Synnyin Alankomaissa vuonna 1948. Seuraavana vuonna perheemme muutti São Pauloon Brasiliaan. Vanhempani olivat hyvin aktiivisia kirkon toiminnassa, ja perheenä luimme yhdessä Raamattua aina ilta-aterian jälkeen. Vuonna 1959 muutimme taas uuteen maahan, tällä kertaa Yhdysvaltoihin Massachusettsin osavaltioon.

Isä teki kovasti töitä elättääkseen kahdeksanhenkisen perheemme. Vuosien varrella hän työskenteli matkustavana myyntimiehenä, tietyömiehenä ja erään kansainvälisen lentoyhtiön myyntiedustajana. Koko perhe oli iloinen, kun hän sai työn lentoyhtiöstä, koska sen ansiosta pääsimme matkustelemaan paljon.

Lukiossa mietin usein, mitä alkaisin tehdä koulun jälkeen. Jotkut ystäväni päättivät lähteä yliopistoon, toiset menivät armeijaan. Minä en voinut edes ajatella armeijaa, koska en pitänyt riitelemisestä, taistelemisesta puhumattakaan. Niinpä valitsin yliopiston. Syvällä sisimmässäni halusin kuitenkin auttaa toisia, koska uskoin, että se toisi elämääni todellisen tarkoituksen.

Yliopistossa minua kiinnosti antropologia, koska halusin tietää lisää elämän synnystä. Meille opetettiin evoluutiota, ja se piti hyväksyä tosiasiana. Minusta jotkin selitykset olivat epäloogisia ja vaativat sokeaa uskoa, mikä on vastoin tieteellistä metodia.

Millään kurssilla ei opetettu korkeita moraaliperiaatteita, vaan painopiste oli siinä, miten voisi menestyä keinolla millä hyvänsä. Juhliminen ja huumekokeilut toivat minulle hyvänolontunteen, mutta se ei kestänyt kauan. Tämäkö oli elämän tarkoitus?

Sitten muutin Bostoniin ja aloin opiskella sikäläisessä yliopistossa. Saadakseni rahaa opiskeluun menin kesätöihin, ja siellä tapasin ensimmäisen kerran Jehovan todistajia. Eräs työkaveri kertoi minulle ”seitsemää aikaa” koskevasta Danielin kirjan 4. luvun ennustuksesta ja selitti, että elimme lopun aikaa (Dan. 4:13–17). Tajusin pian, että jos jatkaisin noita keskusteluja ja suhtautuisin niihin vakavasti, minun pitäisi muuttaa elämäntyyliäni. Siksi yritin kaikin keinoin vältellä tuota työkaveria.

Yliopistossa valitsin kursseja, jotka valmistivat tekemään vapaaehtoistyötä Etelä-Amerikassa. Ajattelin, että humanitaarinen työ toisi elämääni tarkoitusta. Jonkin ajan kuluttua minusta alkoi kuitenkin tuntua, etten löytäisi etsimääni siltäkään suunnalta. Pettyneenä jätin yliopiston lukukauden lopussa.

Toukokuussa 1970 muutin Amsterdamiin, jossa työskentelin saman lentoyhtiön palveluksessa kuin isäni. Työn ansiosta pääsin matkustelemaan ympäri maailmaa ja kävin monissa maissa Euroopassa, Afrikassa, Aasiassa sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Pian huomasin, että kaikissa maissa oli suuria ongelmia mutta kellään ei näyttänyt olevan toimivia ratkaisuja. Haluni saada aikaan jotain arvokasta voimistui jälleen, ja päätin palata Bostoniin opiskelemaan yliopistoon, jossa olin aiemmin ollut.

Yliopistossa huomasin kuitenkin nopeasti, etten edelleenkään saanut vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Kun en tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä, kysyin neuvoa antropologian professoriltani. Yllätyksekseni hän sanoi: ”Miksi jatkaisit täällä? Mitä jos lopetat saman tien?” Minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Jätin yliopiston enkä enää palannut sinne.

Elämä tuntui yhä tarkoituksettomalta, ja siksi päätin tutustua paremmin niin sanotun kukkaissukupolven elämäntyyliin. Liftasin kavereiden kanssa Yhdysvaltojen halki ja edelleen Acapulcoon Meksikoon. Asuimme hippikommuuneissa, joissa elämä näytti huolettomalta. Huomasin kuitenkin pian, ettei tuo elämäntapa tuonut elämään tarkoitusta eikä kestävää onnellisuutta. Sen sijaan näin paljon epärehellisyyttä ja uskottomuutta.

Näihin aikoihin mieleeni palasi eräs lapsuuden haaveeni. Halusin päästä merille,  mutta en merimiehenä vaan kapteenina. Se onnistuisi vain jos minulla olisi oma purjevene. Koska ystäväni Tom halusi samaa, päätimme purjehtia yhdessä maailman ympäri. Halusin löytää trooppisen paratiisisaaren, jossa olisin kaukana järjestäytyneestä yhteiskunnasta.

Tom ja minä matkustimme Barcelonan lähelle Arenys de Mariin. Ostimme sieltä Llygra-nimisen purjeveneen – 9,4-metrisen sluupin – ja aloimme tehdä siitä merikelpoista. Koska meillä ei ollut mitään kiirettä päästä määränpäähämme, poistimme veneestä moottorin ja laitoimme sen tilalle ylimääräisen juomavesisäiliön. Lisäksi ostimme kaksi viisimetristä airoa helpottamaan liikkumista pienissä satamissa. Lopulta nostimme purjeet ja lähdimme kohti Intian valtamerta ja Seychellejä. Tarkoituksena oli purjehtia sinne Afrikan länsirannikkoa pitkin ja Hyväntoivonniemen ympäri. Navigointiin käytimme sekstanttia, tähtiä, tähtikarttoja ja almanakkoja. Minusta oli hämmästyttävää, miten tarkasti pystyimme määrittämään sijaintimme niiden avulla.

Huomasimme heti alkumatkasta, että vanha puuveneemme ei ollutkaan merikelpoinen: sisään tuli vettä parikymmentä litraa tunnissa! Kuten johdannossa kerroin, jouduimme myrskyyn ja peloissani rukoilin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Lupasin Jumalalle, että jos selviytyisimme hengissä, yrittäisin oppia tuntemaan hänet. Myrsky laantui, ja kerrankin pidin lupaukseni.

Aloin lukea Raamattua ollessamme vielä merellä. Oli aivan mahtavaa olla keskellä Välimerta, kun ympärillä näkyi vain liitokaloja, delfiinejä ja loputon horisontti. Katselin öisin lumoutuneena Linnunrataa ja olin entistä varmempi siitä, että on olemassa Jumala, joka välittää ihmisistä.

Muutaman viikon kuluttua rantauduimme Alicanteen Espanjaan ja laitoimme veneen myyntiin voidaksemme ostaa tilalle paremman. Ei ollut helppo löytää ostajaa vanhalle, vuotavalle purtilolle, josta puuttui moottori! Toisaalta minulle jäi hyvin aikaa lukea Raamattua.

Mitä enemmän luin Raamattua, sitä paremmin ymmärsin, että se on onnellisen elämän käsikirja. Minuun teki vaikutuksen se, miten selvällä kielellä se ohjaa elämään moraalisesti puhdasta elämää, ja mietin, miksi niin monet ihmiset – minä mukaan luettuna – pitävät itseään kristittynä, vaikka vähät välittävät koko kirjasta.

Päätin ryhtyä toimiin ja puhdistaa elämäni, ja niin lopetin huumeidenkäytön. Ajattelin, että jossain oli varmasti ihmisiä, jotka noudattavat Raamatun korkeita moraalinormeja, ja halusin tavata heitä. Rukoilin Jumalaa toisen kerran ja pyysin, että hän auttaisi minua löytämään heidät.

Etsiessäni oikeaa uskontoa minusta tuntui järkevältä käydä uskontoja läpi karsintamenetelmällä. Kävellessäni Alicanten katuja pitkin vastaani tuli monia uskonnollisia rakennuksia.  Useimmiten niiden yhteydessä näkyi kuitenkin kuvia ja patsaita, joten nuo uskonnot oli helppo vetää yli listaltani.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä istuskelin rinteellä sataman lähellä ja luin Jaakobin kirjettä, jonka 2. luvun jakeissa 1–5 varoitetaan puolueellisuudesta ja rikkaiden suosimisesta. Kun olin palaamassa veneelle, näin matkan varrella uskonnollisen kokouspaikan, jonka oven yläpuolella luki ”Jehovan todistajien valtakunnansali”.

Ajattelin, että testataanpa vähän näitä ihmisiä ja katsotaan, miten he ottavat minut vastaan. Niinpä marssin sisään partasuisena, rikkinäisissä farkuissa ja paljain jaloin. Minut ohjattiin istumaan iäkkään naisen viereen, joka auttoi minua ystävällisesti löytämään puhujan mainitsemat raamatunkohdat. Kokouksen jälkeen olin aivan häkeltynyt siitä, miten ystävällisesti minua tultiin tervehtimään. Eräs mies kutsui minut keskustelemaan kotiinsa, mutta koska en ollut vielä lukenut Raamattua läpi, lupasin kertoa hänelle, kun olisin valmis. Aloin kuitenkin käydä kaikissa kokouksissa.

Useita viikkoja myöhemmin menin käymään tuon miehen luona, ja hän vastasi kysymyksiin, joita minulla oli Raamatusta. Viikon kuluttua hän antoi minulle kassillisen siistejä vaatteita. Hän kertoi, että niiden omistaja oli vankilassa, koska noudatti Raamatun käskyjä, joiden mukaan pitää rakastaa toisia ihmisiä eikä opetella sotimaan (Jes. 2:4; Joh. 13:34, 35). Nyt olin varma, että olin löytänyt sen, mitä etsin: ihmisiä, jotka noudattavat Raamatussa selvästi esitettyjä moraalinormeja. Minun ei enää tarvinnut etsiä paratiisisaarta, vaan halusin tutkia Raamattua syvällisesti. Siksi palasin Alankomaihin.

Matka Groningenin kaupunkiin Alankomaihin vei liftaamalla neljä päivää. Perillä minun piti löytää itselleni työpaikka. Erään puusepänverstaan työhakemuksessa kysyttiin uskontoa, ja kirjoitin siihen ”Jehovan todistajat”. Kun omistaja luki sen, hänen ilmeensä muuttui. Hän sanoi palaavansa asiaan mutta ei koskaan ottanut yhteyttä.

Kävin toisellakin puusepänverstaalla kysymässä töitä. Kun omistaja kysyi, oliko minulla näyttää todistuksia tai suosituskirjeitä, kerroin, että minulla oli kokemusta  puisen purjeveneen korjaamisesta. Yllättäen hän sanoi: ”Voit aloittaa tänään iltapäivällä, mutta yhdellä ehdolla. En halua, että aiheutat täällä ongelmia, koska minä olen Jehovan todistaja ja elän Raamatun periaatteiden mukaan.” Katsoin häntä suu auki ja sanoin: ”Niin minäkin!” Minulla oli parta ja pitkät hiukset, ja varmaan sen takia hän sanoi: ”Siinä tapauksessa alan tutkia kanssasi Raamattua.” Se sopi minulle mainiosti. Nyt ymmärsin, miksi toinen omistaja ei ollut ottanut yhteyttä. Jehova antoi minulle, mitä sydämeni toivoi (Ps. 37:4). Tein töitä veljen verstaalla vuoden, ja sinä aikana hän tutki kanssani Raamattua. Sitten menin kasteelle tammikuussa 1974.

Kuukausi kasteen jälkeen aloitin tienraivauksen, ja se toi minulle valtavasti iloa. Seuraavassa kuussa muutin Amsterdamiin tukemaan vastaperustettua espanjankielistä ryhmää. Oli mahtavaa johtaa raamattukursseja espanjaksi ja portugaliksi. Toukokuussa 1975 minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi.

Kerran espanjankieliseen kokoukseemme tuli erikoistienraivaajasisar Ineke bolivialaisen raamattukurssioppilaansa kanssa. Ineke ja minä päätimme aloittaa kirjeenvaihdon, jotta voisimme tutustua toisiimme, ja pian kävi ilmi, että meillä oli samanlaiset tavoitteet. Menimme naimisiin vuonna 1976 ja jatkoimme erikoistienraivaajina vuoteen 1982 asti, jolloin meidät kutsuttiin Gilead-koulun 73. kurssille. Olimme iloisesti yllättyneitä, kun meidät määrättiin Itä-Afrikkaan. Palvelimme Mombasassa Keniassa viisi vuotta. Vuonna 1987 meidät määrättiin Tansaniaan, missä työtä koskeva kielto oli juuri poistettu. Olimme siellä 26 vuotta, ja sitten palasimme Keniaan.

Olemme auttaneet monia nöyriä ihmisiä oppimaan Raamatun totuuden, ja se on antanut elämällemme todellisen tarkoituksen. Esimerkiksi ensimmäinen raamattukurssioppilaani Mombasassa oli mies, jonka tapasin todistaessani julkisesti. Tarjosin hänelle kahta lehteä, minkä jälkeen hän sanoi: ”Mitä minä teen sitten kun olen lukenut nämä?” Seuraavalla viikolla aloitimme raamattukurssin kirjasta Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä, joka oli juuri julkaistu swahiliksi. Hän meni kasteelle vuoden kuluttua ja aloitti vakituisen tienraivauksen. Sen jälkeen hän ja hänen vaimonsa ovat auttaneet lähes sataa ihmistä edistymään kasteelle asti.

Kun ymmärsin, mikä on elämän tarkoitus, minusta tuntui samalta kuin matkustavasta kauppiaasta, joka löysi ainutlaatuisen helmen eikä halunnut luopua siitä (Matt. 13:45, 46). Halusin käyttää elämäni siihen, että auttaisin toisiakin löytämään tuon tarkoituksen. Olen rakkaan vaimoni kanssa saanut kokea, että Jehovan avulla voimme elää elämää, jolla on todellinen tarkoitus.