OLI kirpeä aamu Brookingsissa Etelä-Dakotassa, ja tunsin luissani, että ilma oli viilenemässä entisestään. Voi kuulostaa yllättävältä, että minä ja jotkut muut olimme kokoontuneet kylmään navettaan ja seisoimme hytisten karjan juottokaukalon edessä, joka oli täytetty kylmällä vedellä. Syy selviää, kun kerron hieman elämästäni.

Synnyin 7. maaliskuuta 1936 ja olin nuorin perheemme neljästä lapsesta. Asuimme pienellä maatilalla Etelä-Dakotan itäosassa. Maatalouden harjoittaminen oli perheellemme tärkeää mutta ei kuitenkaan kaikkein tärkeintä. Vanhempani kastettiin Jehovan todistajiksi vuonna 1934. Koska he olivat vihkiytyneet taivaalliselle Isällemme Jehovalle, hänen tahtonsa tekeminen oli heidän elämässään ensi sijalla. Isäni Clarence toimi pienessä seurakunnassamme Condessa Etelä-Dakotassa ryhmänpalvelijana (kutsutaan nykyään vanhimmiston koordinaattoriksi). Myöhemmin tästä tehtävästä huolehti setäni Alfred.

Perheemme vakioaikatauluun kuului se, että olimme läsnä seurakunnan kokouksissa ja kävimme kertomassa Raamatussa olevasta suurenmoisesta tulevaisuudentoivosta talosta taloon. Vanhempieni esimerkillä ja heidän antamallaan valmennuksella oli meihin lapsiin voimakas vaikutus. Sisarestani Dorothysta ja minusta tuli Valtakunnan julistajia kuusivuotiaina. Vuonna 1943 liityin teokraattiseen palveluskouluun, jota oli juuri alettu pitää kokouksissamme.

Myös konventit olivat tärkeä osa elämäämme. Vierailevana puhujana vuoden 1949 konventissa Sioux Fallsissa Etelä-Dakotassa oli veli Grant Suiter. Muistan vieläkin hänen puheensa ”On myöhäisempi kuin luuletkaan!” Hän tähdensi  sitä, että kaikkien vihkiytyneiden kristittyjen täytyy käyttää elämänsä Jumalan valtakunnan hyvän uutisen julistamiseen. Tämä kannusti minua vihkiytymään Jehovalle. Brookingsissa pidetyn seuraavan kierroskonventin yhteydessä olinkin kylmässä navetassa, kuten alussa kerroin, odottamassa kasteelle pääsyä. Kastealtaana oli sinkitty teräskaukalo, kun meidät neljä uutta todistajaa kastettiin 12. marraskuuta 1949.

Silloin otin tavoitteekseni tienraivauspalveluksen. Aloitin tienraivauksen 15-vuotiaana 1. tammikuuta 1952. Raamatussa sanotaan: ”Viisaiden kanssa vaeltava viisastuu”, ja perheessäni oli monta viisasta ihmistä, jotka tukivat päätöstäni palvella tienraivaajana (Sananl. 13:20). Sain tienraivaustoverin 60-vuotiaasta Julius-sedästäni. Vaikka olimme eri-ikäisiä, meillä oli mukavaa yhdessä kentällä. Ammensin paljon viisautta hänen elämänkokemuksestaan. Pian myös Dorothysta tuli tienraivaaja.

Kun olin nuori, vanhempani ottivat usein kotiimme majoitukseen kierrosvalvojia ja heidän vaimojaan. Jesse ja Lynn Cantwell olivat yksi tällainen pariskunta. He auttoivat minua paljon, ja heidän antamansa rohkaisu vaikutti siihen, että päätin aloittaa tienraivauksen. He osoittivat lämmintä kiinnostusta minua kohtaan, ja se voimisti haluani asettaa teokraattisia tavoitteita. Kun he palvelivat jossakin lähiseurakunnassa, he pyysivät minut joskus mukaansa kentälle. Se oli hauskaa ja rakentavaa.

Seuraavaksi meitä palvelivat kierrostyössä Bud Miller ja hänen vaimonsa Joan. Olin silloin 18-vuotias, ja edessäni oli kysymys asepalveluksesta. Paikallinen kutsuntalautakunta luokitteli minut aluksi tavalla, joka oli mielestäni vastoin Jeesuksen kehotusta pysyä poliittisesti puolueettomana. Halusin saarnata Valtakunnan hyvää uutista. (Joh. 15:19.) Niinpä vetosin kutsuntalautakuntaan, jotta se luokittelisi minut evankeliuminpalvelijaksi.

Veli Miller halusi lähteä kanssani kutsuntalautakunnan eteen, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Hän oli luonteeltaan erittäin ulospäin suuntautunut, eikä häntä saatu helposti peloteltua. Itseluottamukseni vahvistui, kun  vierelläni oli tällainen hengellinen mies. Loppukesällä 1954 kutsuntalautakunta tunnustikin minut evankeliuminpalvelijaksi. Se avasi minulle mahdollisuuden saavuttaa uuden teokraattisen tavoitteen.

Noihin aikoihin minua pyydettiin palvelemaan Betelissä silloisella Vartiotornin maatilalla Staten Islandissa New Yorkissa. Olin siellä kolmisen vuotta. Tapasin paljon viisaita ihmisiä ja työskentelin heidän kanssaan, ja se johti moniin mahtaviin kokemuksiin.

Staten Islandin maatilalla toimi WBBR-radioasema, joka oli Jehovan todistajien käytössä vuosina 1924–57. Maatilalla oli vain 15–20 Betel-perheen jäsentä. Useimmat meistä olivat nuoria ja melko kokemattomia. Kanssamme oli kuitenkin Eldon Woodworth, iäkäs voideltu veli. Hän oli toden totta viisas, ja hänen isällinen kiinnostuksensa meitä kohtaan vakautti meitä hengellisesti. Joskus kun toisten puutteet aiheuttivat hankausta, veli Woodworthilla oli tapana sanoa: ”On ihmeellistä, mitä Herra on saanut aikaan niiden välityksellä, joiden kanssa hänen täytyy työskennellä.”

Joukossamme oli myös veli Frederick Franz, mikä oli meille suuri ilo ja kunnia. Hänen viisautensa ja poikkeuksellisen hyvä Raamatun tuntemuksensa vaikuttivat meihin kaikkiin myönteisesti, ja hän osoitti kiinnostusta meitä jokaista kohtaan. Kokkinamme oli Harry Peterson. Nimi Peterson oli meille helpompi lausua kuin hänen oikea sukunimensä Papargyropoulos. Hänkin oli voideltu ja erittäin innokas kentällä. Veli Peterson hoiti työnsä Betelissä hyvin mutta ei koskaan laiminlyönyt kenttäpalvelusta. Hän levitti joka kuukausi satoja lehtiä. Lisäksi hän tunsi Raamatun perusteellisesti ja vastasi moniin kysymyksiimme.

Maatilalla kasvatetut hedelmät ja vihannekset käsiteltiin siellä sijaitsevassa säilyketehtaassa. Niitä tölkitettiin Betel-perhettä varten yli 42 000 litraa vuodessa. Sain työskennellä yhdessä Etta Huthin kanssa, joka oli todella viisas sisar. Hän laati kaikki säilöntäreseptit. Kun oli aika säilöä  sato, paikalliset sisaret tulivat avuksemme ja Etta auttoi työn organisoinnissa. Vaikka Etta oli tässä prosessissa avainhenkilö, hän piti tärkeänä kunnioittaa veljiä, jotka valvoivat maatilaa. Hän oli mielestäni hieno malli teokraattiseen johtoasemaan alistumisesta.

Yksi nuorista sisarista, jotka tulivat auttamaan tölkityksessä, oli Angela Romano. Etta oli auttanut Angelaa oppimaan totuuden. Betel-palveluksen ansiosta tutustuin viisaaseen sisareen, jonka kanssa olen nyt vaeltanut 58 vuotta. Angie ja minä menimme naimisiin huhtikuussa 1958 ja olemme sen jälkeen työskennelleet yhdessä monissa palvelustehtävissä. Vuosien varrella Angien tinkimätön uskollisuus Jehovaa kohtaan on vahvistanut avioliittoamme. Voin luottaa häneen ehdottomasti, kohtaammepa mitä haasteita tahansa.

Vuonna 1957 Staten Islandissa sijainneet WBBR:n tilat myytiin, minkä jälkeen siirryin vähäksi aikaa Brooklynin Beteliin. Kun Angie ja minä avioiduimme, lähdin Betelistä. Toimimme kolmisen vuotta tienraivaajina Staten Islandissa. Olin jonkin aikaa töissä uuden omistajan radioasemalla, josta käytettiin lyhennettä WPOW.

Angie ja minä päätimme pitää elämämme yksinkertaisena, jotta olisimme vapaita lähtemään minne tahansa, missä meitä tarvitaan. Alkuvuodesta 1961 otimmekin vastaan tehtävän palvella erikoistienraivaajina Falls Cityssä Nebraskassa. Pian sen jälkeen kun olimme muuttaneet sinne, meidät kutsuttiin kuukauden mittaiselle Valtakunnan palveluskoulun kurssille South Lansingiin New Yorkin osavaltioon. Nautimme tästä koulutuksesta ja odotimme, että voisimme hyödyntää sitä Nebraskassa. Yllätys oli suuri, kun saimme uuden tehtävämääräyksen – lähetystyöhön Kambodžaan! Tässä kauniissa Kaakkois-Aasian maassa tutustuimme eksoottisiin maisemiin, ääniin ja makuihin, jotka olivat meille jotain ennenkokematonta. Halusimme kovasti kertoa tuon maan asukkaille hyvää uutista.

Kambodžan poliittinen tilanne kuitenkin muuttui, ja jouduimme siirtymään Etelä-Vietnamiin. Valitettavasti minulle tuli parin vuoden kuluttua vakavia terveysongelmia, joiden vuoksi meidän täytyi palata Yhdysvaltoihin. Kului jonkin aikaa ennen kuin sain voimani takaisin, mutta kun olin taas paremmassa kunnossa, jatkoimme kokoaikaista palvelusta.

Maaliskuussa 1965 aloitimme matkatyön. Angie ja minä toimimme 33 vuotta kierros- ja piirityössä, joihin sisältyi seurakunnissa vierailemisen lisäksi melkoinen määrä työtä konventtien hyväksi. Nautin tästä työstä, koska konventit ovat aina olleet minulle kohokohtia. Palvelimme joitakin vuosia New Yorkin alueella, ja monia konventteja pidettiin Yankee-stadionilla.

Kuten monilla kokoaikaisessa erikoispalveluksessa olevilla myös Angiella ja minulla oli edessämme jännittäviä ja haastavia tehtäviä. Esimerkiksi vuonna 1995 minua pyydettiin opettajaksi  palvelijoiden valmennuskouluun. Kolme vuotta myöhemmin meidät kutsuttiin Beteliin. Oli mahtavaa palata sinne, missä olin aloittanut kokoaikaisen erikoispalveluksen yli 40 vuotta aikaisemmin. Työskentelin jonkin aikaa palvelusosastolla ja opetin monissa kouluissa. Vuonna 2007 hallintoelin siirsi Betelissä pidettävät koulut uuden teokraattisten koulujen osaston alaisuuteen, ja toimin joitakin vuosia tämän osaston valvojana.

Viime aikoina teokraattisen koulutuksen saralla on nähty monia merkittäviä muutoksia. Vuonna 2008 käynnistyi seurakunnanvanhinten koulu. Kahtena seuraavana vuonna yli 12 000 vanhinta sai opetusta Pattersonissa ja Brooklynin Betelissä. Tämä koulu jatkaa toimintaansa valmennettujen opettajien johdolla monissa muissa paikoissa. Vuonna 2010 palvelijoiden valmennuskoulun nimi muuttui naimattomien veljien raamattukouluksi, ja lisäksi perustettiin uusi koulu, kristittyjen avioparien raamattukoulu.

Palvelusvuoden 2015 alussa nämä kaksi koulua yhdistettiin Valtakunnan julistajien kouluksi. Tähän kouluun voivat osallistua sekä avioparit että naimattomat veljet ja sisaret. Eri puolilla maailmaa iloittiin siitä, että tätä koulua pidettäisiin monissa haaratoimistoissa. Nyt paljon useammilla on mahdollisuus päästä teokraattisiin kouluihin. Olen kiitollinen siitä, että olen voinut tavata monia, jotka ovat tehneet elämässään muutoksia saadakseen tällaista koulutusta.

Kun mietin elämääni – ajasta ennen kastettani karjan juottokaukalossa aina tähän päivään asti – kiitän Jehovaa viisaista ihmisistä, jotka ovat auttaneet minua totuuden tiellä. He ovat olleet eri-ikäisiä ja jotkut heistä kulttuuritaustaltaan erilaisia kuin minä, mutta he kaikki ovat olleet sydämeltään hengellisiä ihmisiä. Heidän syvä rakkautensa Jehovaan on näkynyt heidän teoistaan ja asenteistaan. Jehovan järjestössä on monia viisaita ihmisiä, joiden kanssa voimme vaeltaa. Olen tehnyt niin ja olen hyötynyt siitä paljon.