1940-luvun alkupuolella vanhempani tutkivat Jehovan todistajien kanssa Raamattua. Jossain vaiheessa he lopettivat, mutta äidille tuotiin edelleen Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Vuonna 1950 koko perheemme kutsuttiin New Yorkin kansainväliseen konventtiin, ja päätimme mennä sinne.

Vähän sen jälkeen veli Lawrence Jeffries alkoi käydä luonamme. Hän halusi opettaa minulle totuutta. Aluksi minua häiritsi se, että Jehovan todistajat eivät osallistuneet politiikkaan eivätkä suorittaneet asepalvelusta. Sanoin, että jos Yhdysvalloissa kukaan ei menisi armeijaan, vihollisethan voisivat vapaasti tulla ja vallata koko maan. Veli Jeffries perusteli asiaa kärsivällisesti: ”Mitä luulet – jos kaikki yhdysvaltalaiset olisivat Jehovan palvelijoita, antaisiko hän vihollisten hyökätä heidän kimppuunsa?” Se miten hän selitti tätä ja monia muita asioita, sai minut ymmärtämään, että hän oli oikeassa. Näin kiinnostuin totuudesta.

Äiti oli laittanut kellariin vanhoja Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä, ja luin niitä tuntikausia. Ennen pitkää oivalsin, että tässä oli totuus, ja suostuin tutkimaan Raamattua veli Jeffriesin kanssa. Aloin myös käydä säännöllisesti kokouksissa. Olin innoissani siitä, mitä opin, ja minusta tuli kastamaton julistaja. Kun ymmärsin, että ”Jehovan suuri päivä on lähellä”, tavoitteeni muuttuivat (Sef. 1:14). En enää tähdännyt yliopistoon, vaan halusin auttaa toisiakin oppimaan Raamatun totuuden.

Kouluni loppui 13. kesäkuuta 1956, ja kolme päivää myöhemmin minut kastettiin  kierroskonventissa. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten mielenkiintoista elämästäni tulisi Jehovan palveluksessa.

Puoli vuotta kasteeni jälkeen aloitin vakituisen tienraivauksen. Joulukuun 1956 Tiedotin-lehtisessä (myöhemmin Valtakunnan Palveluksemme) oli kirjoitus ”Voitko palvella siellä, missä tarve on suuri?” Se vetosi minuun, ja halusin muuttaa tarvealueelle. (Matt. 24:14.)

Päädyin Edgefieldiin Etelä-Carolinaan. Seurakunnassa oli vain neljä julistajaa, mutta kun minä tulin, meitä oli viisi. Kokoukset pidettiin erään veljen olohuoneessa. Olin kentällä sata tuntia kuussa, ja sen lisäksi kokousohjelmat ja seurakunnan työt pitivät minut kiireisenä. Huomasin, että mitä enemmän tein Jehovan palveluksessa, sitä enemmän opin hänestä.

Eräs nainen, jonka kanssa tutkin Raamattua, omisti hautaustoimiston muutaman kilometrin päässä Johnstonissa. Hän antoi minulle ystävällisesti osa-aikatyötä, ja saimme käyttää hänen omistamaansa pientä rakennusta valtakunnansalina.

Jolly Jeffries, kanssani tutkineen veljen poika, muutti paikkakunnalle Brooklynista New Yorkista. Hänestä tuli tienraivauskaverini, ja asuimme hänen kanssaan pienessä asuntovaunussa, jota eräs veli lainasi meille.

Etelävaltioissa ei saanut paljon palkkaa. Päivän työllä ansaitsi vain pari kolme dollaria. Kerran olin ostanut viimeisillä rahoillani ruokaa. Kun astuin ulos kaupasta, luokseni tuli mies ja kysyi: ”Haluatko töitä? Maksan sinulle dollarin tunnilta.” Hän antoi minulle kolmen päivän siivouskeikan rakennustyömaalla. Oli selvää, että Jehova auttoi minua jäämään Edgefieldiin. Mutta sitten vuonna 1958 menin kansainväliseen konventtiin New Yorkiin.

Konventin toinen päivä oli minulle ikimuistoinen. Tapasin Ruby Wadlington -nimisen sisaren, joka palveli tienraivaajana Gallatinissa Tennesseessä. Koska haaveilimme molemmat lähetystyöstä, kävimme tuossa konventissa Gilead-koulusta kiinnostuneille tarkoitetussa kokouksessa. Myöhemmin aloimme kirjoitella toisillemme. Sitten minut kutsuttiin Gallatiniin pitämään esitelmää. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja kysyin Rubylta, menisikö hän kanssani naimisiin. Muutin Rubyn seurakuntaan, ja menimme naimisiin vuonna 1959.

Kun olin 23-vuotias, minut nimitettiin seurakunnanpalvelijaksi (nykyään vanhimmiston koordinaattori) Gallatiniin. Veli Charles Thompson tuli käymään seurakunnassamme heti sen jälkeen kun hänet oli nimitetty kierrosvalvojaksi. Vaikka hän oli erittäin  kokenut veli, hän kysyi silti minulta, millaisia tarpeita ystävillä oli ja miten toiset kierrosvalvojat olivat huolehtineet niistä. Häneltä opin, että on viisasta kysyä toisten mielipiteitä ja selvittää kaikki tosiasiat ennen kuin tekee päätöksen.

Toukokuussa 1964 osallistuin kuukauden mittaiseen Valtakunnan palveluskouluun South Lansingissa New Yorkin osavaltiossa. Kun seurasin koulun opettajia, halusin entistä enemmän oppia lisää Jehovasta ja kasvaa hengellisesti.

Tammikuussa 1965 saimme Rubyn kanssa kutsun kierrostyöhön. Kierroksemme käsitti laajan alueen: Knoxvillestä Tennesseestä lähes Richmondiin Virginiaan asti. Siinä oli seurakuntia Pohjois-Carolinasta, Kentuckysta ja Länsi-Virginiasta. Vierailimme ainoastaan mustien seurakunnissa, koska rotuerottelu oli vielä siihen aikaan vallalla Yhdysvaltojen eteläosissa eivätkä mustat voineet kokoontua yhteen valkoisten kanssa. Ystävät olivat melko köyhiä, ja opimme siellä jakamaan omastamme niille, jotka tarvitsivat apua. Muuan pitkään palvellut kierrosvalvoja opetti minulle jotain erittäin tärkeää: ”Ole veli. Älä marssi seurakuntaan pomon elkein. Voit auttaa ystäviä vain, jos he pitävät sinua veljenään.”

Kun olimme vierailulla yhdessä pienessä seurakunnassa, Ruby alkoi tutkia Raamattua nuoren naisen kanssa, jolla oli yksivuotias tytär. Koska kukaan tuosta seurakunnasta ei pystynyt jatkamaan raamattukurssia, Ruby hoiti sen kirjeitse. Seuraavan vierailumme aikana tuo nainen tuli kaikkiin kokouksiin. Kun sinne myöhemmin muutti kaksi erikoistienraivaajasisarta, he jatkoivat raamattukurssia ja nainen meni kasteelle. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1995 nuori sisar tuli esittäytymään Rubylle Pattersonin Betelissä. Hän oli sen naisen tytär, jonka kanssa Ruby oli aikanaan tutkinut. Nyt tytär ja hänen miehensä olivat oppilaina Gilead-koulun 100. kurssilla.

Toinen kierroksemme oli Floridan keskiosassa. Tässä vaiheessa tarvitsimme auton, joten hankimme sellaisen – ja vieläpä hyvään hintaan! Mutta kuinka ollakaan, jo seuraavalla viikolla siitä hajosi vesipumppu. Koska meillä ei ollut rahaa sen korjaamiseen, soitin veljelle, joka voisi ehkä auttaa meitä. Yksi hänen työntekijöistään korjasi automme, mutta veli ei suostunut ottamaan vastaan korvausta. Hän vain sanoi: ”Älä huoli, et ole mitään velkaa.” Veli jopa halusi antaa meille rahaa lahjaksi. Tämä kokemus oli meille kaunis esimerkki siitä, miten Jehova huolehtii palvelijoistaan, ja se kannusti meitäkin olemaan anteliaita.

Aina kun kävimme seurakunnissa, olimme yötä veljien ja sisarten luona. Näin saimme monia pitkäaikaisia ystäviä. Kerran kirjoitin raporttia vierailusta seurakuntaan ja unohdin sen keskeneräisenä kirjoituskoneeseen. Kun tulin illalla takaisin, huomasin, että perheen kolmevuotias poika oli ”auttanut” minua tekemään raportin loppuun. Vitsailin hänelle siitä monet kerrat vuosien mittaan.

Vuonna 1971 sain kirjeen, jossa meidät määrättiin piirityöhön New Yorkiin. Se oli oikea jymy-yllätys! Kun muutimme sinne, olin vasta 34-vuotias ja tuon alueen ensimmäinen musta piirivalvoja. Saimme veljiltä lämpimän vastaanoton.

Piirivalvojana sain opettaa toisia joka viikonloppu kierroskonventissa. Monet kierrosvalvojat olivat kokeneempia kuin minä. Yksi heistä oli pitänyt kastepuheeni. Sitten oli veli Theodore Jaracz, josta tuli myöhemmin hallintoelimen jäsen. Oli myös paljon kokeneita veljiä, jotka palvelivat Brooklynin Betelissä. Olin kiitollinen siitä, että kaikki nämä kierrosvalvojat ja beteliläiset suhtautuivat minuun niin hyvin. Heistä huokui, että he välittivät ystävistä, luottivat Raamattuun ja tukivat uskollisesti järjestöä. Tällaisten nöyrien veljien keskellä oli mukava olla piirivalvojana.

Vuonna 1974 hallintoelin nimitti uusia piirivalvojia ja me palasimme kierrostyöhön, tällä kertaa Etelä-Carolinaan. Tässä vaiheessa rotuerottelun aika oli jo ohi ja mustien ja valkoisten kierrokset pystyttiin yhdistämään. Kaikki olivat tästä uudistuksesta hyvin iloisia.

Loppuvuodesta 1976 siirryimme Georgiaan kierrokselle, joka oli Atlantan ja Columbuksen välissä. Muistan elävästi, kun pidin hautajaispuheen viidelle mustalle lapselle, jotka olivat kuolleet tuhopolttajien iskettyä heidän kotiinsa. Lasten äiti oli loukkaantunut iskussa ja joutunut sairaalaan. Sekä mustia että valkoisia Jehovan todistajia tuli jatkuvana virtana lohduttamaan heitä. Ystävien osoittama rakkaus oli sanoin kuvaamatonta. Olipa koettelemus miten raskas hyvänsä, toisten Jehovan palvelijoiden myötätunto voi auttaa selviytymään siitä.

Vuonna 1977 minua ja Rubya pyydettiin muutamaksi kuukaudeksi Brooklynin Beteliin auttamaan yhdessä projektissa. Kun työt olivat loppusuoralla, kaksi hallintoelimen veljeä tuli kysymään meiltä, haluaisimmeko palvella Betelissä vakituisesti. Otimme kutsun vastaan.

Työskentelin 24 vuotta palvelusosastolla. Siellä veljet joutuvat usein käsittelemään vaikeita ja arkaluontoisia kysymyksiä. Vuosien mittaan hallintoelin on antanut monenlaisia ohjeita, jotka perustuvat Raamatun periaatteisiin. Niiden pohjalta vastataan kysymyksiin ja myös järjestetään valmennusta kierrosvalvojille, vanhimmille ja tienraivaajille. Tällainen valmennus on auttanut monia kypsymään hengellisesti ja vahvistanut Jehovan järjestöä.

Vuosina 1995–2018 vierailin useissa haaratoimistoissa päätoimiston edustajana (aiemmin vyöhykevalvoja). Tapasin haaratoimistokomitean veljiä, beteliläisiä ja lähetystyöntekijöitä tarkoituksenani rohkaista heitä ja auttaa erilaisissa ongelmissa. Siinä samalla kuulimme Rubyn kanssa paljon rohkaisevia kokemuksia. Kun kävimme Ruandassa vuonna 2000, meitä liikutti syvästi se, mitä kaikkea Betel-perhe ja muut ystävät olivat joutuneet kokemaan vuoden 1994 kansanmurhan aikaan. Monilta oli kuollut läheisiä. Vaikka he olivat kokeneet kovia, se ei ollut horjuttanut heidän uskoaan, toivoaan ja iloaan.

Olemme nyt yli 80-vuotiaita. Viimeiset 20 vuotta olen palvellut Yhdysvaltojen haaratoimistokomiteassa. Vaikka korkeakoulutus jäi minulta hankkimatta, olen saanut korkeinta mahdollista koulutusta Jehovalta ja hänen järjestöltään. Sen ansiosta olen pystynyt opettamaan toisille Raamatun totuutta, josta voi olla heille ikuista hyötyä. (2. Kor. 3:5; 2. Tim. 2:2.) Olen nähnyt, miten Raamatun sanoma on tehnyt ihmisten elämästä parempaa ja auttanut heitä saamaan hyvän suhteen Luojaansa (Jaak. 4:8). Ruby ja minä kannustamme aina tilaisuuden tullen toisia oppimaan lisää Jehovasta ja opettamaan Raamatun totuutta muillekin. Se on suurin kunnia, minkä Jehovan palvelija voi saada!