Varhaiskristityt ja maailma

NOIN kaksituhatta vuotta sitten sattui Lähi-idässä mitä suurenmoisin tapahtuma. Jumalan ainosyntyinen Poika lähetettiin taivaallisesta asuinpaikastaan elämään lyhyen ajan ihmismaailmassa. Miten ihmiskunnan enemmistö suhtautui häneen? Apostoli Johannes vastaa: ”Hän [Jeesus] oli maailmassa, ja maailma tuli olemassaoloon hänen välityksellään, mutta maailma ei tuntenut häntä. Hän tuli omaan kotiinsa [Israeliin], mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” (Johannes 1:10, 11.)

Maailma ei yksinkertaisesti hyväksynyt Jeesusta, Jumalan Poikaa. Miksi? Jeesus esitti yhden syyn sanoessaan: ”Minua se [maailma] vihaa, koska minä todistan siitä, että sen teot ovat pahat.” (Johannes 7:7.) Lopulta tämä sama maailma – jota edustivat muutamat juutalaiset uskonnolliset johtajat, edomilainen kuningas ja roomalainen poliitikko – surmautti Jeesuksen (Luukas  22:66–23:25; Apostolien teot 3:14, 15; 4:24–28). Entä Jeesuksen seuraajat? Oliko maailma valmiimpi hyväksymään heidät? Ei ollut. Vähän ennen kuolemaansa Jeesus varoitti heitä: ”Jos olisitte osa maailmasta, niin maailma olisi mieltynyt omaansa. Mutta koska ette ole osa maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta, tämän vuoksi maailma teitä vihaa.” (Johannes 15:19.)

Apostolien aikoina

Jeesuksen sanat osoittautuivat tosiksi. Vain muutaman viikon kuluttua hänen kuolemastaan hänen apostolinsa pidätettiin, heitä uhkailtiin ja lyötiin (Apostolien teot 4:1–3; 5:17, 18, 40). Vähän sen jälkeen innokas Stefanus vietiin väkisin juutalaisen sanhedrinin eteen, ja sitten hänet kivitettiin kuoliaaksi (Apostolien teot 6:8–12; 7:54, 57, 58). Myöhemmin kuningas Herodes Agrippa I teloitti apostoli Jaakobin (Apostolien teot 12:1, 2). Kun Paavali oli lähetysmatkoillaan, häntä vainottiin diasporajuutalaisten yllytyksestä (Apostolien teot 13:50; 14:2, 19).

Miten varhaiskristityt suhtautuivat tähän vastustukseen? Kun uskonnolliset vallanpitäjät alkuaikoina kielsivät apostoleita saarnaamasta Jeesuksen nimen perusteella, apostolit sanoivat: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” (Apostolien teot 4:19, 20; 5:29.) He suhtautuivat vastustukseen myöhemminkin aina tällä tavalla. Silti apostoli Paavali kehotti Rooman kristittyjä olemaan ”alamaisia [hallitseville] esivalloille”. Lisäksi hän neuvoi heitä: ”Mikäli mahdollista, säilyttäkää rauha kaikkien ihmisten kanssa, sikäli kuin se teistä riippuu.” (Roomalaisille 12:18; 13:1.) Varhaiskristittyjen oli näin ollen löydettävä tasapaino, mikä ei ollut helppoa. He tottelivat Jumalaa ensisijaisena Hallitsijanaan. Samanaikaisesti he olivat alamaisia valtion viranomaisille ja pyrkivät elämään rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.

Kristityt roomalaisessa maailmassa

Ensimmäisen vuosisadan kristityt hyötyivät epäilemättä Rooman maailmanvallan aikaisessa maailmassa vallinneesta pax Romanasta eli Rooman rauhasta, jota roomalaiset legioonat ylläpitivät. Lakia ja järjestystä pidettiin kunniassa, tiet olivat hyviä ja meriteitse matkustaminen oli suhteellisen turvallista; tällaiset olot edistivät kristillisyyden leviämistä. Ilmeisesti varhaiskristityt ymmärsivät olevansa velkaa yhteiskunnalle ja noudattivat Jeesuksen käskyä ”maksaa takaisin keisarille, mikä on keisarin” (Markus 12:17). Kirjoittaessaan Rooman keisarille Antoninus Piukselle (138–161) Justinus Marttyyri väitti, että kristityt maksoivat veronsa ”halukkaammin kuin ketkään muut” (Ensimmäinen apologia, luku 17). Vuonna 197 Tertullianus sanoi roomalaisille vallanpitäjille, että heidän veronkantajansa olivat ”kiitollisuudenvelassa kristityille”, koska nämä maksoivat veronsa omantunnontarkasti (Apologia, luku 42). Muun muassa tällä tavalla he noudattivat Paavalin kehotusta olla alamaisia esivalloille.

Varhaiskristityt pyrkivät lisäksi elämään rauhassa lähimmäistensä kanssa, sikäli kuin heidän kristilliset periaatteensa sen sallivat. Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Heitä ympäröivä maailma oli hyvin moraaliton, ja se oli kyllästetty kreikkalais-roomalaisella epäjumalanpalveluksella, johon oli äskettäin liitetty myös keisarinpalvonta. Koska pakanallinen Rooman uskonto oli olennaisesti valtionuskonto, niin kieltäytymistä harjoittamasta  sitä voitiin pitää vihamielisyytenä valtiota kohtaan. Minkälaiseen tilanteeseen tämä asetti kristityt?

Oxfordin yliopiston professori E. G. Hardy kirjoitti: ”Tertullianus luettelee monia asioita, jotka olivat mahdottomia omantunnontarkalle kristitylle, koska ne liittyivät epäjumalanpalvontaan: esim. sopimusten tekoon usein liittyvä vala, oviaukkojen valaiseminen juhlien ajaksi ym., kaikki pakanauskontojen seremoniat, pelit ja sirkus, maallisen [pakanallis-klassisen] kirjallisuuden opettajana toimiminen, sotapalvelus, valtionvirat.” (Christianity and the Roman Government.)

Oli tosiaan vaikea elää roomalaisessa maailmassa paljastamatta kristillistä uskoaan. Ranskassa asuva katolinen kirjailija A. Hamman kirjoittaa: ”Oli mahdotonta astua askeltakaan kohtaamatta jonkinlaista jumalaa. Kristityn suhtautumistapa aiheutti hänelle päivittäin ongelmia: hän eli yhteiskunnan valtavirtauksen ulkopuolella. – – Hän kohtasi toistuvasti ongelmia kotona, kaduilla, torilla. – – Kulkiessaan kadulla temppelin tai veistoksen ohi piti kristityn paljastaa päänsä, olipa hän Rooman kansalainen tai ei. Miten hän saattoi pidättyä siitä herättämättä epäluuloa, mutta miten hän saattoi mukautuakaan siihen ilmaisematta kuuliaisuutta? Jos liikeasiat vaativat häntä lainaamaan rahaa, hänen oli vannottava rahanlainaajalle jumalten nimessä. – – Jos hän otti vastaan valtionviran, häneltä odotettiin uhria. Jos hänet värvättiin sotaväkeen, miten hän saattoi olla vannomatta valaa ja ottamatta osaa sotapalvelusmenoihin?” (La vie quotidienne des premiers chrétiens [95–197].)

Hyviä mutta parjattuja kansalaisia

Noin vuonna 60 tai 61, kun Paavali odotti Roomassa keisari Neron kuulustelua, huomattavimmat juutalaiset sanoivat varhaiskristityistä: ”Totisesti me tiedämme tästä lahkosta, että sitä vastaan puhutaan kaikkialla.” (Apostolien teot 28:22.) Historia todistaa, että kristittyjä vastaan puhuttiin – mutta perusteettomasti. E. W. Barnes kertoo kirjassaan The Rise of Christianity: ”Kristillinen liike esitetään sen vanhimmissa virallisissa asiakirjoissa erittäin siveellisenä ja lainkuuliaisena. Sen jäsenet halusivat olla hyviä ja uskollisia kansalaisia. He karttoivat pakanuuteen liityviä heikkouksia ja paheita. Yksityiselämässään he yrittivät olla rauhallisia lähimmäisiä ja luotettavia ystäviä. Heitä opetettiin olemaan maltillisia, ahkeria ja siistejä. Aikana, jolloin turmeltuneisuus ja hillittömyys olivat vallalla, he olivat – mikäli pysyivät uskollisina periaatteilleen – rehellisiä ja totuudellisia. Heidän sukupuolielämänsä normit olivat korkeatasoisia: aviosidettä kunnioitettiin ja perhe-elämä oli siveää. Koska heillä oli tällaisia hyveitä, heidän olisi voitu ajatella olevan kansalaisia, jotka eivät voineet aiheuttaa vaikeuksia. Heitä kuitenkin halveksittiin, parjattiin ja vihattiin kauan.”

Niin kuin muinainen maailma ei ymmärtänyt Jeesusta, se ei ymmärtänyt kristittyjäkään, ja siksi se vihasi heitä. Koska he kieltäytyivät palvomasta keisaria ja pakanajumalia, heitä syytettiin ateisteiksi. Jos sattui jokin katastrofi, heidän väitettiin suututtaneen jumalat. Koska he eivät menneet katsomaan moraalittomia näytelmiä tai verisiä gladiaattoritaisteluja, heitä pidettiin epäsosiaalisina ihmisinä, jopa ihmissuvun vihaajina. Heidän vihollisensa väittivät, että kristillinen ”lahko” hajotti perheitä ja oli siksi vaaraksi yhteiskunnan vakavuudelle. Tertullianus kertoi pakana-aviomiehistä, jotka olisivat suoneet vaimonsa mieluummin syyllistyä aviorikokseen kuin tulla kristityksi.

Kristittyjä arvosteltiin, koska he vastustivat abortin tekemistä, joka oli yleistä tuohon aikaan. Silti heidän vihamiehensä syyttivät heitä lasten tappamisesta. Heidän väitettiin kokouksissaan juovan lapsiuhrien verta. Samanaikaisesti heidän vihamiehensä yrittivät pakottaa heidät syömään verimakkaraa,  vaikka tiesivät sen olevan vastoin heidän omaatuntoaan. Tällä tavoin nämä vastustajat osoittivat oman väitteensä vääräksi. (Tertullianus, Apologia, luku 9.)

Halveksittu uusi lahko

Historioitsija Kenneth Scott Latourette kirjoitti: ”Toiset syytökset taas saattoivat kristillisyyden naurunalaiseksi, koska se oli vasta äskettäin syntynyt, ja asettivat sen vastakkain sen kilpailijoiden [juutalaisuuden ja kreikkalais-roomalaisten pakanauskontojen] kanssa, joilla on pitkä historia.” (A History of the Expansion of Christianity, osa 1, s. 131.) Toisen vuosisadan alussa roomalainen historioitsija Suetonius sanoi kristillisyyttä ”uudeksi ja vahingolliseksi taikauskoksi”. Tertullianuksen mukaan pelkkää kristitty-sanaakin vihattiin ja kristittyjen lahkoa kohtaan tunnettiin vastenmielisyyttä. Käsitellessään sitä, miten Rooman valtakunnan virkamiehet suhtautuivat toisen vuosisadan kristittyihin, Robert M. Grant kirjoitti: ”Peruskäsityksen mukaan kristillisyys oli yksinkertaisesti tarpeeton, mahdollisesti vahingollinen uskonto.” (Early Christianity and Society.)

Moitittiin innokkaasta käännytystyöstä

Kirjassaan Les premiers siècles de l’Eglise Sorbonnen yliopiston professori Jean Bernardi kirjoitti: ”[Kristittyjen] piti puhua kaikkialla ja kaikille. Maanteillä ja kaupungeissa, toreilla ja kodeissa. Tervetulleina ja ei-toivottuina. Köyhille ja rikkaille, joita kuormitti heidän omaisuutensa. Vähäisille ja Rooman provinssien maaherroille. – – Heidän täytyi kulkea pitkin teitä ja nousta laivoihin mennessään maan ääriin asti.”

Toimivatko he siten? Todisteet puhuvat sen puolesta. Professori Léon Homo kertoo, että yleinen mielipide oli varhaiskristittyjä vastaan heidän ”palavan käännytystyönsä” vuoksi. Professori Latourette mainitsi, että samalla kun juutalaiset menettivät intonsa tehdä käännytystyötä, ”kristityt tekivät toisaalta innokkaasti lähetystyötä ja herättivät siksi paheksuntaa”.

Toisella vuosisadalla elänyt roomalainen filosofi Celsus arvosteli kristittyjen saarnaamistapoja. Hän sanoi, että kristillisyys oli oppimattomia varten ja pystyi vakuuttamaan vain typerykset, orjat, naiset ja pikkulapset. Hän syytti kristittyjä siitä, että he istuttivat oppejaan ”herkkäuskoisiin ihmisiin” ja saivat heidät ”uskomaan ilman järkiperusteita”. Hän väitti heidän sanovan uusille opetuslapsilleen: ”Älkää kysykö mitään, uskokaa vain.” Origeneen mukaan Celsus itse kuitenkin myönsi, että ”Jeesuksen oppi ei saanut pelkästään yksinkertaisia ihmisiä omaksumaan Hänen uskontoansa”.

Ei ekumeniaa

Lisäksi varhaiskristittyjä arvosteltiin, koska he väittivät, että heillä oli totuus ainoasta tosi Jumalasta. He eivät hyväksyneet ekumeniaa eli yleiskirkollisuutta. Latourette kirjoitti: ”Toisin kuin monet muut tuon ajan uskovat, he [kristityt] olivat suvaitsemattomia toisia uskontoja kohtaan. – – Päinvastoin kuin muihin uskontoihin kuuluvat, joille oli ominaista melko suuri suvaitsevaisuus, he julistivat, että heillä on lopullinen totuus.”

Vuonna 202 keisari Septimius Severus julkaisi käskykirjeen, jossa kristittyjä kiellettiin tekemästä käännynnäisiä. Tämä ei  kuitenkaan saanut heitä lopettamaan uskostaan todistamista. Latourette kuvailee seurauksia: ”Kieltäytyessään tekemästä myönnytyksiä tuon ajan pakanuudelle sekä monille yhteiskunnallisille ja moraalisille tavoille [varhaiskristityt] yhtenäistyivät ja loivat järjestön, mikä asetti heidät ja yhteiskunnan vastakkain. Juuri tuo välirikko, joka oli välttämätön liityttäessä kristillisyyteen, antoi kristityille vakaumuksen, josta he saivat voimaa kestää vainoa ja joka innosti heitä tekemään käännynnäisiä.”

Historian todistus on siis selvä. Vaikka varhaiskristityt yrittivät olla hyviä kansalaisia ja elää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa, he suurimmaksi osaksi kieltäytyivät tulemasta ”osaksi maailmaa” (Johannes 15:19). He kunnioittivat viranomaisia. Mutta kun keisari kielsi heitä saarnaamasta, heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa sitä. He pyrkivät elämään rauhassa kaikkien ihmisten kanssa mutta kieltäytyivät tekemästä myönnytyksiä moraalimittapuille ja pakanalliselle epäjumalanpalvonnalle. Tästä huolimatta heitä halveksittiin, parjattiin, vihattiin ja vainottiin, niin kuin Kristus oli ennustanutkin (Johannes 16:33).

Pysyivätkö he vastedeskin erossa maailmasta? Vai muuttivatko ne, jotka väittivät harjoittavansa kristillisyyttä, ajan myötä asennettaan tässä asiassa?

[Huomioteksti s. 4]

”Kristityn suhtautumistapa aiheutti hänelle päivittäin ongelmia: hän eli yhteiskunnan valtavirtauksen ulkopuolella”

[Huomioteksti s. 6]

”Kristillisyys [saatettiin] naurunalaiseksi, koska se oli vasta äskettäin syntynyt, ja – – [se asetettiin] vastakkain sen kilpailijoiden kanssa, joilla on pitkä historia”

[Kuva s. 3]

Koska kristityt kieltäytyivät palvomasta Rooman keisaria ja pakanajumalia, heitä syytettiin ateisteiksi

[Lähdemerkintä]

Museo della Civiltà Romana, Rooma

[Kuva s. 7]

Ensimmäisen vuosisadan kristityt tunnettiin Valtakunnan sanoman innokkaina saarnaajina

 [Kuvan lähdemerkintä s. 2]

Kansikuva: Alinari/Art Resource, N.Y.