Painoimme raamatullista kirjallisuutta kiellon alaisuudessa

KERTONUT MALCOLM G. VALE

”Paina Lapset-kirja.” Sain tämän yllättävän määräyksen Jehovan todistajien Australian-haaratoimiston valvojalta toisen maailmansodan aikana, pian sen jälkeen kun kirja oli julkaistu Saint Louisissa Missourissa Yhdysvalloissa 10. elokuuta 1941 pidetyssä konventissa. Miksi määräys oli yllättävä?

SAARNAAMISTYÖMME oli julistettu laittomaksi tammikuussa 1941, joten oli melkoinen haaste jatkaa painamista edes rajoitetusti. Sitä paitsi Lapset oli 384-sivuinen kirja, jossa oli nelivärikuvia. Tarvitsimme paremmat painovälineet, paperi oli vähissä eikä henkilökunnalla ollut koulutusta sidottujen kirjojen valmistamiseen.

Ennen kuin kuvailen, miten painaminen kiellon alaisuudessa meiltä onnistui, kerron kuitenkin siitä, miten olin tullut Australian haaratoimiston painotöiden valvojaksi.

Varhaisvuodet

Isäni omisti kirjapainon Victorian osavaltiossa sijaitsevassa vauraassa Ballaratin kaupungissa, jossa synnyin vuonna 1914. Opin painajan ammatin työskennellessäni isäni yrityksessä. Olin myös mukana Englannin kirkon toiminnassa: lauloin kirkkokuorossa ja soitin kirkonkelloja. Minulla oli  jopa mahdollisuus ryhtyä pyhäkoulun opettajaksi, mutta tunsin oloni hämmentyneeksi.

Syynä olivat vakavat kysymykset, joita minulla oli eräiden kirkon opetusten suhteen. Minua askarruttivat esimerkiksi kolminaisuus, helvetintuli ja ihmissielun kuolemattomuus, enkä saanut keneltäkään tyydyttäviä vastauksia. Minua ihmetytti myös, että pappimme puhui aika ajoin vihaisesti pienestä uskonnollisesta ryhmästä, joka kutsui itseään Jehovan todistajiksi. Mietin, miksi niin merkityksetön ryhmä aiheutti noin suurta huolta 40000 asukkaan kaupungissa.

Seisoin eräänä sunnuntaina iltajumalanpalveluksen jälkeen kirkon ulkopuolella, kun joukko läheisen metodistikirkon tyttöjä käveli ohi. Ystävystyin erääseen heistä. Hänen nimensä oli Lucy, ja aikanaan hän kutsui minut kotiinsa tapaamaan vanhempiaan. Kuvittele, miten hämmästynyt olin saadessani tietää, että hänen äitinsä, Vera Clogan, oli Jehovan todistaja. Kävimme usein vilkkaita raamatullisia keskusteluja, ja kaikki se, mitä hän sanoi, kuulosti hyvin järkevältä.

Vähän myöhemmin avioiduin Lucyn kanssa, ja vuoteen 1939 tultaessa olimme muuttaneet Victorian osavaltion pääkaupunkiin Melbourneen. Vaikka Lucysta oli tullut Jehovan todistaja, minä en ollut vielä tehnyt päätöstäni. Kun toinen maailmansota puhkesi tuon vuoden syyskuussa, aloin kuitenkin pohtia vakavasti sitä, mitä olin oppinut Raamatusta. Jehovan todistajien työn kieltäminen tammikuussa 1941 auttoi minua itse asiassa tekemään ratkaisuni. Vihkiydyin Jehova Jumalalle, ja minut kastettiin pian sen jälkeen.

Dramaattisia muutoksia elämässämme

Asuimme siihen aikaan mukavassa vuokrahuoneistossa Melbournessa. Ennen pitkää meitä pyydettiin kuitenkin muuttamaan taloon, jossa asui useita muita Jehovan todistajia. Myimme kaikki muut huonekalut paitsi makuuhuoneen kalustuksen ja muutimme tuohon taloon, jota kutsuttiin tienraivaajien kodiksi. Jatkoin työtäni painossa ja pystyin siten osallistumaan kodin kuluihin. Muut aviomiehet tekivät samoin. Vaimomme pystyivät sen vuoksi saarnaamaan koko ajallaan, ja me miehet osallistuimme heidän kanssaan hyvän uutisen julistamiseen sekä kokouksiin iltaisin ja viikonloppuisin.

Pian sen jälkeen vaimoni ja minä saimme Vartiotorni-seuran haaratoimistosta kirjeen, jossa meitä pyydettiin tulemaan Sydneyyn. Myimme makuuhuoneen kaluston ja maksoimme vähäiset velkamme, mutta saadaksemme rahat matkalippuun Sydneyyn meidän täytyi myydä Lucyn kihlasormus!

Sota-ajan rajoitusten ja juuri säädetyn kiellon vuoksi Raamattuja tai raamatullista kirjallisuutta ei saanut tuoda maahan. Sen vuoksi Australian haaratoimisto päätti aloittaa maanalaisen painotoiminnan, jotta hengellisen ravinnon saaminen jatkuisi, ja minua pyydettiin valvomaan tätä työtä. Sain edun työskennellä skottilaisen George Gibbin kanssa, joka palveli Australian haaratoimiston painossa suunnilleen 60 vuotta. *  Juuri tuolloin sain määräyksen: ”Paina Lapset-kirja.”

Painovälineiden hankkiminen

Koimme noina vaiheikkaina sotavuosina monia jännittäviä, toisinaan hermoja raastavia tilanteita. Esimerkiksi saadaksemme painotyöt käyntiin tarvitsimme välineet sitä varten. Viranomaiset olivat takavarikoineet koneet, joilla rajoitettua painotoimintaa oli suoritettu sotaa edeltävinä vuosina, ja Seuran pieni paino oli nyt suljettu ja vartioitu. Miten saisimme välineet ulos, jotta voisimme siirtää ne maanalaiseen painamiseen soveltuviin tiloihin?

Vuoroissa työskentelevät, aseistetut vartijat valvoivat Seuran kiinteistöä ympäri vuorokauden. Yksi takaseinä oli kuitenkin melkein kiinni vähän käytetyssä rautatien sivuraiteessa. Muutamat rohkeat Beetelin työntekijät tekivät tiiliseinään aukon ja menivät sisään samaan tapaan kuin kerrotaan Hesekielin 12:5–7:ssä. Päästyään sisään he panivat irrotetut tiilet takaisin paikoilleen paljastumisen välttämiseksi. Tekemällä parin viikon ajan näitä yöllisiä iskuja he purkivat varovasti pienen painokoneen, rivilatomakoneen ja joitakin muita pieniä koneita. Sen jälkeen he siirsivät osat vaivihkaa ulos – aivan vartijoiden nenän edestä!

Aikanaan hankimme lisäkalustoa muualta, ja pian maanalainen painotoimintamme oli täydessä vauhdissa eri puolilla Sydneyä. Pystyimme siksi painamaan ja sitomaan Lapset-kirjan lisäksi isokokoiset kirjat ”Uusi maailma”, ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi” ja ”Valtakunta on tullut lähelle” samoin kuin Jehovan todistajien vuosikirjat vuosilta 1942, 1943, 1944 ja 1945. Lisäksi Jehovan todistajat eivät sota-ajan kiellosta huolimatta jääneet missään päin Australiaa ilman yhtään Vartiotorni-lehden numeroa. Saimme siten hyvin henkilökohtaisesti kokea, että Jehovan käsi ei ole koskaan lyhyt (Jesaja 59:1).

Selviämme yllätystarkastuksista

Sota-ajan ankaran sensuurin vuoksi valtion viranomaiset tekivät usein odottamattomia käyntejä kaupallisiin kirjapainoihin tarkastaakseen, mitä oltiin painamassa. Sen vuoksi erääseen maanalaisista painoistamme oli asennettu hälytyslaite: vastaanottoapulaisen ulottuvilla oleva nappula lattiassa. Aina kun joku tuntematon tai tarkastajalta vaikuttava henkilö käveli portaita, hän painoi nappulaa.

Oli melkoinen näky, kun veljet syöksyivät hälytyksen tullessa ikkunoista joka suuntaan! Ne jotka olivat virallisesti työntekijöitä, jäivät peittämään kaikki tekeillä olleet Vartiotorni-lehden tai jonkin muun raamatullisen julkaisun painoarkit. He tekivät sen arkeilla, jotka olivat samankokoisia mutta joille oli painettu kaupallisten asiakkaiden julkaisuja.

Eräällä tarkastuskäynnillä kaksi virkailijaa istui isokokoisten sarjakuvalehtiarkkien päälle; niiden alla oli edellisenä yönä painettuja Vartiotorni-lehden arkkeja. Eräässä toisessa kaupunginosassa olevassa painossa teimme päivisin kaupallisia töitä, mutta öisin sekä viikonloppuisin painoimme Vartiotorni-seuran julkaisuja.

Paperintarve täytetään

Suurin ongelma oli hankkia painamiseen tarvittava paperi. Jotkin suuret painot, jotka eivät sodan heikentämän liiketoiminnan vuoksi tarvinneet koko paperimääräänsä, myivät ylijäämänsä mielellään – kovalla hinnalla tietenkin. Kerran saimme paperia kuitenkin jostain aivan muualta.

Eräällä rahtilaivalla, joka oli tulossa Australiaan, oli lastina ruskeaa käärepaperia, mutta laiva vaurioitui merellä ja paperin sekaan pääsi vettä. Koko lähetys huutokaupattiin, ja yllätykseksemme olimme  ainoat tarjouksen esittäjät. Pystyimme sen vuoksi ostamaan sen pohjahintaan. Kuivasimme paperin auringossa ja onnistuimme pelastamaan suurimman osan siitä, minkä jälkeen leikkasimme sen painokoneeseemme sopiviksi arkeiksi.

Mihin käyttäisimme ruskean paperin? Arvioimme – vieläpä aivan oikein – että värillinen paperi ei haittaisi sarjakuvalehtien lukijoita. Käytimme siksi sarjakuvalehtiin tarkoitetun valkoisen paperin painaaksemme sille Vartiotornia ja muita Seuran julkaisuja.

Naisten tärkeä osuus

Monet kristityt naiset Australiassa oppivat sotavuosina kirjansidontaan liittyvät työt. Eräänä läkähdyttävän kuumana kesäpäivänä muutamat heistä työskentelivät keskenään pienessä autotallissa, jonka olimme vuokranneet yhdeltä Sydneyn esikaupunkialueen syrjäkujalta. He pitivät turvallisuussyistä kaikki ikkunat ja ovet kiinni. Liima-astioista nousi kuumaa, haisevaa höyryä, ja lämpötila oli lähes sietämättömän korkea. He riisuutuivat sen vuoksi alusvaatteisilleen.

Yhtäkkiä ovelle koputettiin. Kristityt sisaret kysyivät, kuka siellä oli, ja valtion työvoimatoimistosta tullut mies vastasi. Hänen osastollaan oli sota-aikana valtuudet ohjata työvoimaa sinne, missä sitä tarvittiin. Sisaret vastasivat kuuluvasti, etteivät he voineet päästää häntä sisään juuri nyt, koska he työskentelivät kuumuuden takia vain alusvaatteet yllään.

Virkailija oli hetken hiljaa; sitten hän huusi, että hänellä oli tuolla alueella toinenkin tapaaminen. Hän sanoi palaavansa tekemään tarkastuskäynnin seuraavana päivänä. Nuo kristityt naiset soittivat viipymättä meille, ja me lähetimme yöllä kuorma-auton siirtämään kaiken sidottavana olleen kirjallisuuden toiseen paikkaan.

Suurimmalla osalla niistä, jotka olivat mukana maanalaisessa painotoiminnassa, ei ollut alalta aikaisempaa kokemusta, joten ajatellessani kaikkea sitä, mitä saimme aikaan, en epäile hetkeäkään, etteikö Jehovan henki antanut tarvittavan avun ja ohjauksen. Minulle ja vaimolleni Lucylle, joka työskenteli sitomossa, oli suuri etu olla mukana siinä kaikessa.

 Miten työtämme johdettiin noina koettelevina aikoina? Väliaikainen Jehovan todistajien haaratoimiston valvoja oli saanut hallitukselta määräyksen pysyä eräässä kaupungissa, joka on noin sadan kilometrin päässä Sydneystä. Häntä oli kielletty menemästä kahdeksaa kilometriä kauemmas kaupungin keskustasta. Bensiiniä sai vajaat neljä litraa autoa kohden kuukaudessa. Veljet keksivät kuitenkin nerokkaan laitteen, kaasugeneraattorin, joka oli suunnilleen puoli tonnia painava, auton takaosaan asennettava sylinterin muotoinen peltipönttö. Siinä poltettiin puuhiiltä, mikä muodosti polttoaineeksi häkää. Sillä tavoin matkustin muiden vastuullisten veljien kanssa useana yönä viikossa tapaamaan haaratoimiston valvojaa kuivuneen puronuoman luo lähelle kaupunkia, jossa hän joutui pysymään. Pystyimme siten keskustelemaan monista asioista, ennen kuin sytytimme jälleen häkäpönttöömme tulen ja ajoimme aamuvarhaisella takaisin Sydneyyn.

Jehovan todistajien työtä koskeva kielto meni lopulta Australian korkeimpaan oikeuteen. Tuomari julisti kiellon ”mielivaltaiseksi, oikukkaaksi ja epäoikeudenmukaiseksi” sekä vapautti Jehovan todistajat kaikista kapinallista toimintaa koskevista syytöksistä. Koko korkein oikeus tuki päätöstä, ja pystyimme siksi jälleen jatkamaan Valtakunnan työtä laillisesti.

Uusia tehtäviä ja siunauksia

Monet niistä, jotka olivat olleet mukana maanalaisessa painotoiminnassamme, ryhtyivät sodan jälkeen tienraivauspalvelukseen. Myöhemmin jotkut heistä kävivät New Yorkissa sijaitsevan Vartiotornin raamattukoulun Gileadin. Se oli myös Lucyn ja minun tavoitteena, mutta sitten meille ilmaantui tyttövauva, ja päätin palata painoalalle. Rukoilimme, että Jehova auttaisi meitä aina panemaan Valtakunnan edut ensi sijalle, ja niin hän on tehnytkin. Tulin tekemisiin erään uuden palvelusedun kanssa seuraavalla tavalla.

Lloyd Barry, joka palvelee nykyään Jehovan todistajien hallintoelimessä Brooklynissa New Yorkissa, soitti minulle. Siihen aikaan hän oli matkavalvojana Sydneyssä. Hän kysyi minulta, tiesinkö, milloin seuraava konventti pidettäisiin. Vastattuani myöntävästi hän sanoi: ”Haluamme sinun huolehtivan ruokailujärjestelyistä.”

Häkellyin hetkeksi ja sanoin melko arasti: ”En ole koskaan elämässäni tehnyt mitään sellaista.”

”No, hyvä veli”, hän sanoi vähän ilkikurisesti, ”eiköhän ole jo korkea aika oppia.” Ja opinhan minä; sain olla ruokapalvelun valvojana – myös suurissa konventeissa – yli 40 vuoden ajan.

Vuosien mittaan kirjapainoalan yrityksemme laajeni, minkä vuoksi minun täytyi tehdä useita liikematkoja ulkomaille. Ajoitin ne aina samanaikaisiksi New Yorkissa ja muualla Yhdysvalloissa pidettyjen kansainvälisten konventtien kanssa. Sain siten mahdollisuuden viettää aikaa niiden veljien kanssa, jotka valvoivat konventin eri osastoja, erityisesti ruokapalvelua. Näin pystyin palvelemaan paremmin Australiassa pidettävien omien konventtiemme tarpeita.

Lucy ja minä olemme vuosien karttuessa toisinaan miettineet, olisimmeko voineet saada enemmän aikaan, jos olisimme syntyneet hieman myöhemmin. Toisaalta olemme syntyneet vuosina 1916 ja 1914, ja mielestämme on ollut valtava etu nähdä Raamatun ennustusten täyttyvän silmiemme edessä. Kiitämme Jehovaa myös siitä siunauksesta, että olemme saaneet tutkia monien ihmisten kanssa ja auttaa heitä totuuteen sekä nähdä heidän palvelevan häntä nyt kastettuina sananpalvelijoina. Rukoilemme, että voimme jatkaa hänen palvelemistaan ikuisesti ja tunnustaa hänet aina kaikkeuden suureksi Suvereeniksi.

[Alaviitteet]

[Kuvat s. 29]

Strathfieldin Beetelin painorakennus, 1929–73

George Gibb ja yksi niistä painokoneista, jotka tuotiin ulos takaseinän läpi