Paul: Olimme aivan innoissamme! Oli marraskuu vuonna 1985, ja meistä oli tulossa lähetystyöntekijöitä. Määränpäämme oli Liberia, joka sijaitsee Länsi-Afrikassa, mutta ennen sitä meillä oli välilasku Senegalissa. Anne sanoi: ”Enää tunti ja olemme jo Liberiassa!” Mutta sitten tuli kuulutus: ”Liberiaan matkustavien täytyy poistua koneesta. Vallankaappauksen vuoksi maahan lentäminen ei ole mahdollista.” Seuraavat kymmenen päivää vietimme muiden lähetystyöntekijöiden kanssa Senegalissa ja kuuntelimme järkyttäviä uutisia, joissa kerrottiin muun muassa kuorma-autoihin lastatuista ruumiista ja tiukasta ulkonaliikkumiskiellosta. Viranomaiset uhkasivat tappaa kenet tahansa, joka rikkoisi kieltoa.

Anne: Olemme luonteeltamme aika varovaisia. Pienestä pitäen minulla on ollut lempinimi ”Ahdistunut Annie”. Jo pelkkä suojatien ylittäminen jännittää minua. Vaikka emme olekaan kovin seikkailunhaluisia, halusimme silti ehdottomasti ottaa tehtävän vastaan.

Paul: Anne ja minä kasvoimme Länsi-Englannissa kahdeksan kilometrin päässä toisistamme. Me kumpikin saimme kotoa kannustusta kokoaikaiseen palvelukseen, ja me molemmat aloitimmekin tienraivauksen heti lukion jälkeen. 19-vuotiaana minut kutsuttiin Beteliin, ja kun menimme naimisiin vuonna 1982, myös Anne tuli sinne.

Anne: Olimme hyvin onnellisia Betelissä, mutta meillä oli myös haaveena palvella tarvealueella. Se että kuulimme Betelissä entisten lähetystyöntekijöiden kokemuksia, vahvisti tuota tunnetta entisestään. Rukoilimme asiasta joka ilta kolmen vuoden ajan. Vuonna 1985 saimme iloisia uutisia, kun meidät kutsuttiin Gileadin 79. kurssille. Sieltä meidät lähetettiin Liberiaan.

Paul: Lähdimme ensimmäisellä mahdollisella lennolla Liberiaan. Ulkonaliikkumiskielto oli edelleen voimassa, ja tunnelma oli jännittynyt. Jos esimerkiksi auton pakoputkesta kuului yllättäen pamaus, ihmiset joutuivat paniikkiin. Luimme Annen kanssa joka ilta psalmeja säilyttääksemme mielenrauhan. Vaikeuksista huolimatta pidimme kovasti tehtävästämme. Anne vietti päivät kentällä, ja minä olin Betelissä. Tein yhteistyötä veli John  Charukin a kanssa, mikä oli minulle hyvää valmennusta, koska hän oli niin kokenut ja ymmärsi hyvin ystävien tilanteita.

Anne: Tunsimme nopeasti olomme kotoisaksi Liberiassa, ja se oli veljien ja sisarten ansiota. Ystävät olivat avoimia ja ottivat meidät lämpimästi vastaan. Pian heistä tuli meille kuin perheenjäseniä. Saimme heiltä hyviä neuvoja ja paljon rohkaisua. Myös kenttätyö oli aivan mahtavaa. Ovenavaajia harmitti, jos lähdimme heidän luotaan liian pian. Kadulla ihmiset juttelivat hengellisistä asioista, ja riitti, että vain meni mukaan keskusteluun. Meillä oli niin monta raamattukurssia, ettei aika meinannut riittää niiden johtamiseen. Se oli positiivinen ongelma!

Paul: Suhteellisen rauhallinen tilanne kesti neljä vuotta, mutta sitten vuonna 1989 puhkesi sisällissota. Kapinallisjoukot valtasivat Beteliä ympäröivän alueen 2. heinäkuuta 1990. Kolme kuukautta olimme eristyksissä ulkomaailmasta. Emme siis voineet pitää yhteyttä sukulaisiin tai saada ohjeita päätoimistosta. Vallalla oli anarkia, ihmiset näkivät nälkää, ja naisia raiskattiin. Levottomuudet jatkuivat 14 vuotta, ja ne vaikuttivat koko maahan.

Anne: Taistelua ja tappamista oli myös joidenkin heimojen välillä. Aseistettuja ihmisiä kuljeskeli kaduilla eriskummallisissa vaatteissa rakennuksia ryöstellen. Jotkut heistä suhtautuivat ihmisten tappamiseen niin kevyesti, että vertasivat sitä kanojen teurastamiseen. Jopa Betelin lähelle alkoi kerääntyä ruumiskasoja. Valitettavasti rakkaita veljiämme ja sisariamme kuoli, myös kaksi lähetystyöntekijää.

Todistajat riskeerasivat henkensä suojellakseen ystäviä, jotka olivat vaarassa tulla tapetuiksi sen vuoksi, että he kuuluivat johonkin tiettyyn heimoon. Myös lähetystyöntekijät ja beteliläiset olivat valmiita auttamaan. Beteliin tuotiin turvaan ystäviä, jotka olivat joutuneet pakenemaan kotoaan. Osa heistä nukkui alakerrassa ja osa taas yläkerran huoneissa beteliläisten kanssa. Me jaoimme huoneemme seitsenhenkisen perheen kanssa.

Paul: Joka päivä kapinalliset yrittivät päästä sisään Beteliin nähdäkseen, oliko sinne piilotettu todistajia. Turvallisuudesta huolehti aina neljän hengen ryhmä. Kun kaksi meni portille, kaksi jäi ikkunalle pitämään vahtia. Jos portilla olijat pitivät käsiään edessään, kaikki oli hyvin. Jos taas he  laittoivat kätensä selän taakse, niin ikkunalla vahdissa olevat tiesivät, että tulijat olivat aggressiivisia ja ystävien pitäisi piiloutua nopeasti.

Anne: Yhtenä päivänä vihainen kapinallisjoukko tuli väkisin sisään Beteliin. Eräs sisar ja minä lukittauduimme kylpyhuoneeseen. Meillä oli siellä kaappi, jossa oli valepohja, ja sisar ahtautui sen alle piiloon. Konekiväärein aseistautuneet kapinalliset olivat tunkeutuneet yläkertaan, ja he ryskyttivät huoneemme ovea. Paul yritti estää heitä sanoen: ”Vaimoni on vessassa.” Asettelin valepohjan kunnolla paikalleen ja järjestelin kaapin hyllyt, minkä takia kylpyhuoneesta kuului meteliä ja minulla kesti epäilyttävän pitkään. Olin niin peloissani, että tärisin päästä varpaisiin. Rukoilin Jehovaa ja pyysin häneltä apua. Sitten avasin kylpyhuoneen oven, ja kuin ihmeen kaupalla pystyin tervehtimään kapinallisia rauhallisesti. He rynnivät ohitseni, ja yksi heistä meni suoraan kaapin luo, avasi sen ja penkoi kaikki sen hyllyt. Hän ei voinut uskoa, ettei hän löytänyt mitään. Sitten hän ja muut tunkeutujat lähtivät käymään läpi toisia huoneita ja ullakkoa. Taaskaan he eivät löytäneet mitään.

Paul: Kuukausien ajan meillä oli kova pula ruuasta, mutta hengellinen ruoka auttoi meitä jaksamaan. Betelin aamupalvonta oli ainoa ”aamupalamme”, mutta olimme kiitollisia, että saimme siitä sisäistä voimaa.

Tiesimme, että jos ruoka ja vesi loppuisivat kokonaan ja meidän kaikkien täytyisi lähteä Betelistä, sinne paenneet ystävät todennäköisesti tapettaisiin. Se miten Jehova huolehti meistä juuri oikeaan aikaan ja oikealla tavalla, oli aivan ihmeellistä. Jehova varmisti, että saimme sen, mitä tarvitsimme, ja auttoi meitä myös hallitsemaan pelkojamme.

Mitä synkemmäksi tilanne meni, sitä kirkkaampana totuus loisti. Vaikka ystävät joutuivat kerta toisensa jälkeen pakenemaan säästääkseen henkensä, heidän uskonsa pysyi vahvana ja he säilyttivät mielenrauhan. Jotkut sanoivat, että se oli heille ikään kuin harjoitusta suurta ahdinkoa varten. Vanhimmat ja nuoret veljet olivat aina ensimmäisinä auttamassa toisia. Pakenevat ystävät pysyivät yhdessä ja kertoivat hyvää uutista uusilla alueilla. Kokoukset, joita pidettiin väliaikaisilla valtakunnansaleilla luonnon keskellä, olivat ystäville kuin turvasatama myrskyisinä aikoina. Myös kenttätyö auttoi heitä selviytymään. Oli koskettavaa nähdä, että kun ystäville toimitettiin hätäaputarvikkeita, he pyysivät ennemmin kenttälaukkuja kuin vaatteita. He tiesivät, että kaiken kokemansa jälkeen ihmiset tarvitsivat hyvää uutista. Todistajien ilo ja myönteisyys tekivät ihmisiin vaikutuksen. Veljet ja sisaret loistivat kuin valo pimeyden keskellä (Matt. 5:14–16). Ystävien innokkuuden ansiosta jopa joistain kapinallisista tuli todistajia.

Paul: Välillä meidän täytyi poistua maasta, kolme kertaa lyhyeksi ajaksi ja kahdesti kokonaiseksi vuodeksi. Eräs lähetystyöntekijäsisar tiivisti hyvin, miltä se tuntui: ”Gileadissa meitä opetettiin antamaan tehtäväämme koko sydämemme, ja niin me teimmekin. Kun meidän sitten piti jättää ystävät vaikeisiin olosuhteisiin, se tuntui kuin oma sydämemme olisi revitty irti.” Onneksi pystyimme kuitenkin auttamaan Liberian ystäviä lähimaista käsin.

Anne: Toukokuussa 1996 Paul, minä ja kaksi muuta ystävää saimme tehtäväksi viedä Betelin tärkeitä asiakirjoja turvallisempaan paikkaan. Suuntasimme 16 kilometrin päähän kaupungin toiselle puolelle. Yllättäen alueelle, jonka läpi olimme matkalla, hyökättiin. Vihaiset kapinalliset ampuivat ilmaan, pysäyttivät automme, vetivät kolme meistä ulos ja ajoivat tiehensä Paul kyydissä. Me muut jäimme järkyttyneinä seisomaan paikoillemme. Mutta yllätykseksemme näimme Paulin kävelevän meitä kohti väkijoukon läpi otsa veressä. Koska olimme sokissa, ajattelimme, että häntä oli ammuttu, mutta sitten tajusimme, että siinä tapauksessa hän ei pystyisi kävelemään. Yksi kapinallisista oli lyönyt häntä työntäessään hänet pois autosta. Onneksi haava ei kuitenkaan ollut kovin syvä.

Lähettyvillä oli iso armeijan auto täynnä pelokkaita ihmisiä, ja se oli lähdössä matkaan. Emme mahtuneet kyytiin, joten tarrasimme kiinni auton laidoista. Kuljettaja lähti liikkeelle niin nopeasti, että me melkein putosimme kyydistä. Anelimme häntä pysähtymään, mutta hän oli liian peloissaan kuunnellakseen meitä. Jotenkin onnistuimme pysymään kyydissä, mutta kun auto lopulta pysähtyi, tärisimme järkytyksestä ja väsymyksestä.

Paul: Meillä ei ollut mitään muuta kuin päällämme olevat likaiset ja revenneet vaatteet. Katsoimme toisiamme ja ihmettelimme, miten olimme vielä elossa. Nukuimme seuraavan yön pellolla, ja lähellä oli rähjäinen helikopteri, joka oli täynnä luodinreikiä. Pääsimme sen kyydissä Sierra Leoneen seuraavana päivänä. Olimme valtavan kiitollisia siitä, että olimme hengissä, mutta samaan aikaan olimme huolissamme siitä, miten ystävät pärjäsivät.

Anne: Pääsimme turvaan Freetowniin Sierra Leoneen, ja meistä pidettiin Betelissä hyvää huolta. Minulle alkoi kuitenkin tulla ahdistavia takaumia. Päivisin olin levoton ja ylivirittynyt ja ympäristö tuntui sumuiselta ja epätodelliselta. Öisin heräilin siihen, että minulla oli kylmä hiki ja tärisin ja minusta tuntui, että pian tapahtuisi jotain pahaa. Minun oli myös vaikea hengittää. Sellaisina hetkinä Paul piteli minua ja rukoili kanssani. Lauloimme yhdessä valtakunnanlauluja, kunnes lakkasin tärisemästä. Aloin pelätä, että olin tulossa hulluksi enkä voisi enää palvella lähetystyöntekijänä.

Pian tapahtui jotain, mitä en koskaan unohda. Sain käsiini kaksi lehteämme, joissa oli juuri minulle sopivat kirjoitukset. Ensimmäisessä lehdessä oli artikkeli ”Voitolle paniikkikohtauksista” (Herätkää! 8.6.1996). Se auttoi minua ymmärtämään, etten ollutkaan tulossa hulluksi. Minuun teki vaikutuksen myös toisen lehden artikkeli ”Mistä he saavat voimansa?” (Vartiotorni 15.5.1996). Siinä oli kuva vahingoittuneesta perhosesta. Artikkelin mukaan perhonen pystyy lentämään, vaikka sen siivet olisivat vaurioituneet pahoin. Siinä sanottiin myös, että mekin voimme olla Jehovan käytettävissä ja auttaa toisia, vaikka meillä olisi henkisiä arpia. Nämä lehdet olivat hengellistä ruokaa Jehovalta juuri oikeaan aikaan (Matt. 24:45). Sain myös paljon apua siitä, että etsin lisää samanlaisia aiheita käsitteleviä artikkeleja ja laitoin ne itselleni talteen. Kun aikaa kului, traumaperäisen stressin oireet alkoivat helpottaa.

Paul: Meistä oli aina mukavaa päästä palaamaan kotiimme Liberiaan. Vuoden 2004 loppuun mennessä olimme olleet samassa tehtävässä melkein 20 vuotta. Sota oli päättynyt, ja haaratoimistossa suunniteltiin rakennushankkeita. Mutta sitten meille tarjottiin uutta tehtävää aivan yllättäen.

Ajatus muutoksesta tuntui meistä vaikealta. Miten voisimme jättää hengellisen perheemme,  josta oli tullut meille niin rakas? Olimme jo kerran jättäneet sukulaisemme, kun lähdimme Gileadiin. Tiesimme siis omasta kokemuksesta, että jos olisimme Jehovan käytettävissä, hän siunaisi meitä. Niinpä päätimme ottaa tehtävän vastaan. Uusi tehtävämme vei meidät lähellä sijaitsevaan Ghanaan.

Anne: Lähtiessämme Liberiasta meillä oli kyyneleet silmissä. Yllätyimme, kun viisas ja iäkäs veli Frank sanoi meille: ”Teidän täytyy unohtaa meidät.” Hän selitti: ”Tiedämme kyllä, ettette koskaan unohda meitä. Mutta jotta voitte onnistua uudessa tehtävässänne, teillä täytyy olla siinä sydän mukana. Olette saaneet tehtävän Jehovalta, joten keskittykää Ghanassa asuviin veljiin ja sisariin.” Hänen viisaat sanansa auttoivat meitä aloittamaan tyhjästä uudessa paikassa, jossa vain harvat tunsivat meidät.

Paul: Ei mennyt kauaa, kun kiinnyimme uuteen hengelliseen perheeseemme Ghanassa. Siellä oli paljon todistajia. He olivat ehdottoman uskollisia Jehovalle, tuli mitä tuli, ja opimme paljon heidän esimerkistään. Kun olimme palvelleet Ghanassa 13 vuotta, saimme taas yllättäviä uutisia. Meitä pyydettiin muuttamaan Kenian haaratoimistoon Itä-Afrikkaan. Meille tuli tietysti ikävä Ghanan veljiä ja sisaria, mutta saimme nopeasti uusia ystäviä. Meillä riittää edelleen paljon tehtävää, kun palvelemme Keniassa, missä tarve on suuri.

Anne: Vaikeat olosuhteet vuosien varrella ovat herättäneet minussa erilaisia pelkoja. Jehovan palveleminen ei tee meistä immuuneja tunneperäisille ja fyysisille reaktioille, joita pelottavat tilanteet voivat synnyttää. Jos kuulen ampumista tai tykinlaukauksia, vatsanpohjaani tulee inhottava tunne ja käteni menevät tunnottomiksi. Olen kuitenkin oppinut turvautumaan Jehovaan. Hän vahvistaa meitä monilla eri tavoilla, esimerkiksi veljien ja sisarten välityksellä. Olen huomannut, että kun pidämme kiinni hengellisistä rutiineista, Jehova voi auttaa meitä jatkamaan tehtävissämme.

Paul: Joskus meiltä kysytään, tykkäämmekö palvella ulkomailla. Monet maat ovat kyllä hyvin kauniita, mutta olemme nähneet, että olosuhteet voivat nopeasti muuttua epävakaiksi. Mutta se, mitä ulkomailla palvelemisessa rakastamme, ovat veljet ja sisaret. Vaikka meillä on erilaiset taustat, meillä on sama päämäärä. Ajattelimme, että meidät lähetettiin rohkaisemaan ystäviä, mutta tosiasiassa he ovat rohkaisseet meitä.

Joka kerta kun olemme muuttaneet, olemme saaneet nähdä, miten ihmeellinen meidän hengellinen perheemme on. Kun pysymme lähellä veljiä ja sisaria, meillä on perhe ja koti riippumatta siitä, missä asumme. Olemme varmoja, että kun luotamme Jehovaan, hän antaa meille juuri sellaista voimaa, jota tarvitsemme (Fil. 4:13).