NÄITÄ kirjoja kutsuttiin sateenkaarisarjaksi. Niihin tutustuessani löysin kiehtovia kuvia, jotka saivat mielikuvitukseni laukkaamaan. Niinpä aloin pienestä pitäen kaivata raamatullista tietoa, jota oli noissa erinomaisissa kirjoissa.

Kun toinen maailmansota uhkasi levitä Intiaan, maailmani näytti romahtavan. Vanhempani muuttivat erilleen ja ottivat sitten avioeron. En voinut ymmärtää, miten kaksi rakastamaani ihmistä saattoivat jättää toisensa. Olin aivan lamaantunut ja tunsin itseni hylätyksi. Olin ainut lapsi, ja näytti siltä, etten saanut mistään lohdutusta ja tukea, jota olisin niin kovasti halunnut.

Äiti ja minä asuimme tuolloin provinssimme pääkaupungissa Karachissa. Eräänä päivänä ovellemme koputti Fred Hardaker, iäkäs lääkäri ja Jehovan todistaja. Hän tunnusti samaa uskoa kuin se lähetystyöntekijä, jolta perheemme oli saanut edellä mainitut kirjat. Hän tarjosi äidille raamatuntutkistelua. Äiti kieltäytyi mutta sanoi, että minä saattaisin olla  kiinnostunut. Aloin tutkia veli Hardakerin kanssa heti seuraavalla viikolla.

Muutamaa viikkoa myöhemmin aloin käydä kokouksissa, joita pidettiin veli Hardakerin klinikalla. Näissä hengellisissä tilaisuuksissa kävi tavallisesti 12 iäkkäänpuoleista todistajaa. He lohduttivat minua ja huolehtivat minusta kuin omasta pojastaan. Minulla on mukavia muistoja siitä, miten he istuivat vieressäni, kumartuivat samalle tasolle kuin minä ja puhuivat kanssani niin kuin tosi ystävät puhuvat. Juuri sitä tuolloin tarvitsin.

Pian veli Hardaker pyysi minua mukaansa kenttäpalvelukseen. Hän opetti minua käyttämään kannettavaa gramofonia, jolla soitimme lyhyitä raamatullisia puheita. Jotkin puheet olivat varsin suorasukaisia, eivätkä kaikki pitäneet kuulemastaan. Minä kuitenkin paloin halusta todistaa. Olin täynnä intoa Raamatun totuuden puolesta ja kerroin Raamatusta ilomielin toisille.

Kun Japanin armeija valmistautui hyökkäämään Intiaan, brittiläiset viranomaiset alkoivat yhä enemmän painostaa Jehovan todistajia. Viimein heinäkuussa 1943 tämä painostus vaikutti minuun henkilökohtaisesti. Koulun rehtori, joka oli anglikaanipappi, erotti minut ”kouluun soveltumattomana”. Hän sanoi äidilleni, että olin huono esimerkki toisille oppilaille, koska olin tekemisissä Jehovan todistajien kanssa. Äiti oli kauhuissaan ja kielsi minua pitämästä mitään yhteyttä todistajiin. Myöhemmin hän lähetti minut isän luo Peshawarin kaupunkiin, noin 1 400 kilometrin päähän pohjoiseen. Enää en saanut hengellistä ruokaa enkä voinut olla ystävien seurassa, ja minusta tuli hengellisesti toimeton.

Vuonna 1947 palasin Karachiin työnhakuun. Siellä ollessani kävin veli Hardakerin klinikalla. Hän otti minut sydämellisesti vastaan.

”Mikähän sinua mahtaa vaivata?” hän kysyi ajatellen, että olin tullut saamaan lääkärinhoitoa.

”Fyysisesti olen ihan kunnossa”, vastasin. ”Olen hengellisesti sairas. Tarvitsen raamatuntutkistelun.”

”Milloin haluaisit aloittaa?” hän kysyi.

”Heti, jos mahdollista”, vastasin.

Vietimme miellyttävän illan Raamattua tutkien. Minusta tuntui kuin olisin tullut hengelliseen kotiini. Äiti yritti kaikin keinoin estää minua pitämästä yhteyttä todistajiin, mutta tällä kertaa olin päättänyt pitää kiinni totuudesta. 31. elokuuta 1947 kävin kasteella Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Pian, 17-vuotiaana, aloitin vakituisen tienraivauksen.

Ensimmäinen tienraivausalueeni oli Quetta, entinen brittien sotilastukikohta. Vuonna 1947 maa jaettiin Intiaan ja Pakistaniin. * Laajoilla alueilla puhkesi tämän seurauksena uskonnollisia väkivaltaisuuksia, mikä johti yhteen historian suurimmista joukkomuutoista. Noin 14 miljoonaa ihmistä joutui maanpakoon. Intian muslimit menivät Pakistaniin, kun taas Pakistanin hindut ja sikhit siirtyivät Intiaan. Tämän kaaoksen keskellä nousin Karachissa junaan, jolla pääsisin Quettaan. Juna oli tupaten täysi, joten jouduin suurimman osan matkasta tasapainottelemaan vaarallisesti junan ulkopuolella kädensijaan tarrautuneena.

Quettassa tapasin George Singhin, joka oli noin 25-vuotias erikoistienraivaaja. George antoi minulle vanhan polkupyörän, jolla ajoin – tai jota työnsin – ympäri tuota mäkistä aluetta. Tein saarnaamistyötä enimmäkseen yksin. Puolen vuoden päästä minulla oli 17 raamatuntutkistelua, ja jotkut oppilaani tulivat totuuteen. Yksi oppilaista oli upseeri nimeltä Sadiq Masih. Hän auttoi Georgea ja minua kääntämään joitakin raamatullisia julkaisuja Pakistanin kansalliskielelle urduksi. Aikanaan Sadiqista tuli innokas hyvän uutisen julistaja.

Myöhemmin palasin Karachiin. Palvelin siellä Henry Finchin ja Harry Forrestin kanssa, jotka olivat vastikään Gilead-koulusta saapuneita lähetystyöntekijöitä. Sain heiltä korvaamattoman arvokasta teokraattista valmennusta! Kerran olin veli Finchin mukana kenttämatkalla Pohjois-Pakistanissa. Tapasimme jylhien vuorten juurella monia nöyriä, urdua puhuvia kyläläisiä, jotka janosivat Raamatun totuutta. Kahden vuoden kuluttua minäkin pääsin Gilead-kouluun. Sen jälkeen palasin Pakistaniin ja aloin palvella osa-aikaisesti kierrosvalvojana.  Asuin lähetyskodissa Lahoressa kolmen muun lähetystyöntekijäveljen kanssa.

Valitettavasti vuonna 1954 Lahoren lähetystyöntekijät joutuivat persoonallisuuserojen vuoksi törmäyskurssille, ja siksi haaratoimisto antoi joillekin heistä toisen tehtävämääräyksen. Olin epäviisaasti sekaantunut kiistaan, ja siksi minua ojennettiin voimakkaasti. Olin musertunut ja tulin siihen tulokseen, että olin hengellisesti täysi nolla. Muutin takaisin Karachiin ja sitten Englantiin Lontooseen, koska halusin saada uuden hengellisen alun.

Lontoossa seurakuntaani kuului monia Betel-perheen jäseniä. Ystävällinen haaratoimistonpalvelija Pryce Hughes otti minut siipiensä suojaan. Yhtenä päivänä hän kertoi minulle, miten hän oli aikanaan saanut vakavia neuvoja Joseph F. Rutherfordilta, joka silloin valvoi maailmanlaajuista saarnaamistyötä. Kun veli Hughes oli yrittänyt puolustella itseään, veli Rutherford oli nuhdellut häntä ankarasti. Yllätyin nähdessäni, että veli Hughes muisteli tätä tapausta hymyssä suin. Hän sanoi, että hän oli aluksi ollut poissa tolaltaan. Myöhemmin hän oli kuitenkin tajunnut, että hän tarvitsi näitä suoria neuvoja ja että ne olivat osoitus Jehovan rakkaudesta (Hepr. 12:6). Hänen sanansa koskettivat minua ja auttoivat minua pääsemään hengellisesti jaloilleni.

Noihin aikoihin äiti muutti Lontooseen. John E. Barr, joka palveli sittemmin hallintoelimessä, tarjosi äidille raamatuntutkistelua, ja hän suostui. Hän edistyi hengellisesti ja kävi kasteella vuonna 1957. Myöhemmin sain tietää, että isäkin oli ennen kuolemaansa tutkinut Jehovan todistajien kanssa.

Vuonna 1958 vein vihille Lenen, tanskalaisen sisaren, joka oli muuttanut Lontooseen. Seuraavana vuonna saimme perheenlisäystä, kun meille syntyi tyttäremme Jane, ensimmäinen viidestä lapsestamme. Lisäksi minulle annettiin palvelustehtäviä Fulhamin seurakunnassa. Mutta jossain vaiheessa Lenen terveysongelmat vaativat meitä harkitsemaan muuttoa johonkin lämpimämpään paikkaan. Vuonna 1967 muutimmekin Adelaideen Australiaan.

Adelaidessa seurakuntaamme kuului 12 iäkästä voideltua kristittyä, jotka innostivat esimerkillään muitakin saarnaamistyöhön. Pääsimme nopeasti kiinni hengelliseen rutiiniin.

Vuonna 1979 perheeseemme syntyi viides lapsi, rakas poikamme Daniel. Hänellä oli vaikea Downin syndrooma *, eikä hänen odotettu elävän pitkään.  Minulla on edelleen vaikeuksia pukea sanoiksi sitä tuskaa, jota tunsimme. Teimme kaikkemme pitääksemme hänestä hyvää huolta ja varoimme samalla laiminlyömästä neljää muuta lastamme. Danielilla oli kaksi reikää sydämessä, ja siksi hän meni joskus siniseksi hapen puutteesta. Silloin meidän oli kiidätettävä hänet sairaalaan. Heikosta terveydestään huolimatta hän oli erittäin älykäs ja hyväluonteinen. Hän oli myös hyvin hengellismielinen. Kun perheemme piti ruokarukouksen, hän risti pikkuruiset kätensä, painoi päänsä alas ja sanoi sydämestään: ”Aamen!” Vasta sitten hän suostui syömään ruokansa.

Kun Daniel oli neljän vanha, hänellä todettiin akuutti leukemia. Lene ja minä olimme fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa. Tunsin olevani hermoromahduksen partaalla. Mutta kun olimme aallonpohjassa, ovellemme tuli kierrosvalvoja Neville Bromwich. Sinä iltana hän kietoi kyynelsilmin kätensä ympärillemme. Me kaikki itkimme. Hänen ystävälliset ja myötätuntoiset sanansa lohduttivat meitä valtavasti. Hän lähti vasta yhden aikoihin yöllä. Pian tämän jälkeen Daniel kuoli. Hänen menettämisensä on elämämme traagisin kokemus. Selviydyimme kuitenkin surustamme varmoina siitä, ettei mikään – ei edes kuolema – voi erottaa Danielia Jehovan rakkaudesta (Room. 8:38, 39). Odotamme hartaasti sitä, että saamme taas olla hänen kanssaan, kun hänet herätetään kuolleista Jumalan uudessa maailmassa! (Joh. 5:28, 29.)

Minulla on ollut kaksi vakavaa aivohalvausta, mutta palvelen silti edelleen seurakunnan vanhimpana. Kokemukseni ovat opettaneet minua suhtautumaan myötätuntoisesti toisiin, varsinkin niihin, jotka kamppailevat ongelmien kanssa. Yritän olla tuomitsematta heitä. Sen sijaan mietin, miten heidän taustansa on muovannut heidän tunteitaan ja ajatteluaan. Miten voisin osoittaa, että välitän heistä? Miten voin kannustaa heitä toimimaan Jehovaa miellyttävällä tavalla? Paimennustyö on lempitehtäviäni seurakunnassa. Minusta tuntuu, että kun lohdutan ja piristän toisia hengellisesti, lohdutan ja piristän samalla myös itseäni.

Minulla on samanlaisia tunteita kuin psalmistalla, joka sanoi: ”Kun levottomuutta herättävät ajatukseni lisääntyivät minussa, sinun [Jehovan] lohdutuksesi alkoivat hyväillä sieluani.” (Ps. 94:19.) Hänen avullaan olen selviytynyt perheessä kohtaamistani ongelmista, uskonnollisesta vastustuksesta, henkilökohtaisista pettymyksistä ja masennuksesta. Jehova on ollut minulle todellinen Isä!