Olen syntynyt vuonna 1983. Ensimmäiset vuodet elin aivan normaalia elämää, kunnes kymmenvuotiaana aloin tuntea kovia kipuja kaikkialla kehossani. Pari vuotta myöhemmin, kun heräsin eräänä aamuna, en pystynyt liikkumaan. Vaikka kuinka yritin liikuttaa jalkojani, ne eivät totelleet. Sen jälkeen en ole pystynyt enää kävelemään. Sairaus myös pysäytti kasvuni, ja siksi olen vielä nykyäänkin yhtä pieni kuin lapsena.

Muutaman kuukauden kuluttua meille tuli kaksi Jehovan todistajaa. Jouduin olemaan aina sisällä ja yritin yleensä piiloutua, kun joku tuli käymään. Tuona päivänä jäin kuitenkin kuuntelemaan noita naisia. Kun he puhuivat paratiisista, muistin, mitä olin kuullut viisivuotiaana. Siihen aikaan Jethro-niminen lähetystyöntekijä tuli Surinamen puolelta kyläämme kerran kuussa, ja hän tutki Raamattua isäni kanssa. Jethro oli minulle todella ystävällinen, ja pidin hänestä kovasti. Lisäksi todistajat järjestivät kylässä kokouksia, joihin isovanhempani ottivat minut joskus mukaan. Niinpä kun toinen naisista, Florence, kysyi, halusinko oppia lisää, vastasin myöntävästi.

Myöhemmin Florence palasi miehensä Justuksen kanssa, ja aloimme tutkia Raamattua. Kun he huomasivat, etten osannut lukea, he opettivat minua. Jonkin ajan kuluttua pystyin lukemaan itsekseni. Eräänä päivänä he kertoivat, että heidät oli määrätty palvelemaan Surinamessa. Oreallassa ei ollut ketään, joka olisi voinut jatkaa tutkimista kanssani, mutta onneksi Jehova ei unohtanut minua.

Pian sen jälkeen Oreallaan tuli tienraivaajaveli Floyd, ja hän tapasi minut saarnatessaan majasta majaan. Kun hän puhui minulle Raamatun tutkimisesta, aloin hymyillä. Hän kysyi: ”Mikä sinua hymyilyttää?” Kerroin, että olin jo tutkinut Mitä Jumala vaatii meiltä? -kirjasen ja aloittanut kirjan Tieto joka johtaa ikuiseen elämään. * Selitin, miksi tutkiminen oli loppunut. Tutkimme Tieto-kirjan loppuun Floydin kanssa, mutta sitten hänetkin lähetettiin muualle. Olin jälleen ilman opettajaa.

Vuonna 2004 Oreallaan lähetettiin kaksi erikoistienraivaajaa, Granville ja Joshua. Kulkiessaan majasta majaan he löysivät  minut. Kun he kysyivät, halusinko tutkia, minua alkoi taas hymyilyttää. Pyysin, että he tutkisivat kanssani Tieto-kirjan alusta asti. Halusin nähdä, opettaisivatko he samat asiat kuin aiemmat opettajat. Granville kertoi, että kylässä pidettiin kokouksia. Vaikka en ollut poistunut kotoa melkein kymmeneen vuoteen, halusin mennä kokoukseen. Niinpä Granville tuli hakemaan minua. Hän nosti minut pyörätuoliin ja työnsi minut valtakunnansalille.

Myöhemmin Granville kannusti minua liittymään Teokraattiseen palveluskouluun. Hän sanoi: ”Et pysty liikkumaan, mutta pystyt puhumaan. Jonain päivänä sinä vielä pidät esitelmän. Olen siitä ihan varma.” Nuo rohkaisevat sanat antoivat minulle itseluottamusta.

Aloitin kenttätyön Granvillen kanssa. Monet kylän teistä olivat niin kuoppaisia, ettei niillä päässyt kulkemaan pyörätuolilla. Siksi pyysin Granvillea työntämään minua kottikärryissä paikasta toiseen, ja se toimi oikein hyvin. Huhtikuussa 2005 menin kasteelle. Pian sen jälkeen veljet opettivat minua huolehtimaan seurakunnan kirjallisuudesta ja käyttämään valtakunnansalin äänilaitteita.

Vuonna 2007 isäni kuoli veneonnettomuudessa. Se oli meidän perheelle valtava järkytys. Granville rukoili meidän kanssamme ja luki lohduttavia kohtia Raamatusta. Kaksi vuotta myöhemmin kohtasimme toisen tragedian: myös Granville kuoli veneonnettomuudessa.

Se oli suuri menetys pienelle seurakunnallemme. Meille ei jäänyt yhtään vanhinta, ainoastaan yksi avustava palvelija. Granvillen kuolema oli minulle kova isku, koska hän oli hyvä ystäväni. Hän oli aina auttanut minua hengellisesti ja hoitanut monia käytännön asioita. Seuraavassa kokouksessa hänen kuolemansa jälkeen minun tehtävänäni oli lukea kappaleet Vartiotornin tutkistelussa. Selvisin kahdesta ensimmäisestä kappaleesta, mutta sitten aloin itkeä, eikä siitä tullut loppua. Minun oli pakko tulla pois lavalta.

Aloin päästä yli Granvillen menetyksestä, kun toisesta seurakunnasta tuli veljiä auttamaan meitä. Lisäksi haaratoimisto lähetti seurakuntaamme erikoistienraivaajan, Kojon. Olin myös hyvin iloinen, kun äitini ja pikkuveljeni alkoivat tutkia ja menivät kasteelle. Sitten maaliskuussa 2015 minut nimitettiin avustavaksi palvelijaksi, ja jonkin ajan kuluttua pidin ensimmäisen esitelmäni. Hymy kasvoilla ja kyyneleet silmissä muistelin kiitollisena, mitä Granville oli sanonut minulle vuosia aiemmin: ”Jonain päivänä sinä vielä pidät esitelmän. Olen siitä ihan varma.”

Kun olen katsonut JW Broadcasting -ohjelmia, olen nähnyt, että muillakin todistajilla on samankaltaisia ongelmia. Vammaisuudesta huolimatta he saavat paljon aikaan ja elävät onnellista elämää. Minäkin pystyn edelleen tekemään monia asioita. Koska halusin käyttää Jehovan palveluksessa ne voimat, jotka minulla on, päätin aloittaa vakituisen tienraivauksen. Syyskuussa 2019 tapahtui jotain aivan odottamatonta. Minut nimitettiin vanhimmaksi meidän noin 40 julistajan seurakuntaan.

Olen kiitollinen niille veljille ja sisarille, jotka tutkivat kanssani ja auttoivat minua tekemään parhaani palveluksessa. Suurin kiitos kuuluu Jehovalle, koska hän ei ole unohtanut minua.