ISÄNI ja äitini – James ja Jessie Sinclair – muuttivat Bronxin kaupunginosaan New Yorkiin 1930-luvun puolivälissä. Yksi heidän uusista tuttavistaan oli Willie Sneddon, joka oli Skotlannista kuten hekin. Kun nämä kolme tapasivat toisensa, ei mennyt montakaan minuuttia, kun he alkoivat puhua perheistään. Tämä tapahtui pari vuotta ennen syntymääni.

Äiti kertoi Willielle, että hänen isänsä ja isoveljensä olivat hukkuneet vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun heidän kalastusaluksensa oli osunut miinaan Pohjanmerellä. Sen kuultuaan Willie sanoi: ”Isäsi on nyt helvetissä!” Willie oli Jehovan todistaja, ja hänen hätkähdyttävät sanansa olivat äidin ensikosketus Raamatun totuuteen.

Willien sanat järkyttivät äitiä, koska hän tiesi, että hänen isänsä oli ollut hyvä mies. Willie kysyi: ”Auttaisiko yhtään, jos kertoisin, että Jeesuskin meni helvettiin?” Äiti muisteli kirkon uskontunnustusta, jonka mukaan Jeesus astui alas helvettiin ja nousi kolmantena päivänä kuolemasta. Hän ihmetteli, että jos kerran helvetti on tulinen paikka, jossa pahoja ihmisiä kidutetaan, niin miksi Jeesus meni sinne. Tästä alkoi äidin kiinnostus totuutta kohtaan. Hän alkoi käydä kokouksissa Bronxin seurakunnassa, ja hänet kastettiin vuonna 1940.

Tuohon aikaan vanhempia ei erityisesti kannustettu tutkimaan Raamattua lastensa kanssa. Kun olin pieni, isä huolehti minusta äidin ollessa kokouksissa ja kenttäpalveluksessa viikonloppuisin. Muutaman vuoden päästä myös isä ja minä aloimme käydä kokouksissa äidin kanssa. Äiti oli hyvin aktiivinen saarnaamistyössä, ja hän tutki Raamattua monien kiinnostuneiden kanssa. Koska jotkut hänen tutkisteluoppilaistaan asuivat lähellä toisiaan, hän kokosi heidät ryhmäksi, jolle hän johti tutkistelua. Kun koulusta oli lomaa, kävin äidin kanssa kentällä. Näin Raamatun tuntemukseni kasvoi, ja opin myös opettamaan Raamatun totuutta toisille.

Minua harmittaa se, että lapsena en  osannut täysin arvostaa totuutta vaan pidin sitä itsestäänselvyytenä. Minusta tuli kuitenkin 12-vuotiaana valtakunnan julistaja, ja siitä lähtien olen osallistunut kenttäpalvelukseen säännöllisesti. 16-vuotiaana vihkiydyin Jehovalle, ja 24. heinäkuuta 1954 menin kasteelle Torontossa Kanadassa pidetyssä konventissa.

Seurakunnassamme oli veljiä, jotka kuuluivat tai olivat kuuluneet Betel-perheeseen. Heillä oli minuun voimakas vaikutus. Ihailin sitä, miten taitavasti he pitivät puheita ja selittivät Raamatun totuuksia. Kouluni opettajat halusivat minun menevän yliopistoon, mutta minun tavoitteeni oli Betel-palvelus. Niinpä jätin Betel-anomuksen Toronton konventissa. Vuonna 1955 jätin uuden anomuksen konventissa, joka pidettiin Yankee-stadionilla New Yorkissa. Vähän sen jälkeen, ollessani 17-vuotias, sain kutsun Brooklynin Beteliin, ja palvelukseni siellä alkoi 19. syyskuuta 1955. Kun olin Betelissä toista päivää, aloitin työt sitomossa Adams Street 117:ssä. Pian työskentelin kokoomakoneella. Se keräsi yhteen 32 sivun nippuja, jotka seuraava kone ompeli kirjoiksi.

Osasin konekirjoitusta, ja niinpä minut siirrettiin noin kuukauden kuluttua sitomosta lehtiosastolle. Tuolloin veljet ja sisaret kirjoittivat pistotuskoneella Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien uusien tilaajien osoitetiedot pienille metallilevyille. Muutaman kuukauden päästä aloin työskennellä lähetysosastolla. Osastonvalvoja Klaus Jensen kysyi minulta, haluaisinko auttaa rekka-auton kuljettajaa viemään kirjallisuuslaatikoita satamaan, mistä ne lähetettäisiin eri puolille maailmaa. Veisimme myös lehtisäkkejä postiin, josta ne toimitettaisiin seurakuntiin Yhdysvaltojen eri osiin. Veli  Jensen sanoi, että fyysinen työ tekisi minulle hyvää. Painoin vain 57 kiloa ja olin laiha kuin kukkakeppi. Nuo käynnit satamassa ja postissa vahvistivat minua fyysisesti. Veli Jensen selvästikin tiesi, mikä oli minulle hyväksi!

Lehtiosasto käsitteli myös seurakunnista tulleet lehtitilaukset. Minulle selvisi, miten monilla kielillä Brooklynissa painettiin lehtiä. Useat näistä kielistä olivat minulle täysin tuntemattomia, mutta minusta oli mahtavaa, että kymmeniätuhansia lehtiä lähetettiin kaukaisiin paikkoihin eri puolille maailmaa. En tiennyt vielä tuolloin, että saisin tulevina vuosina vierailla monissa noista paikoista.

Vuonna 1961 sain määräyksen työskennellä tiliosastolla Grant Suiterin alaisuudessa. Oltuani siellä pari vuotta Nathan Knorr, joka oli silloin maailmanlaajuisen työmme johdossa, kutsui minut toimistoonsa. Hän kertoi, että eräs hänen toimistossaan työskentelevä veli oli menossa kuukauden mittaiseen Valtakunnan palveluskouluun ja siirtyisi sen jälkeen palvelusosastolle. Minua pyydettiin tämän veljen tilalle Don Adamsin työtoveriksi. Sattumoisin Don oli juuri se veli, joka oli ottanut vastaan Betel-anomukseni vuoden 1955 konventissa. Samalla osastolla työskentelivät myös Robert Wallen ja Charles Molohan. Teimme töitä yhdessä yli 50 vuotta. On ollut suuri ilo palvella tällaisten hengellisten uskon miesten kanssa! (Ps. 133:1.)

Vuonna 1970 sain uuden tehtävän: minua pyydettiin tekemään vyöhykevierailuja Vartiotorni-seuran haaratoimistoihin. Tein tällaisia matkoja vuoden parin välein, ja ne kestivät muutamia viikkoja. Tapasin matkoillani Betel-perheitä ja  lähetystyöntekijöitä ympäri maailman, annoin hengellistä rohkaisua ja tarkastin haaratoimiston papereita. Oli suurenmoista tavata Gilead-koulun ensimmäisiltä kursseilta valmistuneita, jotka palvelivat edelleen uskollisesti ulkomaisilla määräalueillaan. Tässä työssä olen ilokseni saanut vierailla yli 90 maassa.

Brooklynin Betel-perheen jäsenet oli määrätty eri seurakuntiin New Yorkin alueella. Minut oli määrätty Bronxiin. Alueen ensimmäinen seurakunta oli kasvanut, ja se oli jaettu. Alkuperäinen seurakunta oli saanut nimekseen Pohjois-Bronxin seurakunta, ja minä kuuluin siihen.

1960-luvun puolivälissä eräs latvialainen todistajaperhe, joka oli oppinut totuuden Etelä-Bronxissa, muutti seurakuntamme alueelle. Perheen vanhin tytär Livija aloitti vakituisen tienraivauksen heti lukion jälkeen. Muutaman kuukauden kuluttua hän muutti tarvealueelle Massachusettsiin. Aloin kirjoitella hänelle seurakunnan kuulumisia, ja hän kertoi kirjeissään, mitä kentällä Bostonin alueella oli tapahtunut.

Muutamaa vuotta myöhemmin Livija nimitettiin erikoistienraivaajaksi. Koska hän halusi tehdä mahdollisimman paljon Jehovan palveluksessa, hän anoi Beteliin. Hänet kutsuttiinkin sinne vuonna 1971. Minusta tuntui, että tämä oli vihje Jehovalta! Menimme naimisiin 27. lokakuuta 1973, ja veli Knorr piti vihkipuheemme. Sananlaskujen 18:22:ssa sanotaan: ”Onko joku löytänyt hyvän vaimon? Hän on löytänyt hyvää ja saa osakseen Jehovan hyvän tahdon.” Livija ja minä olemme yhdessä saaneet palvella Betelissä yli 40 vuotta ja kuulumme edelleen erääseen seurakuntaan Bronxin alueella.

Oli todella antoisaa tehdä yhteistyötä veli Knorrin kanssa. Hän työskenteli väsymättömästi totuuden hyväksi, ja hän arvosti syvästi eri puolilla maapalloa toimivia lähetystyöntekijöitä. Monet heistä olivat ensimmäisiä todistajia niissä maissa, joihin heidät oli lähetetty. Oli surullista nähdä, kun veli Knorr sairastui syöpään vuonna 1976. Kerran ollessaan vuoteenomana hän pyysi minua lukemaan hänelle aineistoa, jota valmisteltiin painettavaksi. Hän kehotti minua kutsumaan paikalle myös Frederick Franzin, jotta hänkin voisi kuunnella lukemista. Sain myöhemmin tietää, että koska veli Franzilla oli huono näkö, veli Knorr oli käyttänyt paljon aikaa tällaisen aineiston lukemiseen hänelle.

Veli Knorr kuoli vuonna 1977. Ne jotka tunsivat hänet ja rakastivat häntä, saivat lohtua siitä, että hän oli päättänyt maallisen vaelluksensa uskollisena (Ilm. 2:10). Sen jälkeen veli Franz oli työmme johdossa.

 Noihin aikoihin toimin Milton Henschelin sihteerinä. Veli Henschel oli työskennellyt veli Knorrin kanssa vuosikymmeniä. Nyt hän ilmoitti minulle, että ensisijainen tehtäväni Betelissä olisi auttaa kaikin tavoin veli Franzia. Luin veli Franzille säännöllisesti aineistoa ennen kuin se meni painettavaksi. Hänellä oli uskomaton muisti ja hämmästyttävä kyky keskittyä täysin siihen, mitä luettiin. Autoin häntä, kunnes hän päätti maallisen vaelluksensa joulukuussa 1992. Nautin tästä tehtävästä suuresti.

Betelissä viettämäni 61 vuotta ovat kuluneet nopeasti. Molemmat vanhempani kuolivat uskollisina Jehovalle, ja odotan innolla sitä aikaa, kun voin toivottaa heidät tervetulleiksi paljon parempaan maailmaan (Joh. 5:28, 29). Mitään, mitä tämä maailma tarjoaa, ei voi edes verrata etuoikeuteen työskennellä uskollisten miesten ja naisten kanssa niiden hyväksi, jotka palvelevat Jehovaa eri puolilla maailmaa. Livija ja minä voimme totisesti sanoa, että pitkän kokoaikaisen palveluksemme aikana ”Jehovan ilo” on ollut meidän ”linnoituksemme” (Neh. 8:10).

Jehovan järjestössä yksikään ihminen ei ole korvaamaton, ja valtakunnan totuuden levittäminen jatkuu. On ollut ilo ja kunnia palvella vuosien varrella monien vankkumattomien ja uskollisten veljien ja sisarten kanssa. Suurin osa voidelluista, joiden kanssa olen työskennellyt, ei ole enää keskuudessamme täällä maan päällä. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen saanut olla uskollisten ja hengellisten veljien työtoverina Jehovan palveluksessa.