Synnyin vuonna 1927 pienessä kaupungissa, joka sijaitsee Illinois’ssa lähellä Chicagoa. Meitä oli viisi lasta: Jetha, Don, minä, Karl ja Joy. Me kaikki päätimme käyttää elämämme Jehovan palvelukseen. Jetha osallistui Gileadin toiselle kurssille 1943. Don, Karl ja Joy menivät jokainen vuorollaan Brooklynin Beteliin vuosina 1944, 1947 ja 1951. Sekä heidän että vanhempieni hieno esimerkki kannusti minuakin antamaan Jehovalle parhaani.

Isä ja äiti lukivat Raamattua ja rakastivat Jumalaa ja opettivat meitä lapsiakin rakastamaan häntä. Isä oli kuitenkin menettänyt kunnioituksensa uskontoja kohtaan, kun hän oli palvellut sotilaana Euroopassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Kun hän palasi sodasta elävänä kotiin, äiti oli siitä tietysti kiitollinen ja sanoi: ”Karl, lähdetäänkö kirkkoon niin kuin silloin ennen?” Isä vastasi: ”Voin minä sinut sinne saattaa, mutta sisään en astu.” Äiti pyysi selitystä, ja isä jatkoi: ”Sodan aikana samaa uskontoa edustavat papit siunasivat sotilaita ja heidän aseitaan rintaman molemmin puolin. Ei kai Jumala voinut tukea kumpaakin puolta?”

Kerran kun äiti oli kirkossa, kaksi Jehovan todistajaa tuli käymään ovellamme. He tarjosivat isälle Valo-nimistä kaksiosaista kirjaa, jossa käsiteltiin Ilmestyskirjaa. Isä otti tarjouksen mielellään vastaan. Heti kun äiti huomasi kirjat, hän alkoi lukea niitä. Sitten yhtenä päivänä hän huomasi sanomalehdessä ilmoituksen, jossa kutsuttiin erääseen paikkaan tutkimaan Raamattua Valo-kirjojen avulla. Äiti päätti mennä käymään siellä, ja ovella hänet otti vastaan iäkäs nainen. Äiti näytti kirjaa ja kysyi: ”Täälläkö tätä tutkitaan?” Nainen vastasi: ”Kyllä vain, kultaseni. Tule sisään.” Seuraavalla viikolla äiti otti myös meidät lapset mukaan, ja siitä eteenpäin kävimme tutkistelussa säännöllisesti.

Yhdessä kokouksessa minua pyydettiin lukemaan psalmi 144:15, jonka mukaan Jehovaa palvelevat ovat onnellisia. Tuo jae teki minuun vaikutuksen. Myös kaksi muuta raamatunkohtaa  jäi mieleen: 1. Timoteuksen kirjeen 1:11, jossa Jehovaa sanotaan ”onnelliseksi Jumalaksi”, ja Efesolaiskirjeen 5:1, joka kannustaa jäljittelemään Jumalaa. Päättelin, että minun pitäisi nauttia siitä, mitä voin tehdä Luojani hyväksi, ja kiittää häntä kunniasta olla hänen palvelijansa. Nämä kaksi totuutta ovat ohjanneet minua läpi elämän.

Lähin seurakunta oli Chicagossa, jonne oli matkaa yli 30 kilometriä. Siitä huolimatta kävimme kokouksissa säännöllisesti, ja opin koko ajan lisää Raamatusta. Muistan, kun kerran Jetha vastasi, ja mietin itsekseni: ”Kyllähän minäkin tuon tiesin. Olisin ihan hyvin voinut viitata.” Siitä eteenpäin aloin valmistaa omia vastauksia. Minä ja sisarukseni edistyimme hengellisesti, ja menin kasteelle vuonna 1941.

Minulle on jäänyt erityisesti mieleen vuoden 1942 konventti Clevelandissa Ohiossa. Me ja monet muut nukuimme teltoissa konventtipaikan lähellä. Konventin ohjelmaa kuunneltiin puhelinyhteyden välityksellä yli 50 muussa kaupungissa Yhdysvalloissa. Toinen maailmansota oli silloin meneillään, ja työmme vastustus oli lisääntymään päin. Illalla katselin, kun veljet pysäköivät autoja keulat leiristä poispäin. He olivat järjestäneet niin, että jokaisessa autossa olisi joku vahdissa läpi yön. Jos leiriä kohti tulisi ei-toivottuja vieraita, he häikäisisivät nämä autojen etuvaloilla ja soittaisivat äänitorvia. Näin toiset voisivat kiirehtiä apuun. Ajattelin, että onpa Jehovan kansa varautunut hyvin kaikkeen. Hankaluuksia ei tullut, ja nukuimme yömme rauhassa.

Kun vuosia myöhemmin muistelin tuota konventtia, tajusin, ettei äitini ollut yhtään huolissaan tai peloissaan. Hän luotti täysin Jehovaan ja hänen järjestöönsä. En koskaan unohda äidin hienoa esimerkkiä.

Vähän ennen tuota konventtia äiti oli aloittanut vakituisen tienraivauksen, ja siksi hän kuunteli erityisen tarkkaan niitä puheita, jotka käsittelivät kokoaikaista palvelusta. Kotimatkalla hän sanoi: ”Haluaisin jatkaa tienraivausta, mutta silloin en pystyisi huolehtimaan kodista hyvin yksin.” Hän kysyi, auttaisimmeko häntä siinä. Me suostuimme, ja niinpä hän määräsi jokaiselle meistä yhden tai kaksi huonetta, jotka meidän piti siivota aina ennen aamupalaa. Kun olimme menneet kouluun, hän tarkisti, että kaikki paikat olivat kunnossa, ja lähti sitten kentälle. Vaikka hän oli kiireinen, hän ei koskaan laiminlyönyt meitä lapsia. Kun tulimme kotiin lounaalle tai koulun jälkeen, hän oli aina siellä vastassa. Joskus koulupäivän jälkeen lähdimme hänen mukaansa iltakentälle, ja sen ansiosta opimme, millaista on olla tienraivaaja.

Ryhdyin tienraivaajaksi 16-vuotiaana. Vaikka isä ei ollut vielä todistaja, häntä kiinnosti, miten tienraivaukseni sujuu. Yhtenä iltana harmittelin hänelle sitä, että parhaista yrityksistäni huolimatta en ollut löytänyt ketään, joka haluaisi tutkia Raamattua. Olin hetken hiljaa ja kysyin sitten: ”Suostuisitko sinä  tutkimaan kanssani?” Hän mietti vähän aikaa ja vastasi: ”En keksi yhtään hyvää syytä kieltäytyä.” Niinpä ensimmäinen raamattukurssioppilaani oli oma isäni. Sen parempaa en olisi voinut kuvitellakaan.

Tutkimme yhdessä kirjaa ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”. Vähän ajan päästä ymmärsin, että isä auttoi minua tulemaan itse paremmaksi Raamatun tutkijaksi ja opettajaksi. Esimerkiksi kun olimme eräänä iltana lukeneet kappaleen, hän sanoi: ”Kirjassa lukee näin, mutta mistä tiedät, että kirja on oikeassa?” En ollut yhtään varautunut sellaiseen kysymykseen ja sanoin: ”En osaa nyt perustella sitä sinulle, mutta ensi kertaan mennessä minulla on vastaus.” Seuraavalla kerralla minulla oli valmiina raamatunjakeita, jotka tukivat kyseistä kirjan opetusta. Siitä eteenpäin valmistauduin raamattukurssiin paremmin ja opettelin hakemaan tietoja. Sen myötä sekä minun että isäni hengellisyys vahvistui. Hän meni kasteelle vuonna 1952.

Lähdin kotoa 17-vuotiaana. Samoihin aikoihin Jetha a aloitti lähetystyön ja Don Betel-palveluksen. He molemmat rakastivat tehtäviään, ja sain siitä lisää intoa. Hain sekä Beteliin että Gilead-kouluun ja jätin asian Jehovan käsiin. Vuonna 1946 minut kutsuttiin Beteliin.

Niiden 75 vuoden aikana, jotka olen ollut Betelissä, minulla on ollut monia eri tehtäviä, ja olen päässyt oppimaan paljon uusia asioita. Minulle opetettiin kirjojen painamista ja kirjanpitoa. Olen hoitanut Betelissä myös tavaran hankintaan ja kuljettamiseen liittyviä tehtäviä. Erityisesti nautin Betelin hengellisistä ohjelmista, kuten aamupalvonnoista ja Raamattuun perustuvista luennoista.

Olen oppinut myös pikkuveljeltäni Karlilta, joka tuli Beteliin 1947. Hän oli taitava tutkimaan Raamattua ja opettamaan toisia. Kerran pyysin häneltä apua yhden puheeni kanssa. Selitin hänelle, että minulla oli paljon aineistoa, mutten oikein tiennyt, miten käyttää sitä. Hän auttoi minua ymmärtämään ongelman ytimen yksinkertaisella kysymyksellä: ”Joel, mikä on puheen teema?” Tajusin nopeasti, mitä hän halusi sanoa. Minun pitäisi käyttää vain sitä materiaalia, joka tukee teemaa, ja jättää loput pois. Se oli mieleenpainuva ja hyödyllinen opetus.

Betelissä voi olla onnellinen, kun osallistuu parhaansa mukaan kenttätyöhön. Se voi  johtaa hienoihin kokemuksiin. Muistan erityisen hyvin erään illan, jolloin olimme kentällä Bronxissa New Yorkissa. Menimme toisen veljen kanssa käymään naisen luona, joka oli aikaisemmin ottanut Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. Aloitimme esityksen sanomalla: ”Tänä iltana olemme halunneet näyttää ihmisille jotain rohkaisevaa Raamatusta.” Hän vastasi: ”Jos asianne koskee Raamattua, tulkaa sisään.” Keskustelimme useista raamatunjakeista, jotka kertovat Jumalan valtakunnasta ja Jehovan lupaamasta tulevaisuudesta. Nuo jakeet tekivät häneen suuren vaikutuksen. Keskustelu jatkui seuraavalla viikolla, ja silloin hän oli kutsunut mukaan myös joitain ystäviään. Myöhemmin hän ja hänen miehensä alkoivat palvella Jehovaa.

Olin päättänyt, että haluan mennä naimisiin, ja 10 vuoden etsinnän jälkeen löysin hyvän vaimon. Mikä auttoi minua siinä? Puhuin aiheesta Jehovalle ja mietin, mitä haluaisin tehdä elämässäni sen jälkeen, kun olen mennyt naimisiin.

Olin konventissa Yankee-stadionilla vuonna 1953, ja sen jälkeen tapasin sisaren nimeltä Mary Aniol. Hän oli ollut Jethan kanssa Gileadin 2. kurssilla, ja he tekivät yhdessä lähetystyötä. Mary kertoi minulle innosta hehkuen lähetystyöstä Karibialla ja raamattukursseista, joita hän oli johtanut vuosien mittaan. Kun tutustuimme toisiimme paremmin, meille selvisi, että meillä on samanlaisia hengellisiä tavoitteita. Rakkautemme syveni, ja menimme naimisiin huhtikuussa 1955. Mary oli minulle monella tavalla jäljittelemisen arvoinen esimerkki, suorastaan lahja Jehovalta. Hän osasi iloita mistä tahansa palvelustehtävästä. Hän oli ahkera, välitti toisista aidosti ja piti aina valtakunnan elämässä tärkeimpänä (Matt. 6:33). Olimme kierrostyössä kolme vuotta, kunnes meidät kutsuttiin Beteliin vuonna 1958.

Opin Marylta paljon. Heti avioliittomme alussa otimme tavaksi lukea Raamattua yhdessä. Luimme yleensä noin 15 jaetta kerralla. Sen jälkeen juttelimme niistä ja mietimme, miten voisimme elää niiden mukaan. Mary kertoi usein, mitä hän oli oppinut Gileadissa ja lähetystyössä. Sain näistä keskusteluista uusia ajatuksia ja tulin taitavammaksi pitämään puheita ja antamaan rohkaisua sisarille (Sananl. 25:11).

Mary kuoli vuonna 2013. Hän oli minulle hyvin rakas, ja odotan kovasti, että saan nähdä hänet uudessa maailmassa. Olen päättänyt sitä odotellessa jatkaa oppimista ja luottaa täysin Jehovaan (Sananl. 3:5, 6). Saan iloa ja lohtua, kun mietin, mitä Jehova tulee tekemään ihmisten hyväksi paratiisissa. Hän tulee varmasti opettamaan meille hienoja asioita itsestään ja kaikesta muustakin. Olen valtavan kiitollinen Jehovan ansaitsemattomasta hyvyydestä ja siitä, mitä olen oppinut häneltä tähän mennessä.