Synnyin 22. joulukuuta 1929 Noville-nimisessä yhdeksästä maatilasta koostuvassa pikkukylässä, joka sijaitsee Bastognen lähellä Ardennien alueella Belgiassa. Minulla on lämpimiä lapsuusmuistoja vuosilta, jotka olin maatilalla perheeni kanssa. Pikkuveljeni Raymond ja minä lypsimme joka päivä lehmät, ja syksyisin autoimme sadonkorjuussa. Meidän kylässämme kaikki vetivät yhtä köyttä ja olivat valmiita auttamaan toisiaan.

Vanhempani Emile ja Alice olivat hartaita katolilaisia. He kävivät messussa joka sunnuntai. Joskus vuoden 1939 paikkeilla kyläämme tuli tienraivaajia Englannista, ja he ehdottivat, että isäni alkaisi tilata Lohdutus-lehteä (nykyään Herätkää!). Isä tajusi nopeasti, että oli löytänyt totuuden, ja alkoi lukea Raamattua. Kun hän lopetti messussa käymisen, aiemmin ystävälliset naapurimme kääntyivätkin meitä vastaan. He painostivat isää pitämään kiinni katolisuudesta, ja aiheesta käytiin monia tiukkoja keskusteluja.

Minua vaivasi kovasti se, että isä joutui kokemaan tällaista painostusta. Se sai minut rukoilemaan Jumalalta apua, kuten aluksi kerroin. Kun sitten naapureiden vastustus hiipui, olin onneni kukkuloilla. Olin varma siitä, että Jehova kuulee rukoukset.

Natsi-Saksa hyökkäsi Belgiaan 10. toukokuuta 1940, ja sen seurauksena suuret ihmisjoukot päättivät paeta maasta. Meidän perheemme lähti Etelä-Ranskaan. Matkan varrella oli monia vaaran paikkoja, kun satuimme lähelle Saksan ja Ranskan joukkojen yhteenottoja.

Kun lopulta palasimme kotiin, melkein koko omaisuutemme oli varastettu. Vain koiramme  Bobbie oli siellä ottamassa meidät vastaan. Kaikki tämä sai minut pohtimaan, miksi maailmassa on sotaa ja kurjuutta.

Noihin aikoihin tienraivaajana ja vanhimpana palveleva veli Emile Schrantz a kävi joitakin kertoja luonamme, ja se rohkaisi meitä paljon. Hän selitti Raamatun avulla, mistä pahat asiat johtuvat, ja vastasi myös muihin mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Sain läheisemmän suhteen Jehovaan ja vakuutuin siitä, että hän on rakkauden Jumala.

Perheemme pääsi tapaamaan todistajia säännöllisemmin jo ennen sodan päättymistä. Elokuussa 1943 veli José-Nicolas Minet tuli maatilallemme pitämään puheen. Kun hän kysyi: ”Kuka haluaa mennä kasteelle?”, isä ja minä nostimme molemmat käden ylös. Sitten meidät kastettiin pienessä joessa lähellä maatilaamme.

Joulukuussa 1944 Saksan armeija aloitti länsirintamalla viimeisen suuren hyökkäyksensä, joka tunnetaan Ardennien taisteluna. Se käytiin lähellä kotiamme, ja jouduimme piileskelemään kellarissa noin kuukauden ajan. Kerran kun lähdin ulos ruokkimaan eläimet, maatilalle osui tykinammuksia ja ladon katto meni säpäleiksi. Lähellä oli amerikkalainen sotilas, joka huusi minulle: ”Maahan!” Juoksin hänen luokseen ja menin maahan makaamaan, ja hän laittoi kypäränsä päähäni, koska halusi suojella minua.

Sodan jälkeen saimme yhteyden Liègen seurakuntaan, joka oli meistä noin 90 kilometriä pohjoiseen. Ajan kanssa pystyimme perustamaan pienen ryhmän Bastogneen. Aloin tehdä töitä verovirastossa ja sain tilaisuuden opiskella lakialaa. Myöhemmin työskentelin notaarin apulaisena. Vuonna 1951 järjestimme pienen kierroskonventin Bastognessa. Paikalla oli noin sata ihmistä, ja heidän joukossaan oli myös innokas tienraivaajasisar Elly Reuter. Hän oli pyöräillyt 50 kilometriä, jotta voisi osallistua konventtiin. Rakastuimme nopeasti ja menimme  kihloihin. Elly oli silloin saanut kutsun Gilead-kouluun Yhdysvaltoihin. Hän kirjoitti päätoimistoon ja selitti, miksi hänen täytyi kieltäytyä kutsusta. Veli Knorr, joka oli silloin työn johdossa, vastasi ystävällisesti, että ehkäpä voisimme jonain päivänä käydä Gileadin yhdessä. Elly ja minä menimme naimisiin helmikuussa 1953.

Samana vuonna menimme Ellyn kanssa Uuden maailman yhteiskunnan konventtiin, joka pidettiin Yankee-stadionilla New Yorkissa. Siellä eräs veli tarjosi minulle hyvää työpaikkaa, joka olisi vaatinut sitä, että jäisimme asumaan Yhdysvaltoihin. Puhuimme asiasta Jehovalle rukouksessa, minkä jälkeen päätimme kieltäytyä tarjouksesta. Palasimme Belgiaan, koska halusimme tukea Bastognessa olevaa noin kymmenen julistajan ryhmää. Seuraavana vuonna iloitsimme kovasti siitä, että saimme poikavauvan, ja annoimme hänelle nimeksi Serge. Valitettavasti seitsemän kuukautta myöhemmin Serge sairastui ja kuoli. Rukoilimme Jehovaa ja kerroimme hänelle surustamme. Saimme voimaa varmasta toivosta nähdä poikamme uudelleen.

Lokakuussa 1961 löysin osa-aikaisen työn, joka tukisi hyvin tienraivausta. Samana päivänä Belgian haaratoimistonpalvelija soitti minulle. Hän kysyi, voisinko ryhtyä kierrospalvelijaksi (nykyään kierrosvalvoja). Pyysin, että saisimme olla jonkin aikaa tienraivaajina ennen kuin ottaisimme tehtävän vastaan. Pyyntööni suostuttiin, ja olimme tienraivaajina kahdeksan kuukautta. Aloitimme kierrostyön syyskuussa 1962.

Teimme kierrostyötä kaksi vuotta, minkä jälkeen meidät pyydettiin Beteliin Brysseliin. Aloimme palvella siellä lokakuussa 1964. Betel-palvelus toi mukanaan monia hienoja asioita. Veli Knorr vieraili siellä vuonna 1965, ja vähän sen jälkeen minut nimitettiin haaratoimistonpalvelijaksi. Olin siitä melkoisen yllättynyt. Myöhemmin saimme Ellyn kanssa kutsun Gileadin kurssille 41. Se mitä veli Knorr oli sanonut 13 vuotta aiemmin, tosiaan tapahtui. Valmistumisen jälkeen palasimme Belgian haaratoimistoon.

Vuosien varrella minulla on ollut useita tilaisuuksia hyödyntää lakitaustaani, kun olen puolustanut oikeuttamme palvella Jehovaa vapaasti Euroopassa ja muualla (Fil. 1:7). Olenkin ollut tekemisissä viranomaisten kanssa yli 55 maassa, joissa työtämme on rajoitettu tai se on kielletty. En koskaan korostanut sitä, että minulla oli kokemusta lakiasioista, vaan kerroin olevani ”Jumalan mies”. Rukoilin Jehovalta apua, koska tiesin, mitä Raamatussa sanotaan: ”Kuninkaan sydän  on kuin vesivirta Jehovan kädessä. Hän ohjaa sen, minne haluaa.” (Sananl. 21:1.)

Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista oli tapaaminen erään Euroopan parlamentin jäsenen kanssa. Olin yrittänyt päästä hänen puheilleen monta kertaa, ja viimein hän suostui siihen. Hän sanoi: ”Annan sinulle viisi minuuttia aikaa enkä hetkeäkään enempää.” Silloin painoin pääni rukoukseen. Parlamentin jäsen kysyi hieman hämmentyneenä, mitä oikein teen. Nostin pääni ja sanoin: ”Kiitin Jumalaa, koska sinä olet yksi hänen palvelijoistaan.” Hän kysyi, mitä tarkoitin, ja näytin hänelle Roomalaiskirjeen 13:4:n sanat. Hän oli protestantti, joten tuo raamatunjae teki häneen vaikutuksen. Lopulta hän keskusteli kanssani puoli tuntia, ja palaverimme oli oikein onnistunut. Hän jopa sanoi arvostavansa Jehovan todistajien tekemää työtä.

Jehovan todistajat ovat käyneet Euroopassa monia oikeustaisteluja, jotka ovat liittyneet puolueettomuuteen, lasten huoltajuuteen, verotukseen ja muihin asioihin. Olen hyvin iloinen, että olen saanut olla mukana monissa niistä ja nähdä aitiopaikalta, miten Jehova on antanut meille hienoja voittoja. Olemme saaneet yli 140 suotuisaa ratkaisua Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

1990-luvulla tein yhteistyötä päätoimistossa palvelevan veli Philip Brumleyn ja italialaisen veli Valter Farnetin kanssa. Tavoitteenamme oli auttaa veljiä ja sisaria Kuubassa, niin että he saisivat palvella Jehovaa vapaammin. Kirjoitin täällä Belgiassa sijaitsevaan Kuuban suurlähetystöön, ja sitten tapasimme virkailijan, joka oli saanut tehtäväksi käsitellä pyyntömme. Halusimme selvittää väärinymmärrykset, jotka olivat johtaneet työmme rajoittamiseen, mutta ensimmäisissä kokouksissa asia ei juurikaan mennyt eteenpäin.

Kun olimme pyytäneet Jehovalta ohjausta, kysyimme lupaa lähettää 5 000 Raamattua Kuubaan. Lupa saatiin, Raamatut pääsivät perille ja ne toimitettiin ystäville. Olimme varmoja, että Jehova oli auttanut meitä. Niinpä pyysimme lupaa lähettää 27 500 Raamattua lisää. Tämäkin pyyntö meni läpi. Oli mahtavaa auttaa Kuubassa asuvia ystäviä saamaan oma Raamattu.

 Olen käynyt Kuubassa monta kertaa, kun olemme yrittäneet parantaa paikallisten todistajien asemaa. Siinä samalla minulla on ollut mahdollisuus luoda hyviä suhteita moniin viranomaisiin.

Vuonna 1994 Ruandassa tapettiin yli miljoona ihmistä tutseihin kohdistuneessa kansanmurhassa. Ikävä kyllä myös monet ystävät saivat surmansa. Pian ryhmä veljiä sai tehtäväksi järjestää hätäapua Ruandan ystäville.

Kun ryhmämme saapui pääkaupunkiin Kigaliin, jouduimme toteamaan, että käännöstoimisto ja kirjallisuusvarasto oli ammuttu seulaksi. Kuulimme monia traagisia kertomuksia veljistä ja sisarista, jotka oli tapettu viidakkoveitsillä. Toisaalta saimme myös kuulla vaikuttavia kokemuksia rakkaudesta, jota ystävät olivat osoittaneet toisiaan kohtaan. Tapasimme esimerkiksi tutsiveljen, jota hutuihin kuuluva todistajaperhe oli suojellut. Hän oli piileskellyt kuopassa maan alla 28 päivää. Pidimme Kigalissa kokouksen, jossa yli 900 veljeä ja sisarta sai hengellistä rohkaisua ja lohdutusta.

Seuraavaksi menimme rajan yli Zaireen (nykyään Kongon demokraattinen tasavalta) etsimään niitä monia ruandalaisia todistajia, jotka olivat paenneet pakolaisleireille lähelle Goman kaupunkia. Koska emme onnistuneet löytämään heitä, rukoilimme, että Jehova ohjaisi meidät heidän luokseen. Sitten näimme jonkun kävelevän meitä kohti ja kysyimme, tunsiko hän ketään Jehovan todistajaa. Hän vastasi: ”Kyllä. Minä olen todistaja. Vien teidät mielelläni hätäapukomitean luo.” Meillä oli rohkaiseva tapaaminen hätäapukomitean kanssa, minkä jälkeen saimme lohduttaa Raamatun avulla noin 1 600:aa pakolaista. Luimme heille myös hallintoelimen kirjeen. Heitä kosketti hyvin paljon se, kun kirjeessä sanottiin: ”Rukoilemme puolestanne jatkuvasti. Olemme varmoja, ettei Jehova hylkää teitä.” Jehova tosiaan piti heistä huolta. Nykyään Ruandassa on yli 30 000 innokasta julistajaa.

Kun olimme olleet Ellyn kanssa naimisissa melkein 58 vuotta, hän kuoli vuonna 2011. Jehova lohdutti minua, kun kerroin hänelle rukouksessa avoimesti, miltä minusta tuntuu. Oloani helpotti myös se, että puhuin toisille valtakunnan hyvästä uutisesta.

Vaikka olen nyt yli 90-vuotias, osallistun edelleen kenttätyöhön joka viikko. Voin myös avustaa lakiosastoa Belgian haaratoimistossa, jakaa kokemustani toisille ja rohkaista Betel-perheen nuoria.

Noin 84 vuotta sitten rukoilin Jehovaa ensimmäisen kerran. Siitä alkoi hieno matka, joka on vienyt minua koko ajan lähemmäksi häntä. Olen hyvin kiitollinen Jehovalle siitä, että koko elämäni ajan hän on huomannut rukoukseni (Ps. 66:19). b