selvisi, että riitapukarit olivatkin papukaijoja, jotka olivat oppineet vuorosanansa naapureilta.

UUSIA TEHTÄVIÄ JA HAASTEITA

Vuonna 1997 minusta tuli Palvelijoiden valmennuskoulun b opettaja. Olin aina arvostanut mahdollisuutta käydä teokraattisia kouluja, mutta en ollut osannut kuvitellakaan, että saisin opettaa yhdessä niistä.

Myöhemmin palvelin piirivalvojana. Kun tämä työ lakkautettiin, palasin kierrostyöhön. Nyt olen yli 30 vuotta toiminut matkatyössä ja aina välillä opettajana. Nämä tehtävät ovat olleet minulle suuri siunaus. Kaikki ei kuitenkaan ole aina ollut ruusuilla tanssimista. Selitänpä vähän tarkemmin.

Minulla on voimakas luonne. Siitä on kyllä ollut apua monissa vaikeissa tilanteissa. Toisaalta olen joskus yrittänyt liian innokkaasti laittaa asioita järjestykseen seurakunnissa. Olen todella voimakkaasti kannustanut ystäviä rakastamaan toisia ja kohtelemaan heitä järkevästi, mutta ironista kyllä juuri näinä hetkinä olisin itse tarvinnut aivan samoja neuvoja. (Room. 7:21–23.)

Epäonnistumiseni ovat välillä lannistaneet minua kovasti (Room. 7:24). Kerran sanoin Jehovalle rukouksessa, että minun olisi parasta lopettaa lähetystyö ja palata Suomeen. Mutta sinä iltana sain kokouksessa täsmärohkaisua. Olin taas varma, että minun kannattaisi pitää kiinni tehtävästäni ja jatkaa taistelua puutteitani vastaan. Minua koskettaa vieläkin se, miten selvästi Jehova vastasi rukoukseeni. Hän on kärsivällisesti auttanut minua edistymään, ja olen siitä todella kiitollinen.

TULEVAISUUS NÄYTTÄÄ VALOISALTA

Olemme Sirkan kanssa saaneet olla suurimman osan elämästämme kokoaikaisessa palveluksessa. Sirkka on rakastanut minua ja pysynyt aina rinnallani. Olen näistä asioista Jehovalle ikuisesti kiitollinen.

Kohta täytän 70, ja sitten minun täytyy luopua teokraattisten koulujen opettajan ja kierrosvalvojan tehtävistä. Se ei kuitenkaan harmita minua, koska olen vakaasti sitä mieltä, että Jehovalle tuo eniten iloa vaatimaton asenne ja sydämestä lähtevä rakkaus ja kiitollisuus (Miika 6:8; Mark. 12:32–34). Meidän ei tarvitse olla valokeilassa, jotta voimme tuoda hänelle kunniaa.

En ole saanut yhtäkään tehtävistäni siksi, että olisin parempi tai taitavampi kuin muut. Kaukana siitä! Jehova on osoittanut minulle ansaitsematonta hyvyyttä ja antanut tehtäviä heikkouksistani huolimatta. Olen onnistunut huolehtimaan niistä vain hänen avullaan. Siinä mielessä heikkouteni ovat alleviivanneet Jehovan voimaa. (2. Kor. 12:9.)

a Raimo Kuokkasen elämäkerta ”Olemme päättäneet palvella Jehovaa” julkaistiin Vartiotornissa 1. huhtikuuta 2006.

b Tämä koulu on korvattu Valtakunnan julistajien koululla.