Miten kristikunnasta tuli osa tätä maailmaa

AIKANAAN Rooman maailmanvalta, jossa varhaiskristillisyys sai alkunsa, luhistui. Monet historioitsijat väittävät, että samaan aikaan, kun tämä maailmanvalta luhistui, myös kristillisyys sai lopullisen voiton pakanuudesta. Anglikaaninen piispa E. W. Barnes toi esiin toisenlaisen näkemyksen, kun hän kirjoitti: ”Kun klassinen kulttuuri luhistui, kristillisyys ei edustanut enää ylevää Jeesuksen Kristuksen uskoa: siitä tuli uskonto, joka toimi hajoamispisteessä olevan maailman yhteiskunnallisena vahvistajana.” (The Rise of Christianity.)

Historia kertoo, että ennen tätä luhistumista, 100–300-luvuilla, Jeesuksen seuraajiksi tunnustautuvat pysyivät monella tavalla erossa roomalaisesta maailmasta. Se paljastaa kuitenkin myös, miten luopumus kehittyi opetuksissa, käytöksessä ja järjestörakenteessa, kuten Jeesus ja hänen apostolinsa olivat ennustaneet (Matteus 13:36–43; Apostolien teot 20:29, 30; 2. Tessalonikalaisille 2:3–12; 2. Timoteukselle 2:16–18; 2. Pietarin kirje 2:1–3, 10–22). Lopulta tehtiin myönnytyksiä kreikkalais-roomalaiselle maailmalle, ja jotkut itseään kristityiksi väittäneet omaksuivat maailman pakanallisia tapoja ja uskomuksia (esimerkiksi sen juhlia sekä äitijumalattaren ja kolmiyhteisen jumalan palvonnan), sen filosofisia käsityksiä (kuten uskon sielun kuolemattomuuteen) ja sen hallinnollisen rakenteen (nähdään pappisluokan ilmaantumisesta). Juuri tämä kristillisyyden turmeltunut versio vetosi suureen määrään pakanoita, ja siitä tulikin voima, jonka Rooman keisarit yrittivät aluksi tukahduttaa mutta jonka he myöhemmin  hyväksyivät ja jota he pyrkivät sitten käyttämään omien päämääriensä tukemiseen.

Maailman voittama

Kirkkohistorioitsija August Neander osoitti, mitä vaaroja liittyi tähän ”kristillisyyden” ja maailman väliseen uuteen suhteeseen. Jos kristityt eivät pysyisi erossa maailmasta, ”seurauksena olisi kirkon sekaantuminen maailmaan – – siten kirkko menettäisi puhtautensa ja – vaikka se näyttäisi voittajalta – olisikin itse voitettu”, hän kirjoitti (General History of the Christian Religion and Church, osa 2, s. 161, saksasta käänt. J. Torrey).

Juuri näin tapahtui. 300-luvun alussa Rooman keisari Konstantinus yritti aikansa ”kristillisen” uskonnon avulla vahvistaa hajoavaa valtakuntaansa. Saavuttaakseen päämääränsä hän myönsi kristityiksi tunnustautuville uskonnonvapauden ja siirsi joitakin pakanallisen papiston etuoikeuksia heidän pappisluokalleen. The New Encyclopædia Britannica -tietosanakirjassa todetaan: ”Konstantinus sai aikaan sen, ettei kirkko enää ollut erossa maailmasta vaan omaksui yhteiskunnallista vastuuta, ja auttoi kirkkoa voittamaan pakanayhteiskunnan puolelleen.”

Valtionuskonto

Konstantinuksen jälkeen keisari Julianus (361–363) yritti tukahduttaa kristillisyyden ja elvyttää pakanuuden. Hän ei kuitenkaan onnistunut siinä, ja noin 20 vuotta myöhemmin keisari Theodosius I Suuri kielsi pakanuuden ja määräsi kolminaisuusoppia kannattavan ”kristillisyyden” Rooman maailmanvallan valtionuskonnoksi. Ranskalainen historioitsija Henri Marrou ilmaisi tarkkanäköisyyttä, kun hän kirjoitti: ”Theodosius Suuren hallituskauden loppuun mennessä oli kristillisyydestä, tai tarkemmin sanottuna puhdasoppisesta katolilaisuudesta, tullut koko roomalaisen maailman virallinen uskonto.” Puhdasoppinen katolilaisuus oli syrjäyttänyt tosi kristillisyyden, ja siitä oli tullut ”osa maailmasta”. Tämä valtionuskonto oli hyvin erilainen kuin niiden Jeesuksen ensimmäisten seuraajien uskonto, joille Jeesus sanoi: ”Ette ole osa maailmasta.” (Johannes 15:19.)

Ranskalainen historioitsija ja filosofi Louis Rougier kirjoitti: ”Levitessään kristillisyys muuttui erikoisella tavalla, niin että sitä oli lopulta mahdoton tunnistaa. – – Köyhien ihmisten alkukirkosta, jota pidettiin yllä lahjoituksin, tuli erehtymättömyydestään varma kirkko, joka liittoutui vallanpitäjien kanssa silloin kun se ei pystynyt hallitsemaan niitä.”

Roomalaiskatolinen ”pyhä” Augustinus kirjoitti pääteoksensa De civitate Dei 400-luvun alussa. Hän kuvaili siinä kahta kaupunkia, ”Jumalan ja maailman” kaupunkia. Tähdennettiinkö tässä teoksessa katolilaisuuden ja maailman eroa? Ei oikeastaan. Professori Latourette toteaa: ”Augustinus myönsi avoimesti, [että] nämä kaksi kaupunkia, maallinen ja taivaallinen, ovat sulautuneet yhteen”. Augustinus opetti, että ”Jumalan valtakunta on jo saanut tässä maailmassa alkunsa [katolisen] kirkon perustamisen yhteydessä” (The New Encyclopædia Britannica, Macropædia, osa 4, s. 506). Olipa siis Augustinuksen alkuperäinen tarkoitus mikä tahansa, hänen teorioittensa vaikutuksesta katolinen kirkko uppoutui yhä syvemmälle tämän maailman politiikkaan.

Jaettu maailmanvalta

Theodosius Suuren kuollessa vuonna 395 Rooman valtakunta jaettiin virallisesti kahtia. Itä-Rooman eli Bysantin pääkaupunki oli Konstantinopoli (entinen Byzantion, nykyinen Istanbul) ja Länsi-Rooman pääkaupunki oli (vuoden 402 jälkeen) Ravenna, joka sijaitsee Italiassa. Tämän johdosta kristikunta jakautui sekä poliittisesti että uskonnollisesti. Itä-Rooman kirkko hyväksyi Eusebios Kesarealaisen (Konstantinus Suuren aikalainen)  teorian kirkon ja valtion välisistä suhteista. Välittämättä siitä kristillisestä periaatteesta, joka koski maailmasta erossa pysymistä, Eusebios järkeili, että jos keisari ja valtakunta kääntyisivät kristillisyyteen, kirkko ja valtio muodostaisivat yhden kristillisen yhteisön ja keisari toimisi Jumalan edustajana maan päällä. Ortodoksiset kirkot ovat vuosisatojen ajan yleensä hyväksyneet tämän kirkon ja valtion välisen suhteen. Kirjassaan The Orthodox Church ortodoksinen piispa Timothy Ware osoitti, mihin se on johtanut: ”Kansallismielisyys on ollut ortodoksisuuden kirouksena viimeiset tuhat vuotta.”

Länsi-Roomaan hyökänneet germaaniheimot syöksivät sen viimeisen keisarin vallasta vuonna 476. Tämä merkitsi Länsi-Rooman valtakunnan loppua. Tietosanakirjassa The New Encyclopædia Britannica todetaan sitä seuranneesta poliittisesta tyhjiöstä: ”Muodostettiin uusi valta: roomalaiskatolinen kirkko eli paavinkirkko. Tämä kirkko piti itseään hävinneen Rooman valtakunnan seuraajana.” Samassa tietosanakirjassa jatketaan: ”Rooman paavit – – vaativat kirkolle maallista valtaa kirkkovaltion rajojen ulkopuoleltakin ja kehittivät niin kutsutun kahden miekan opin, jonka mukaan Kristus ei antanut paaville ainoastaan hengellistä valtaa kirkkoon vaan myös ajallisen vallan maallisiin valtakuntiin.”

Protestanttiset kansankirkot

Sekä ortodoksinen että roomalaiskatolinen uskonto ottivat koko keskiajan voimaperäisesti osaa politiikkaan, maallisiin juonitteluihin ja sotiin. Merkitsikö 1500-luvun  protestanttinen uskonpuhdistus paluuta tosi kristillisyyteen, joka on erossa maailmasta?

Ei merkinnyt. The New Encyclopædia Britannica -tietosanakirjassa todetaan: ”Luterilaisia, kalvinistisia ja anglikaanisia perinteitä edustavat protestanttiset uskonpuhdistajat – – pitivät tiukasti kiinni Augustinuksen näkemyksistä, sillä hänen teologiansa kiehtoi heitä erityisesti. – – Näiden 1500-luvun Euroopan kolmen tärkeimmän protestanttisen perinteen kannattajat – – saivat tukea Saksin [Keski-Saksan], Sveitsin ja Englannin maallisilta viranomaisilta ja säilyttivät saman aseman valtioon nähden kuin keskiajan kirkolla oli ollut.”

Sen sijaan että uskonpuhdistus olisi merkinnyt paluuta tosi kristillisyyteen, se synnytti suuren määrän paikallisia ja kansankirkkoja, jotka ovat mielistelleet poliittisia valtioita ja tukeneet aktiivisesti niiden sotia. Todellisuudessa sekä katoliset että protestanttiset kirkot ovat lietsoneet uskonnollisia sotia. Arnold Toynbee kirjoitti tällaisista sodista kirjassaan An Historian’s Approach to Religion: ”Ne paljastivat Ranskan, Alankomaiden, Saksan ja Irlannin katolilaisten ja protestanttien sekä Englannin ja Skotlannin kilpailevien protestanttisten lahkojen yrittäneen tuhota toisensa raa’asti asevoimin.” Nykypäivän selkkaukset, jotka repivät Irlantia ja entistä Jugoslaviaa, osoittavat, että roomalaiskatolinen, ortodoksinen ja protestanttinen kirkko ovat yhä uppoutuneet syvälle tämän maailman asioihin.

Tarkoittaako tämä sitä, ettei tosi kristillisyyttä, joka on erossa maailmasta, enää ole maan päällä? Seuraavassa kirjoituksessa vastataan tähän kysymykseen.

[Tekstiruutu/Kuva s. 10, 11]

MITEN ”KRISTILLISYYDESTÄ” TULI VALTIONUSKONTO

KRISTILLISYYDEN ei ollut koskaan tarkoitus olla osa maailmaa (Matteus 24:3, 9; Johannes 17:16). Historiateoksissa kerrotaan kuitenkin, että ”kristillisyydestä” tuli 300-luvulla Rooman valtakunnan virallinen valtionuskonto. Miten se tapahtui?

Kaikki Rooman keisarit aina Nerosta (54–68) pitkälle 200-luvun keisareihin saakka joko vainosivat aktiivisesti kristittyjä tai hyväksyivät heidän vainonsa. Gallienus (253–268) oli ensimmäinen Rooman keisari, joka julkaisi heidän suvaitsemistaan koskevan julistuksen. Kristillisyys oli vielä siihen aikaan kielletty uskonto koko valtakunnassa. Gallienuksen ajan jälkeen vaino jatkui ja jopa lisääntyi Diocletianuksen (284–305) ja hänen lähimpien seuraajiensa aikana.

Käänne tapahtui varhain 300-luvulla, kun keisari Konstantinus Suuri niin sanotusti kääntyi kristillisyyteen. Ranskalaisessa tietosanakirjassa Théo – Nouvelle encyclopédie catholique sanotaan tästä ”kääntymyksestä” seuraavasti: ”Konstantinus väitti olevansa kristillinen keisari. Todellisuudessa hänet kastettiin vasta kuolinvuoteellaan.” Konstantinus ja hänen hallitsijakumppaninsa, keisari Licinius, julkaisivat kuitenkin vuonna 313 käskykirjeen, joka takasi sekä kristityille että pakanoille uskonnonvapauden. Tietosanakirjassa New Catholic Encyclopedia sanotaan: ”Se että Konstantinus myönsi kristityillekin palvontavapauden, mikä merkitsi kristillisyyden tunnustamista virallisesti religio licitaksi [lailliseksi uskonnoksi] pakanuuden ohella, oli mullistava teko.”

Tietosanakirjassa The New Encyclopædia Britannica selitetään kuitenkin: ”Hän [Konstantinus] ei tehnyt kristillisyydestä valtakunnanuskontoa.” Ranskalainen historioitsija Jean-Rémy Palanque, Ranskan instituutin jäsen, kirjoittaa: ”Rooman valtio – – pysyi kuitenkin edelleen virallisesti pakanallisena, eikä Konstantinus muuttanut tilannetta liittyessään Kristuksen uskontoon.” Teoksessa The Legacy of Rome professori Ernest Barker totesi: ”[Konstantinuksen voitto] ei heti saanut aikaan sitä, että kristillisyydestä olisi tullut valtionuskonto. Konstantinus oli valmis tunnustamaan kristillisyyden yhdeksi valtakunnan yleiseksi palvontamuodoksi. Vanhoja pakanallisia menoja noudatettiin virallisesti Roomassa seuraavien 70 vuoden ajan.”

Tässä vaiheessa ”kristillisyys” oli siis laillinen uskonto Rooman valtakunnassa. Milloin siitä tuli sanan täydessä merkityksessä virallinen valtionuskonto? Katolisessa tietosanakirjassa New Catholic Encyclopedia sanotaan: ”[Konstantinuksen] seuraajat jatkoivat hänen politiikkaansa Julianusta [361–363] lukuun ottamatta, jonka herättämä kristittyjen vaino loppui äkisti hänen kuollessaan. Vihdoin 300-luvun viimeisen neljänneksen aikana Theodosius Suuri [379–395] teki kristillisyydestä valtakunnan virallisen uskonnon ja lopetti yleisen pakanallisen palvonnan.”

Raamatunoppinut ja historioitsija F. J. Foakes Jackson vahvistaa tämän ja paljastaa, mikä tämä uusi valtionuskonto oikeastaan oli, kirjoittaessaan: ”Konstantinuksen aikana kristillisyys ja Rooman valtakunta liitettiin yhteen. Theodosius Suuren aikana ne sulautuivat toisiinsa. – – Siitä lähtien kutsuttiin katolilaisiksi niitä, jotka palvoivat Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä samanarvoisina. Tämän keisarin koko uskontopolitiikka tähtäsi tähän päämäärään ja johti siihen, että roomalaisten ainoaksi lailliseksi uskonnoksi tuli katolinen usko.”

Jean-Rémy Palanque kirjoitti: ”Taistellessaan pakanuutta vastaan Theodosius asennoitui suosiollisesti myös puhdasoppiseen [katoliseen] kirkkoon: hän määräsi vuonna 380 julkaisemassaan käskykirjeessä kaikki alamaisensa tunnustamaan paavi Damasus I:n ja [kolminaisuutta kannattavan] Aleksandrian piispan uskoa ja riisti toisin ajattelevilta palvontavapauden. Merkittävässä Konstantinopolin kirkolliskokouksessa (381) tuomittiin jälleen kaikki harhaoppiset, ja keisari huolehti siitä, ettei yksikään piispa tukenut heitä. Nikealaisesta [kolminaisuutta kannattavasta] kristillisyydestä oli tullut valtionuskonto. – – Kirkko yhdistettiin kiinteästi valtioon, jolta se sai täyden tuen.”

Puhdas, apostolien päivien kristillisyys ei siis ollut se, mistä tuli Rooman valtakunnan valtionuskonto. Kyseessä oli kolminaisuutta puoltava 300-luvun katolilaisuus, jonka keisari Theodosius I Suuri vakiinnutti pakkokeinoin ja jota roomalaiskatolinen kirkko harjoitti; tuo uskonto oli tosiaan yhtä lailla silloin kuin se on nykyäänkin osa tästä maailmasta.

[Lähdemerkintä]

Keisari Theodosius I Suuri, Real Academia de la Historia, Madrid (Foto Oronoz)

[Kuvan lähdemerkintä s. 8]

Scala/Art Resource, N.Y.