Vanhempani lähtivät Virosta toisen maailmansodan aikaan ja muuttivat Saksaan, missä minä synnyin. Vähän myöhemmin perheemme muutti Kanadaan. Ensimmäinen kotimme siellä oli Ottawan lähistöllä eräässä vaatimattomassa rakennuksessa, jossa pidettiin myös kanoja. Olimme rutiköyhiä, mutta ainakin saimme kananmunia aamiaiseksi.

Eräänä päivänä Jehovan todistajat lukivat äidilleni Ilmestyksen 21:3, 4:n. Se kosketti häntä niin paljon, että hän alkoi itkeä. Totuuden siemenet itivät, ja pian sekä äiti että isä olivat valmiit kasteelle.

Vanhempani osasivat englantia heikosti, mutta he suhtautuivat vakavasti totuuteen. Kun asuimme Sudburyssa Ontariossa, isä vei minua ja pikkusiskoani Sylviaa kentälle melkein joka lauantai, vaikka hän olisi ollut koko yön töissä nikkelitehtaassa. Tutkimme myös joka viikko Vartiotornia perheenä. Äiti ja isä opettivat minut rakastamaan Jehovaa, ja niinpä vihkiydyin hänelle vuonna 1956, kun olin 10-vuotias. Heidän syvä rakkautensa Jehovaan on rohkaissut minua läpi elämän.

Koulun jälkeen minulle ei ollut selvää, mitä halusin elämältäni. Ajattelin, että jos aloittaisin tienraivauksen, en koskaan saisi tarpeeksi rahaa toteuttaa unelmaani matkustaa ympäri maailmaa. Pääsin töihin DJ:ksi soittamaan musiikkia paikallisradioon, ja pidin siitä kovasti. Työt osuivat kuitenkin monesti iltaan, ja minulta jäi kokouksia väliin. Jouduin lisäksi olemaan paljon huonossa seurassa. Omatuntoni alkoi kolkuttaa, ja tein muutoksia.

Muutin Oshawaan, joka myös on Ontariossa. Siellä tapasin Ray Normanin, hänen sisarensa Leslin ja muita tienraivaajia. He ottivat minut hyvin vastaan. Kun näin, miten iloisia he olivat, aloin miettiä uudelleen omia tavoitteitani. Heidän kannustuksestaan aloitin tienraivauksen syyskuussa 1966. Olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, mutta edessä oli suuria yllätyksiä.

Olin hakenut Kanadan Beteliin Torontoon, kun olin vielä koulussa. Nyt kun olin ollut jonkin aikaa tienraivaajana, minut kutsuttiin sinne  neljäksi vuodeksi. Se herätti ristiriitaisia tunteita, koska olin alkanut pitää kovasti Leslistä ja pelkäsin, etten näkisi häntä enää. Rukoilin pitkään ja hartaasti, että osaisin tehdä oikean ratkaisun. Lopulta päätin ottaa kutsun vastaan ja heitin Leslille surulliset hyvästit.

Olin töissä Betelin pesulassa, ja myöhemmin tein sihteerin töitä. Lesli taas aloitti erikoistienraivauksen Gatineaussa Québecissä. Ajattelin häntä usein ja mietin, oliko tekemäni ratkaisu sittenkään hyvä. Sitten koin yhden elämäni iloisimmista yllätyksistä. Leslin veli Ray kutsuttiin Beteliin, ja hänestä tuli huonekaverini. Sen ansiosta sain taas yhteyden Lesliin. Menimme naimisiin samana päivänä kun nelivuotinen tehtävämääräykseni päättyi, 27. helmikuuta 1971.

Ensin meidät määrättiin ranskankieliseen seurakuntaan Québeciin. Muutaman vuoden päästä meidät kutsuttiin yllättäen kierrostyöhön. Olin silloin 28-vuotias, ja minusta tuntui, että olin liian nuori ja kokematon, mutta Jeremian 1:7, 8:n sanat rohkaisivat minua. Lesli oli ollut parissa auto-onnettomuudessa, ja hänellä oli univaikeuksia. Siksi mietimme, olisiko meistä kierrostyöhön. Lesli kuitenkin sanoi: ”Jos Jehova pyytää meitä tekemään jotain, eikö meidän pitäisi ainakin yrittää?” Otimme tehtävän vastaan ja olimme matkatyössä 17 vuotta.

Kierrostyö oli kiireistä, enkä aina löytänyt tarpeeksi aikaa Leslille. Minulla oli vielä paljon opittavaa. Eräänä maanantaiaamuna ovikello soi, ja menin avaamaan. Siellä ei ollut ketään, mutta oven taakse oli jätetty kori, jossa oli pöytäliina, hedelmiä, juustoa, patonkia, viinipullo, lasit ja nimetön viesti, jossa luki: ”Vie vaimosi piknikille.” Oli tulossa upea, aurinkoinen päivä, mutta minulla oli puheita kesken, ja selitin Leslille, etten ehtisi lähteä. Hän kyllä ymmärsi mutta oli melko pettynyt. Kun istuin työpöytäni ääressä, muistin, mitä sanotaan Efesolaiskirjeen 5:25, 28:ssa, ja tunsin piston sydämessäni. Minusta tuntui kuin Jehova olisi käskenyt ottaa vaimoni tunteet huomioon. Niinpä pidin rukouksen ja sanoin Leslille: ”Lähdetään.” Hän ilahtui kovasti. Ajoimme kauniiseen paikkaan joenrantaan, levitimme pöytäliinan ja vietimme yhden elämämme parhaista päivistä. Sain silti myös puheeni valmiiksi.

Olimme kierrostyössä monissa mukavissa paikoissa Brittiläisestä Kolumbiasta aina Newfoundlandiin asti. Sain matkustaa paljon niin kuin olin aina haaveillut. Gilead-koulukin oli joskus käynyt minulla mielessä, mutta lähetystyö ulkomailla ei houkutellut. Ajattelin, että lähetystyöntekijät ovat superihmisiä ja minä olen kaukana siitä. Pelkäsin myös, että meidät saatettaisiin lähettää johonkin Afrikan  maahan, jossa on vaarallisia tauteja ja sotaa. Olin tyytyväinen senhetkiseen tilanteeseen.

Vuonna 1992, kun työmme alkoi vapautua entisen Neuvostoliiton maissa, meiltä kysyttiin, haluaisimmeko muuttaa lähetystyöntekijöiksi Viroon. Olimme hämmentyneitä, mutta rukoilimme Jehovaa. Jälleen kerran ajattelimme, että jos Jehova pyytää meitä tekemään jotain, eikö meidän pitäisi yrittää tehdä se. Otimme tehtävän vastaan, ja lohduttauduin sillä, että emme sentään olleet menossa Afrikkaan.

Aloimme heti opiskella viron kieltä. Pari kuukautta saapumisemme jälkeen meidät määrättiin kierrostyöhön, ja kierrokseemme kuului 46 seurakuntaa ja ryhmää Baltian maissa ja Kaliningradissa Venäjällä. Niinpä yritimme opiskella myös latviaa, liettuaa ja venäjää. Siinä riitti haastetta, mutta ystävät arvostivat vaivannäköämme ja auttoivat meitä. Vuonna 1999 Viroon perustettiin haaratoimisto, ja minut nimitettiin haaratoimistokomiteaan yhdessä Toomas Edurin, Lembit Reilen ja Tommi Kaukon kanssa.

Tutustuimme moniin ystäviin, jotka oli aikanaan karkotettu Siperiaan. Vaikka he olivat vankeusaikanaan joutuneet kokemaan kovia ja olemaan erossa perheestään, he eivät katkeroituneet vaan säilyttivät ilon ja innon palveluksessa. Heidän esimerkistään opimme, että mekin voisimme kestää ja olla iloisia vaikeissa olosuhteissa.

Vuodet vierivät, eikä meillä ollut juuri aikaa lomailla. Lesli alkoi olla todella väsynyt, emmekä aluksi tajunneet, että se johtui fibromyalgiasta. Harkitsimme vakavasti muuttoa takaisin Kanadaan. Kun sitten saimme kutsun haaratoimistokomitean jäsenille tarkoitettuun kouluun Pattersoniin New Yorkiin, meistä tuntui, ettemme voisi osallistua. Rukoiltuamme kovasti päätimme lopulta mennä, ja Jehova siunasi tuota ratkaisua. Koulun aikana meille selvisi, mikä Lesliä vaivasi, ja hän sai tarvitsemaansa hoitoa. Pystyimme taas jatkamaan elämää normaalisti.

Vuonna 2008 ollessamme Virossa minulle soitettiin yhtenä iltana päätoimistosta. Veljet kysyivät, voisimmeko ottaa vastaan tehtävän Kongon demokraattisessa tasavallassa. Olin järkyttynyt, varsinkin koska vastaus piti antaa seuraavana päivänä. Aluksi en kertonut Leslille mitään, sillä tiesin, että hän ei saisi nukuttua sinä yönä. Kävi kuitenkin niin, että minä en nukkunut vaan vuodatin koko yön Jehovalle Afrikkaan liittyviä huoliani.

Seuraavana päivänä selitin tilanteen Leslille. Tulimme siihen tulokseen, että jos Jehova kutsuu meidät Afrikkaan, emme voi ajatella sen olevan kamalaa ja liian vaikeaa ennen kuin kokeilemme sitä. Olimme olleet Virossa 16 vuotta, ja nyt lensimme Kinshasaan. Haaratoimisto oli oikea vehreyden ja  rauhan tyyssija. Heti aluksi Lesli halusi laittaa huoneeseemme esille kortin, jonka hän oli säilyttänyt siitä asti, kun lähdimme Kanadasta. Siinä luki: ”Kukoista siellä, minne sinut on istutettu.” Tutustuimme paikallisiin ystäviin ja johdimme raamattukursseja. Saimme lähetystyöntekijän elämästä Afrikassa aivan uudenlaista iloa. Kävimme myös vierailulla 13:n eri Afrikan maan haaratoimistoissa. Oli mahtavaa nähdä niin monenlaisia veljiä ja sisaria eri kulttuureista. Huoleni elämästä Afrikassa haihtuivat, ja kiitimme Jehovaa tästä uudesta tehtävämääräyksestä.

Kongossa tarjottiin joskus ruokaa, joka tuntui meistä aluksi vastenmieliseltä – esimerkiksi hyönteisiä. Näimme kuitenkin, että ystävät pitivät tällaisesta ruoasta, joten mekin päätimme kokeilla ja olimme siitä jälkeenpäin iloisia.

Annoimme hengellistä ja humanitaarista apua maan itäosassa, missä sissijoukot tekivät hyökkäyksiä kyliin ja vahingoittivat naisia ja lapsia. Useimmat ystävät olivat hyvin köyhiä. Heidän vahva luottamuksensa ylösnousemukseen, heidän rakkautensa Jehovaan ja heidän uskollisuutensa hänen järjestölleen tekivät meihin lähtemättömän vaikutuksen. Heidän esimerkkinsä sai meidätkin miettimään omia motiivejamme Jehovan palveluksessa ja vahvistamaan uskoamme. Jotkut ystävät olivat menettäneet kotinsa ja koko satonsa. Se muistutti minua siitä, miten nopeasti aineellinen omaisuus voi kadota ja miten arvokkaita hengelliset rikkaudet ovat. Kaikista näistä vaikeuksista huolimatta ystävät harvoin valittivat. Heidän asenteensa antoi meille rohkeutta, jota tarvitsimme, kun meille tuli terveysongelmia tai muita vaikeuksia.

Koimme taas uuden yllätyksen, kun meitä pyydettiin muuttamaan Hongkongin haaratoimistoon. Emme olleet koskaan kuvitelleetkaan asuvamme Kaukoidässä. Mutta koska Jehova oli auttanut meitä jokaisessa tehtävässämme, uskalsimme ottaa kutsun vastaan. Vuonna 2013 sanoimme kyyneleet silmissä  hyvästit rakkaille ystäville ja kauniille Afrikalle ja lähdimme tietämättä, mitä tuleman piti.

Hongkongin sykkivä metropoli oli meille jotain aivan uutta, ja kantoninkiina oli vaikea kieli. Ystävät ottivat meidät kuitenkin lämpimästi vastaan, ja paikallinen ruoka oli herkullista. Työ meni kovaa vauhtia eteenpäin, mutta kiinteistöjen hinnat olivat nousseet pilviin. Hallintoelin teki viisaan päätöksen myydä suurimman osan haaratoimiston tiloista. Vähän sen jälkeen, vuonna 2015, meidät lähetettiin Etelä-Koreaan, missä olemme nykyäänkin. Myös korean kielen opiskeleminen on ollut meille haaste, mutta ystävien mielestä olemme päässeet siitä ainakin vähän jyvälle. Se antaa meille toivoa, vaikka opittavaa on vielä paljon.

Uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole aina helppoa, mutta olemme huomanneet, että voimme saada ystäviä nopeammin, kun olemme aloitteellisia ja kutsumme toisia kylään. Jehovan palvelijoissa on enemmän yhteisiä piirteitä kuin eroja, ja hän on tehnyt meidät niin, että sydämessämme on tilaa monille ystäville (2. Kor. 6:11).

Olemme oppineet, miten tärkeää on Jehovan tavoin rakastaa ystäviä sellaisina kuin he ovat ja nähdä Jehovan tuki ja rakkaus omassa elämässä. Joskus kun meillä on ollut mieli maassa ja olemme miettineet, pitävätkö veljet ja sisaret meistä, olemme lukeneet ystävien lähettämiä rohkaisevia kortteja ja kirjeitä. Olemme huomanneet selvästi, miten Jehova on vastannut rukouksiimme ja tukenut meitä.

Ajan mittaan olemme oppineet Leslin kanssa, että meidän täytyy järjestää aikaa toisillemme, vaikka olisimme kuinka kiireisiä. Olemme myös huomanneet, miten tärkeää on suhtautua itseensä huumorilla, varsinkin kun opiskelee uutta kieltä. Mietimme joka ilta, mitä mukavaa meille on tapahtunut, ja kiitämme siitä Jehovaa.

Rehellisesti sanottuna en olisi koskaan uskonut, että minusta tulisi lähetystyöntekijä tai asuisin ulkomailla. Olen kuitenkin saanut kokea, että Jehovan tuella kaikki on mahdollista. Mieleeni tulevat Jeremian sanat: ”Sinä olet harhauttanut minua, Jehova.” (Jer. 20:7.) Hän on tosiaan antanut meille monia iloisia yllätyksiä ja sanoinkuvaamattomia siunauksia, jopa toteuttanut haaveeni matkustaa lentokoneella. Olemme lentäneet useampiin paikkoihin kuin osasin nuorena kuvitellakaan ja vierailleet haaratoimistoissa viidellä eri mantereella. Olen hyvin kiitollinen siitä, että Lesli on tukenut minua kaikissa tehtävissäni.

Muistutamme itseämme usein siitä, ketä palvelemme ja miksi. Olemme saaneet Jehovalta paljon hyvää, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, kun elämme ikuisesti. Silloin Jehova ”avaa kätensä ja antaa kaikille eläville sen, mitä nämä haluavat” (Ps. 145:16).