Voidakseen huolehtia tehtävästään raamatuntutkijoiden piti olla pelottomia. Heidän piti julistaa sekä ”hyvää sanomaa” nöyrille että ”koston päivää” pahoille.

Kanadassa veli John Hoskin todisti rohkeasti vastustuksesta huolimatta. Keväällä 1921 hän tapasi metodistipapin. Veli Hoskin aloitti keskustelun sanomalla: ”Meidän pitäisi pystyä keskustelemaan Raamatusta sopuisasti, ja vaikka olisimme eri mieltä joistain asioista, voimme olla samaa mieltä siitä, että olemme eri mieltä, ja erota ystävinä.” Näin ei kuitenkaan käynyt. Veli Hoskin kertoi: ”Olimme keskustelleet vasta muutaman minuutin, kun hän paiskasi oven kiinni niin kovaa, että pelkäsin suuren ovilasin särkyvän pirstaleiksi.”

”Menkää puhumaan pakanoille!” pappi huusi. Veli Hoskin piti kielensä kurissa, mutta lähtiessään pois hän ajatteli itsekseen, että pakanallehan hän juuri oli puhunutkin!

Pappi jatkoi hyökkäystään seuraavan päivän saarnassaan. ”Hän varoitti laumaansa ja sanoi, että olin pahin huijari, joka kaupungissa koskaan oli ollut, ja että minut pitäisi ampua”, veli Hoskin muisteli. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt veljeä, vaan hän jatkoi saarnaamista ja sai hyviä tuloksia. Hän sanoi: ”Minulla ei ollut milloinkaan ollut upeampia päiviä ovelta ovelle -työssä. Jotkut jopa sanoivat tietävänsä, että tein Jumalan työtä, ja he kysyivät, tarvitsinko jotain ja voisivatko he auttaa.”

Raamatuntutkijat julkaisivat raamatuntutkisteluohjelmia Kultaisessa Ajassa * auttaakseen kiinnostuneita edistymään hengellisesti. ”Nuorison raamatuntutkisteluja” -palstalla (julkaistiin suomeksi Vartio-Tornissa) oli kysymyksiä, joita vanhemmat saattoivat tarkastella lastensa kanssa. Lehdessä sanottiin: ”Vanhemmat esittävät kysymykset lapsilleen ja auttavat heitä löytämään vastauksen  Raamatusta.” Jotkin kysymykset liittyivät perusasioihin, kuten ”Kuinka monta kirjaa Raamatussa on?” Toiset valmistivat nuoria saarnaamaan pelottomasti, kuten kysymys ”Kohtaako jokainen tosi kristitty jonkinlaista vainoa?”

Edistyneille oli oma raamatuntutkisteluohjelma, joka perustui Raamatun tutkielmia -kirjasarjan ensimmäiseen osaan Jumalan aikakausisuunnitelma ja jossa oli syvällisiä kysymyksiä kypsille raamatuntutkijoille. Nämä ohjelmat hyödyttivät tuhansia lukijoita, mutta Kultaisessa Ajassa 21.12.1921 (engl.) ilmoitettiin, että molemmat ohjelmat lakkautettaisiin. Miksi tämä yllättävä päätös?

Työtä johtavat veljet ymmärsivät, että uusien raamatuntutkijoiden piti oppia perustotuuksia järjestelmällisesti. Siksi marraskuussa 1921 (suom. 1922) julkaistiin kirja Jumalan harppu. Kun kiinnostuneet hankkivat tuon kirjan, he saivat samalla raamatuntutkistelukurssin. Tämä itseopiskelukurssi auttoi lukijoita ymmärtämään ”Jumalan suunnitelmaa siunata ihmiskuntaa ikuisella elämällä”. Millainen tuo kurssi oli?

Kirjan mukana tuli pienelle kortille painettu lukutehtävä. Seuraavalla viikolla posti toi kiinnostuneelle toisen kortin, jossa oli tuohon lukuosuuteen liittyviä kysymyksiä. Kortin lopussa oli seuraavan viikon lukutehtävä.

12 viikon ajan oppilas sai viikoittain uuden kortin paikalliselta luokalta eli seurakunnalta. Niitä lähettivät usein sellaiset seurakunnan jäsenet, jotka olivat iäkkäitä tai joilla oli muita rajoituksia. Esimerkiksi Millvalessa Pennsylvanian osavaltiossa Yhdysvalloissa asunut Anna Gardner muisteli: ”Kun Jumalan harppu julkaistiin, sisareni Thayle, joka oli invalidi, sai lisää tehtävää, kun hän lähetti kysymyskortteja joka viikko.” Kun kurssi päättyi, joku meni käymään oppilaan luona auttaakseen häntä saamaan lisää tietoa Raamatusta.

Vuoden lopussa veli Joseph Rutherford lähetti kaikille luokille kirjeen, jossa hän sanoi: ”Valtakunnasta on todistettu tänä vuonna laajemmin ja tehokkaammin kuin minään vuonna elonkorjuuaikana.” Sitten hän jatkoi: ”Työtä on vielä paljon. Kannustakaa toisia liittymään tähän siunattuun palvelukseen.” Raamatuntutkijat noudattivat tätä kehotusta. Vuonna 1922 he julistaisivat valtakuntaa pelottomasti ennennäkemättömällä tavalla.