Ennen kuin paljastan, mitä seuraavaksi tapahtui, haluaisin kertoa, miten aloitin kokoaikaisen palveluksen.

Synnyin vuonna 1942 Curaçaossa, kauniilla Karibianmeren saarella, jonne isäni oli muuttanut Surinamesta työn perässä. Pari vuotta ennen syntymääni hän kävi kasteella. Hän oli Curaçaossa ensimmäisten joukossa, jotka oppivat totuuden. a Isä tutki kanssamme joka viikko, vaikka teimme sen hänelle joskus vaikeaksi. Kun olin 14, muutimme takaisin Surinameen huolehtimaan ikääntyneestä isoäidistäni.

Surinamessa aloin viettää aikaa nuorten kanssa, jotka olivat aktiivisia Jehovan palveluksessa. He olivat vakituisia tienraivaajia ja muutamaa vuotta vanhempia kuin minä. Kun he kertoivat kenttäkokemuksia, ilo paistoi heidän kasvoiltaan. Kokousten jälkeen saatoimme jäädä juttelemaan yhdessä hengellisistä asioista, joskus tähtitaivaan alla. Ystävieni avulla ymmärsin, mitä halusin elämältäni: tehdä työtä Jehovalle. Niinpä kävin kasteella 16-vuotiaana ja aloitin vakituisen tienraivauksen 18-vuotiaana.

Tienraivaajana opin monia asioita, joista oli minulle hyötyä myöhemmin, kun jatkoin kokoaikaista palvelusta. Yksi ensimmäisistä opetuksista oli se, miten tärkeää on valmentaa toisia. Kun aloitin tienraivauksen, lähetystyöntekijäveli nimeltä Willem van Seijl antoi minulle paljon huomiota ja opetti, miten huolehtia vastuista seurakunnassa. b Minulla ei ollut aavistustakaan, miten paljon tulisin tarvitsemaan  tätä valmennusta. Seuraavana vuonna minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi, ja myöhemmin aloin auttaa pieniä ryhmiä, jotka toimivat syvällä Surinamen sademetsissä. Arvostin kovasti sitä, mitä veljet tekivät hyväkseni. Olen yrittänyt seurata heidän esimerkkiään ja käyttää aikaa toisten valmentamiseen.

Toiseksi opin, miten paljon hyötyä on siitä, että elää yksinkertaista mutta hyvin suunniteltua elämää. Aina kuun alussa minä ja veli, jonka kanssa olimme erikoistienraivaajina, suunnittelimme, mitä kaikkea tarvitsisimme tulevina viikkoina. Sitten jompikumpi meistä teki pitkän matkan pääkaupunkiin ja osti, mitä tarvitsimme. Meidän täytyi käyttää määräraha säästeliäästi ja jakaa ruokatarvikkeet niin, että niistä riitti koko kuukaudeksi. Jos jokin loppui sademetsässä kesken, avun saaminen oli vaikeaa ellei mahdotonta. Nuorena opittu yksinkertainen ja suunnitelmallinen elämäntapa on auttanut minua keskittymään Jehovan palvelukseen kaikki nämä vuodet.

Kolmas opetus oli se, että ihmisille on hyvä kertoa totuudesta heidän omalla kielellään. Osasin jo lapsena hollantia, englantia, papiamentoa ja sranantongoa (tunnetaan myös nimellä sranan), joka on Surinamessa yleisesti puhuttu kieli. Sademetsässä huomasin, että ihmiset ottivat hyvän uutisen paremmin vastaan, kun he kuulivat siitä äidinkielellään. Jotkin näistä kielistä olivat minulle vaikeita, esimerkiksi saramaccan, jossa käytetään korkeita ja matalia tooneja. Niiden opettelu on kuitenkin ollut vaivan arvoista, koska sen ansiosta olen voinut auttaa monia ihmisiä totuuteen.

Kohdalleni osui totta kai myös kiusallisia tilanteita. Yksi niistä sattui, kun tutkimme Raamattua saramaccania puhuvan naisen kanssa. Hänellä oli ollut vatsakipuja, joten halusin kysyä hänen vointiaan. Sen sijaan meninkin kysymään, onko hän raskaana! Kuten arvata saattaa, nainen ei erityisemmin ilahtunut kysymyksestäni. Vaikka tällaisia vahinkoja tuli, yritin silti kovasti puhua alueeni ihmisille heidän äidinkieltään.

Vuonna 1970 minut nimitettiin kierrosvalvojaksi. Tuona vuonna näytimme kaukana sademetsissä oleville ryhmille diakuvaesitystä ”Vierailu Jehovan todistajain maailmankeskuksessa”. Matkustimme muutamien veljien kanssa jokea pitkin pitkällä, kapealla puuveneellä, johon oli lastattu generaattori, kannettava polttoainesäiliö, öljylamppuja ja diaesitykseen tarvittavia laitteita. Kun saavuimme perille, meidän piti vielä kantaa kaikki tavarat metsän läpi paikkaan, jossa esitys pidettiin. Parhaiten noista matkoista muistan sen, miten paljon syrjäseuduilla asuvat ihmiset pitivät esityksestä. Olin  iloinen siitä, että sain auttaa toisia tuntemaan Jehovan ja hänen järjestönsä maanpäällisen osan. Jehovan työ oli niin palkitsevaa, että kaikki uhraukset tuntuivat pieniltä.

Vaikka huomasin, että naimattomuudesta oli palvelustehtävässäni etua, kaipasin elinikäistä kumppania. Niinpä aloin rukoilla, että löytäisin vaimon, joka pystyisi palvelemaan Jehovaa koko ajallaan ja säilyttämään ilon sademetsän alkeellisissa olosuhteissa. Noin vuotta myöhemmin aloin seurustella Ethel-nimisen tienraivaajasisaren kanssa. Hän oli nuoresta asti ihaillut apostoli Paavalia ja halunnut antaa Jehovalle kaikkensa. Menimme naimisiin syyskuussa 1971 ja aloimme palvella yhdessä kierrostyössä.

Koska Ethel oli kasvanut vaatimattomissa oloissa, sopeutuminen matkatyöhön sademetsässä ei tuottanut hänelle vaikeuksia. Kun lähdimme vierailemaan seurakuntaan sademetsän uumeniin, pakkasimme kevyesti. Pesimme pyykit joessa ja peseydyimme siellä myös itse. Totuttelimme syömään sitä, mitä paikalliset ystävät tarjosivat meille: leguaania, piraijaa tai mitä tahansa muuta, mitä he olivat pyydystäneet metsästä tai joesta. Kun meillä ei ollut lautasia, söimme banaaninlehdiltä, ja kun meillä ei ollut ruokailuvälineitä, söimme sormin. Ethelistä ja minusta tuntuu, että kun olemme tehneet yhdessä uhrauksia palveluksessa, meistä ja Jehovasta on tullut luja kolmisäikeinen lanka (Saarn. 4:12). Emme vaihtaisi näitä kokemuksia mihinkään.

Alussa mainitsemani tapaus sattui, kun olimme tulossa kotiin syrjäiseltä alueelta sademetsästä. Kosken kohdalla kanootti  kävi veden alla mutta pulpahti nopeasti takaisin pintaan. Onneksi meillä oli pelastusliivit emmekä pudonneet kyydistä. Kanootti oli täynnä vettä, ja meidän täytyi tyhjentää ruoka-astiat jokeen ja äyskäröidä niillä vesi pois.

Koska olimme menettäneet kaiken ruoan, aloimme kalastaa samalla kun jatkoimme matkaa alas jokea. Emme saaneet mitään, joten pidimme rukouksen ja pyysimme Jehovalta ruokaa siksi päiväksi. Heti rukouksen jälkeen yksi veljistä heitti ongen jokeen, ja siihen tarttui iso kala, josta riitti syötävää meille viidelle.

Kun olimme olleet Ethelin kanssa viisi vuotta matkatyössä, meitä siunattiin odottamattomalla tavalla – meille oli tulossa lapsi! Olin iloinen näistä uutisista, mutta en tiennyt, miten elämämme muuttuisi. Halusimme kovasti jatkaa kokoaikaista palvelusta. Vuonna 1976 poikamme Ethniël syntyi, ja kaksi ja puoli vuotta myöhemmin saimme toisen pojan, jonka nimeksi tuli Giovanni.

Koska Surinamessa oli suuri tarve veljistä, haaratoimisto järjesti niin, että jatkoin kierrosvalvojana samalla kun kasvatimme lapsiamme. Kun pojat olivat pieniä, sain hoidettavakseni kierroksia, joihin kuului vähemmän seurakuntia. Näin pystyin tekemään joka kuukausi pari viikkoa kierrostyötä ja olemaan loput ajasta tienraivaajana omassa seurakunnassamme. Ethel ja pojat tulivat mukaan, kun minulla oli vierailuja lähellä kotiamme olevissa seurakunnissa, mutta kun vierailuja tai konventteja oli sademetsässä, hoidin ne yksin.

Minun piti suunnitella aikatauluni hyvin, jotta selviäisin kaikista vastuista. Huolehdin siitä, että perhetutkistelu pidettiin joka viikko. Kun olin vierailulla seurakunnissa sademetsissä, Ethel tutki poikien kanssa kotona. Teimme kuitenkin asioita yhdessä perheenä niin usein kuin mahdollista. Pelasimme esimerkiksi pelejä ja kävimme retkillä kiinnostavissa paikoissa. Valvoin usein myöhään, kun valmistauduin tehtäviini. Ethel oli hyvä vaimo, jollaista kuvaillaan Sananlaskujen  31:15:ssä. Hän heräsi ennen auringonnousua, jotta voisimme lukea päivän tekstin ja syödä aamupalaa yhdessä ennen kuin pojat lähtivät kouluun. Olen todella kiitollinen, että minulla on uhrautuva vaimo, joka on aina auttanut minua hoitamaan vastuuni.

Kasvatimme pojissa rakkautta Jehovaan ja kenttätyöhön niin hyvin kuin osasimme. Toivoimme, että he valitsisivat kokoaikaisen palveluksen elämänurakseen – ei meidän takiamme vaan omasta tahdostaan. Puhuimme paljon siitä, miten onnelliseksi kokoaikainen palvelus tekee. Emme jättäneet mainitsematta haasteita, mutta keskityimme aina siihen, miten Jehova oli auttanut ja siunannut perhettämme. Autoimme poikia löytämään ystäviä, joille Jehovan palveleminen oli elämän tärkein asia.

Jehova järjesti meille kaiken tarvittavan, kun kasvatimme lapsiamme. Yritin tietysti tehdä oman osani. Vuodet naimattomana erikoistienraivaajana sademetsässä opettivat minua olemaan säästäväinen ja hoitamaan perheen raha-asioita suunnitelmallisesti. Joskus sekään ei riittänyt, mutta niinä hetkinä huomasimme, miten Jehova tuli avuksemme. Esimerkiksi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Surinamessa tapahtui kansannousu, ja silloin oli vaikeaa saada edes perustarvikkeita. Joka tapauksessa Jehova piti meistä hyvää huolta (Matt. 6:32).

Jehova on aina huolehtinut meistä ja tehnyt elämästä onnellista ja palkitsevaa. Olemme hyvin iloisia siitä, että molemmat poikamme ovat päättäneet palvella Jehovaa ja tehdä kokoaikaisesta palveluksesta elämäntapansa. Sekä Ethniël että Giovanni ovat valmistuneet teokraattisista kouluista ja palvelevat nyt Surinamen haaratoimistossa vaimojensa kanssa.

Ethel ja minä olemme jo iäkkäitä, mutta teemme edelleen Jehovalle työtä erikoistienraivaajina. Itse asiassa tekemistä on niin paljon, etten ole vieläkään ehtinyt opetella uimaan! Kun muistelen elämääni, minulla ei ole mitään kaduttavaa. Se että aloitin kokoaikaisen palveluksen jo nuorena ja otin sen elämänurakseni, on parhaita ratkaisuja, joita olen tehnyt.