VARTUIN Grazissa Itävallassa. Seitsemänvuotiaana minut laitettiin kouluun, jossa keskityttiin erityisesti uskonnolliseen opetukseen. Siellä jouduin kuitenkin näkemään, että papit ja nunnat harjoittivat keskenään järkyttävää seksuaalista moraalittomuutta. Sen vuoksi äiti antoi minun lähteä tuosta koulusta, ennen kuin olin ollut siellä vuottakaan.

Menin sen jälkeen sisäoppilaitokseen. Yhtenä yönä isä tuli hakemaan minut sieltä turvaan, koska Grazia pommitettiin ankarasti. Pakenimme Schladmingin kaupunkiin. Kun olimme päässeet perille ja ylittäneet erään sillan, se räjähti takanamme. Toisen kerran kun olimme isoäidin kanssa kotipihallamme, matalalla lentävistä lentokoneista ammuttiin meitä kohti. Sodan loputtua meistä tuntui, että kirkko ja valtio olivat kumpikin pettäneet meidät.

Vuonna 1950 muuan Jehovan todistaja alkoi puhua äidille Raamatusta. Kuuntelin usein heidän keskustelujaan, ja joskus kävin äidin kanssa kokouksissa. Äiti vakuuttui siitä, että Jehovan todistajilla on totuus, ja hän kävi kasteella vuonna 1952.

Siihen aikaan paikallinen seurakunta tuntui minusta mummokerholta. Myöhemmin vierailimme kuitenkin toisessa seurakunnassa, johon kuului paljon nuoria. Se oli kaukana mummokerhosta! Kun palasimme Graziin, ryhdyin käymään kaikissa kokouksissa. Pian minäkin vakuutuin siitä, että tässä on totuus. Opin tuntemaan Jehovan Jumalana, joka antaa palvelijoilleen pettämättömän tukensa. Hän tukee meitä silloinkin, kun meistä tuntuu, että olemme ylipääsemättömien ongelmiemme kanssa aivan yksin. (Ps. 3:5, 6.)

Halusin kertoa totuudesta toisillekin ja päätin aloittaa sisaruksistani. Neljä isosiskoani olivat jo muuttaneet pois kotoa, ja he työskentelivät eri kylissä opettajina. Kävin heidän luonaan ja kannustin heitä tutkimaan Raamattua. Aikanaan kaikki sisarukseni  alkoivatkin tutkia, ja heistä tuli Jehovan todistajia.

Vajaat kaksi viikkoa siitä kun olin aloittanut ovelta ovelle -työn, tapasin kolmissakymmenissä olevan naisen, jonka kanssa aloin tutkia Raamattua. Hän edistyi ja meni kasteelle, ja jälkeenpäin hänen miehensä ja kaksi poikaansa tekivät saman ratkaisun. Tutkistelun pitämisellä oli voimakas vaikutus myös omaan hengellisyyteeni. Kuinka niin? Minulle itselleni ei ollut koskaan pidetty raamatuntutkistelua, joten minun täytyi valmistautua erityisen hyvin jokaiseen tutkistelukertaan. Opetin tavallaan ensin itseäni, jotta olisin osannut opettaa oppilastani. Se auttoi minua ymmärtämään totuuden syvällisemmin. Vihkiydyin Jehovalle, ja huhtikuussa 1954 menin sen vertauskuvaksi kasteelle.

Vuonna 1955 kävin kansainvälisissä konventeissa Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Ollessani Lontoossa tapasin Albert Schroederin, joka oli opettajana raamattukoulu Gileadissa ja joka palveli sittemmin hallintoelimen jäsenenä. Kiertokäynnillä British Museumissa veli Schroeder kiinnitti huomiomme joihinkin Raamatun käsikirjoituksiin. Hän selitti, että ne olivat erittäin merkittäviä ja että niissä näkyi Jumalan nimi heprealaisin kirjaimin. Tämä teki minuun voimakkaan vaikutuksen ja vahvisti rakkauttani Jehovaan. Halusin kertoa Jumalan sanan totuutta toisille entistä päättäväisemmin.

Aloitin kokoaikaisen tienraivauksen 1. tammikuuta 1956. Neljän kuukauden kuluttua minua pyydettiin palvelemaan erikoistienraivaajana Itävallassa. Minut lähetettiin Mistelbachin kylään, jossa ei ennestään ollut yhtään todistajaa. Edessäni oli kuitenkin erityinen haaste. Saamani tienraivaustoveri ja minä olimme hyvin erilaisia: Minä olin vähän alle 19-vuotias kaupunkilaistyttö ja hän 25-vuotias maalaistyttö. Minä olin aamu-uninen ja hän aamuvirkku. Minä halusin valvoa myöhään iltaisin, ja hän halusi mennä aikaisin nukkumaan. Raamatun neuvojen avulla löysimme silti yhteisymmärryksen, ja meistä tuli hyvä parivaljakko.

Kohtasimme muitakin suuria haasteita. Meitä jopa vainottiin, mutta emme olleet ”pulaan jätettyjä” (2. Kor. 4:7–9). Kerran kun olimme tienraivaustoverini kanssa kentällä eräässä maalaiskylässä, ihmiset päästivät koiransa irti. Pian ympärillämme oli lauma isoja koiria, jotka haukkuivat ja näyttivät meille hampaitaan. Pidimme toisiamme kädestä, ja muistan rukoilleeni: ”Jehova, kun ne käyvät kimppuumme, annathan meidän kuolla nopeasti!” Kun koirat tulivat kosketusetäisyydelle, ne pysähtyivät, heiluttivat häntäänsä ja kävelivät pois. Meistä tuntui, että Jehova oli suojellut meitä. Sen jälkeen kävimme läpi koko kylän, ja iloksemme kylän asukkaat olivat vastaanottavaisia hyvälle uutiselle. Ehkä he olivat yllättyneitä siitä, että koirat eivät olleet vahingoittaneet meitä, tai siitä, että jatkoimme työtämme sinnikkäästi tästä pelottavasta kokemuksesta huolimatta. Joistakuista tuli myöhemmin Jehovan todistajia.

Sitten tapahtui jälleen jotain pelottavaa. Asuimme vuokraisäntämme ja hänen vaimonsa talon yläkerrassa. Yhtenä päivänä  vuokraisäntä tuli kotiin humalassa, ja kuulimme, kun hän uhkasi tappaa meidät ja väitti, että olimme häiriöksi naapurustolle. Hänen vaimonsa yritti rauhoitella häntä, mutta turhaan. Laitoimme äkkiä tuoleja oven eteen ja aloimme pakata matkalaukkuja. Kun avasimme oven, vuokraisäntä seisoi portaiden yläpäässä valtava veitsi kädessään. Nappasimme tavarat mukaamme, pakenimme takaovesta ja juoksimme karkuun pitkää pihapolkua. Emme koskaan palanneet.

Menimme erääseen hotelliin ja kysyimme huonetta. Asuimme tässä hotellissa loppujen lopuksi melkein vuoden, ja siitä oli yllättävää hyötyä palveluksen kannalta. Hotelli nimittäin sijaitsi keskustassa, ja jotkut tutkisteluoppilaamme halusivat tutkia siellä. Pian pidimme kirjantutkistelua ja viikoittaista Vartiotornin tutkistelua hotellihuoneessamme, ja meitä oli läsnä viitisentoista henkeä.

Olimme Mistelbachissa yli vuoden. Sitten minut lähetettiin Feldbachiin, joka sijaitsee Grazista kaakkoon. Tälläkään paikkakunnalla ei ollut seurakuntaa. Sain uuden tienraivaustoverin, ja asuimme pikkuruisessa huoneessa erään hirsimökin yläkerrassa. Tuuli ujelsi hirsien raoissa, ja yritimme tilkitä rakoja sanomalehdillä. Meidän piti myös hakea vesi kaivosta. Tämä kaikki oli kuitenkin vaivan arvoista. Muutaman kuukauden kuluttua voitiin perustaa ryhmä. Myöhemmin noin 30 tutkisteluoppilastamme, jotka kuuluivat samaan sukuun, tuli totuuteen.

Tällaiset kokemukset saivat minut arvostamaan entistä enemmän sitä, että Jehova tukee pettämättömän varmasti kaikkia, jotka tekevät parhaansa valtakunnan työssä. Vaikka kukaan ihminen ei voisi auttaa meitä, Jehova on aina lähellämme. (Ps. 121:1–3.)

Vuonna 1958 pidettiin kansainvälinen konventti New Yorkissa Yankee-stadionilla ja Polo Grounds -kentällä. Hain tuohon konventtiin, ja Itävallan haaratoimistosta kysyttiin, haluaisinko myös osallistua Gilead-koulun 32. kurssille. Miten olisinkaan voinut kieltäytyä tällaisesta kunniasta? Vastasin saman tien: ”Kyllä!”

Gileadin oppitunneilla istuin Martin Pötzingerin vieressä. Hän oli kokenut järkyttäviä asioita natsien keskitysleireillä. Veli Schroederin tavoin hänkin palveli myöhemmin  hallintoelimen jäsenenä. Joskus Martin kuiskasi tunnilla minulle: ”Erika, mitä tuo on saksaksi?”

Kurssin puolivälissä Nathan Knorr ilmoitti meille määräalueemme, ja sain tietää, että minut lähetettäisiin Paraguayhin. Koska olin niin nuori, tarvitsin maahan päästäkseni isältä luvan. Isä suostui, ja muutin Paraguayhin maaliskuussa 1959. Minut määrättiin Asuncióniin lähetyskotiin, ja sain jälleen uuden palvelustoverin.

Melko pian tapasin lähetystyöntekijä Walter Brightin, joka oli valmistunut Gileadin 30. kurssilta. Menimme jonkin ajan päästä naimisiin ja olimme valmiit kohtaamaan elämän haasteet yhdessä. Joka kerta kun eteemme tuli jokin vaikea ongelma, luimme Jesajan 41:10:ssä olevan Jehovan lupauksen: ”Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi. Älä tähyile ympärillesi, sillä minä olen sinun Jumalasi. Olen vahvistava sinua.” Näin vakuutuimme siitä, että kunhan vain teemme parhaamme pysyäksemme uskollisina Jehovalle ja pitääksemme valtakunnan ensi sijalla, hän ei koskaan jätä meitä pulaan.

Myöhemmin saimme uuden aluemääräyksen lähelle Brasilian rajaa. Paikalliset papit yllyttivät nuoria kivittämään lähetyskotiamme, joka ei alun perinkään ollut loistokunnossa. Sitten Walter alkoi tutkia Raamattua poliisipäällikön kanssa. Tämä järjesti niin, että poliisit seisoivat kotimme lähellä vartiossa viikon ajan, ja häiriköitsijät jättivät meidät rauhaan. Pian sen jälkeen meidät siirrettiin Brasilian rajan toiselle puolelle, mistä saimme sopivamman asunnon. Siitä olikin hyötyä, koska pystyimme pitämään kokouksia sekä Paraguayn että Brasilian puolella. Ennen kuin siirryimme pois tuolta alueelta, siellä oli kaksi pientä seurakuntaa.

Lääkärit olivat sanoneet, etten voisi saada lapsia. Siksi yllätys oli suuri, kun vuonna 1962 saimme tietää, että olin raskaana! Muutimme Hollywoodiin Floridaan lähelle Walterin perhettä. Kului useita vuosia, ennen kuin pystyimme Walterin kanssa jälleen palvelemaan tienraivaajina, koska huolehdimme perheestämme. Pidimme valtakunnan silti edelleen elämämme tärkeimpänä asiana (Matt. 6:33).

Kun saavuimme Floridaan marraskuussa 1962, huomasimme yllätykseksemme, että mustat ja valkoiset veljet kokoontuivat erikseen ja saarnasivat eri alueilla. Tämä johtui siitä, että yleinen mielipide ei sallinut tällaista mustien ja valkoisten kanssakäymistä. Jehova ei kuitenkaan erottele ihmisiä rodun perusteella, ja ajan mittaan seurakunnat järjestettin niin, että niihin kuului sekä musta- että valkoihoisia. Alueella on nykyään kymmeniä seurakuntia, joten Jehova selvästi ohjasi asioita.

Surukseni Walter menehtyi aivosyöpään vuonna 2015. Hän oli ihana aviomies, joka rakasti Jehovaa ja auttoi monia ystäviä. Odotan innolla sitä, että saan nähdä hänet jälleen terveenä, kun hänet herätetään kuolleista (Apt. 24:15).

Olen kiitollinen siitä, että olen voinut palvella Jehovaa kokoaikaisesti yli 40 vuotta ja kokea matkan varrella monia iloja ja siunauksia. Walter ja minä olemme esimerkiksi saaneet nähdä 136 tutkisteluoppilaamme menevän kasteelle. Meillä on tietenkin ollut myös vastoinkäymisiä, mutta emme ole koskaan ajatelleet, että ne olisivat syy lakata palvelemasta uskollista Jumalaamme. Sen sijaan olemme pyrkineet entistä lähemmäksi häntä ja luottaneet siihen, että hän ratkaisee asiat omana aikanaan ja omalla tavallaan. Juuri niin hän on aina tehnytkin! (2. Tim. 4:16, 17.)

Minulla on kova ikävä Walteria, mutta tienraivaus on auttanut minua selviytymään. Olen huomannut, että toisten opettaminen ja erityisesti ylösnousemustoivosta kertominen on minulle hyväksi. Jehova on ollut minulle pettämätön tuki ja turva niin monilla tavoilla, etten pysty niitä kaikkia luettelemaan. Hän on lupauksensa mukaan aina huolehtinut minusta, vahvistanut minua ja pitänyt minusta kiinni ”vanhurskauden oikealla kädellään” (Jes. 41:10).