Pyrin olemaan ”työmies, jolla ei ole mitään hävettävää”

KERTONUT ANDRÉ SOPPA

Toinen maailmansota raivosi jättäen jälkeensä sanoin kuvaamattomat määrät ruumiita ja epätoivoa. Koska olin viestittäjänä Saksan laivastossa, jolla oli tukikohta Narvikin lähistöllä Norjassa, saatoin hyvin läheltä nähdä ihmisen epäinhimillisyyden toista ihmistä kohtaan. Öisin revontulten eteerinen kauneus sai minut vuonojen suojissa pohtimaan elämää vakavasti. Olin varma, että Jumala, joka oli luonut sellaista, ei voinut olla vastuussa sodan mielettömyydestä.

SYNNYIN vuonna 1923 Tšekin rajan lähellä sijaitsevassa pienessä Lassothin kylässä (kuuluu nykyään Puolaan) ja vartuin köyhässä maanviljelijäperheessä. Vanhempani olivat aktiivisia katolilaisia, ja uskonnolla oli hyvin keskeinen sija elämässämme. Mielessäni alkoi kuitenkin jo varhain herätä epäilyksiä uskonnostani. Kylässämme oli kolme protestanttiperhettä, joita katolinen yhdyskunta hyljeksi. En ymmärtänyt syytä siihen. Koulussa meille opetettiin katekismusta, mutta erään kerran, kun pyysin pappia selittämään kolminaisuutta, sain vastaukseksi vain kymmenen kepiniskua. Ollessani 17-vuotias tapahtui sitten jotakin, joka lopullisesti avasi silmäni kirkon suhteen. Äitini vanhemmat kuolivat peräjälkeen. Tapahtumien väliä oli vain kuukausi, eikä äidilläni ollut riittävästi rahaa kaksien kirkkohautajaisten maksamiseen. Niinpä hän kysyi papilta, voisiko hän maksaa tälle myöhemmin. ”Vanhemmillasihan oli joitakin tavaroita, vai kuinka?” pappi vastasi. ”Myy ne ja käytä rahat hautajaisiin.”

Muutamia vuosia aiemmin vuonna 1933, kun Hitler oli päässyt valtaan, meitä oli kielletty puhumasta puolaa. Nyt meidän täytyi puhua saksaa. Ne, jotka eivät suostuneet tähän tai eivät oppineet saksaa,  katosivat vähitellen – myöhemmin meille kerrottiin, että heidät lähetettiin keskitysleireihin. Jopa kylämme nimi muutettiin saksalaiseksi. Siitä tuli Grünfliess. Lopetin koulun 14-vuotiaana, ja koska en kuulunut Hitlerin nuorisojärjestöön, minun oli vaikea löytää työtä. Aikanaan kuitenkin pääsin sepän oppipojaksi. Heti kun sota alkoi, kirkossa rukoiltiin Hitlerin ja Saksan joukkojen puolesta. Mietin, esitettiinkö toisella puolella samanlaisia rukouksia, joissa pyydettiin voittoa.

Palvelus Saksan laivastossa

Joulukuussa 1941 pestauduin Saksan laivastoon, ja vuoden 1942 alussa minut lähetettiin Norjan rannikolle palvelemaan tiedustelulaivassa. Meidät määrättiin saattamaan Trondheimin ja Oslon välillä kulkevia laivoja, jotka kuljettivat miehiä, sotatarvikkeita tai rahtitavaraa. Merellä ollessani satuin kuulemaan kahden merimiehen puhuvan Raamatussa ennustetusta maailmanlopusta. Vaikka he eivät uskaltaneetkaan puhua avoimesti, he kertoivat minulle, että heidän vanhempansa olivat liittyneet Jehovan todistajiin, mutta he itse eivät olleet noudattaneet heidän esimerkkiään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin Jehovan todistajista.

Sodan päättyessä englantilaiset ottivat meidät vangeiksi ja luovuttivat amerikkalaisille kuljetettaviksi takaisin Saksaan. Ne meistä, joiden koti sijaitsi nyt Neuvostoliiton vyöhykkeellä, lähetettiin töihin hiilikaivoksiin Pohjois-Ranskassa sijaitsevalle Liévinin vankileirille. Tämä tapahtui elokuussa 1945. Muistan kysyneeni eräältä ranskalaiselta vartijaltani, mikä hänen uskontonsa oli. ”Olen katolilainen”, hän vastasi. Koska minäkin olin katolilainen, kysyin häneltä, mitä me oikein olimme tehneet toisillemme. ”Sitä on aivan turha yrittää ymmärtää. Asiat vain ovat tällä tavalla”, oli hänen vastauksensa. Minusta oli mieletöntä, että samaan uskontoon kuuluvien ihmisten piti taistella keskenään ja tappaa toisiaan.

Valonpilkahdus hiilikaivoksessa

Ollessani ensimmäistä päivää kaivoksessa paikallisten kaivostyöläisten kanssa muuan Evans Emiot antoi minulle voileipiään. Hän oli kotoisin Ohiosta Yhdysvalloista, mutta oli asunut Ranskassa muutamia vuosia. Hän kertoi minulle maailmasta, jossa ei olisi enää sotaa. Hänen ystävällisyytensä hämmästytti minua. Hän ei kohdellut minua vihamielisesti, vaikka olin saksalainen ja hän amerikkalainen. Emme olleet sen jälkeen yhteydessä toisiimme ennen kuin vasta vuoden 1948 alussa, jolloin hän antoi minulle kirjasen ”Rauhan Ruhtinas”. Nyt viimein kuulin Jumalasta, joka oli hyvä ja joka vihasi sotaa. Tällaista Jumalaa olin ajatellutkin revontulia katsellessani. Päätin löytää uskonnon, joka opetti tällä tavalla. Mutta koska Evans työskenteli kaivoksen toisessa osassa, en saanut häneen yhteyttä. Kävin läpi kaikki vankileirillä olleet uskonnolliset ryhmät ja kyselin, tiesivätkö he mitään saamastani kirjasesta, mutta turhaan.

 Viimein huhtikuussa 1948 pääsin vankileiriltä ja olin vapaa työmies. Heti seuraavana sunnuntaina yllätyin, kun kuulin pienen kellon soivan kadulla. Miten onnellinen olinkaan nähdessäni Evansin! Hän oli Jehovan todistajien ryhmän kanssa, ja he kantoivat selkä- ja rintapuolella mainoskilpiä, joissa luki esitelmän nimi. Kelloa soittava todistaja oli Marceau Leroy, joka on nykyään Ranskan haaratoimistokomitean jäsen. Minut esiteltiin saksaa puhuvalle puolalaiselle Joseph Kulczakille, joka oli kärsinyt keskitysleireillä uskonsa vuoksi. Hän kutsui minut illan kokoukseen. En ymmärtänyt paljoakaan siitä, mitä siellä puhuttiin, mutta kun kaikki läsnäolijat nostivat kätensä, kysyin vieressäni istuvalta, miksi he tekivät niin. ”He voivat mennä Dunkerqueen saarnaamaan ensi viikolla.” ”Saanko minä tulla mukaan?” kysyin. ”Mikä ettei!” hän vastasi. Niinpä seuraavana sunnuntaina olin saarnaamassa talosta taloon. Vaikkei jokainen tapaamamme ollutkaan vastaanottavainen, nautin siitä silti ja saarnasin pian säännöllisesti.

Opin hillitsemään itseni

Vähän tämän jälkeen todistajat alkoivat saarnata kasarmeilla, joissa asui vapautettuja saksalaisvankeja. Se ei ollut minulle helppoa, koska minut tunnettiin siellä tulisesta luonteestani. Kun joku ei ollut suhtautunut minuun vakavasti, saatoin uhkailla häntä: ”Jos et ole kunnolla, sinun käy huonosti.” Kerran ollessani työssä kaivoksessa jopa iskin erästä, joka pilkkasi Jehovaa.

Jehovan avulla onnistuin kuitenkin muuttamaan persoonallisuuttani. Eräänä päivänä, kun olimme saarnaamassa näissä parakeissa, joukko juopuneita miehiä yritti haastaa riitaa muutamien todistajien kanssa. Koska kanssani olevat veljet tunsivat äkkipikaisen luonteeni, he yrittivät estää minua puuttumasta asiaan, mutta yksi juopuneista harppasi luokseni uhkaavasti ja alkoi riisua takkiaan. Nousin polkupyöräni päältä, ojensin sen hänen pideltäväkseen ja työnsin kädet taskuuni. Hän yllättyi tästä niin, että kuunteli, mitä minulla oli sanottavana. Käskin häntä menemään kotiin nukkumaan ja tulemaan sitten esitelmään. Ja hän ilmaantuikin paikalle kello kolme! Aikanaan noin kaksikymmentä entistä vankia  otti sanoman vastaan. Itse kävin kasteella syyskuussa 1948.

Työntäyteinen mutta palkitseva aikataulu

Sain vastuun huolehtia alueista, joilla meidän oli määrä saarnata, ja minun piti myös etsiä paikkoja, joissa voisimme pitää esitelmiä. Sen vuoksi matkustin toisinaan noin 50 kilometriä pienellä moottoripyörälläni, ennen kuin menin kaivokseen iltavuoroon. Sitten viikonloppuisin menimme alueelle linja-autolla ja jätimme matkalla kyydistä puhujan ja kaksi tai neljä julistajaa. Kun suuremmissa kaupungeissa löysimme sopivan paikan, pinosimme matkalaukkumme puhujapöydäksi. Käytimme usein selkä- ja rintapuolella kannettavia kilpiä, kun mainostimme esitelmää, johon kutsuimme ihmisiä.

Vuonna 1951 tapasin erään Reimsistä olevan todistajan, Jeannette Chauffourin. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja vuotta myöhemmin, 17. toukokuuta 1952, menimme naimisiin. Muutimme Pecquencourtin kaivoskaupunkiin lähelle Douaita. Pian terveyteni alkoi kuitenkin horjua. Minulla todettiin silikoosi, hengityselinsairaus, joka johtui työskentelystä kaivoksissa, mutta en löytänyt mitään muunlaista työtä. Niinpä kun meitä vuoden 1955 kansainvälisessä konventissa Nürnbergissä Saksassa pyydettiin auttamaan Reinin varrella sijaitsevan pienen Kehlin teollisuuskaupungin pikkuista seurakuntaa, olimme vapaita muuttamaan sinne. Tuolloin siellä oli vain 45 seurakunnanjulistajaa. Seuraavien seitsemän vuoden aikana, jotka työskentelimme tuon seurakunnan yhteydessä, julistajien määrä kasvoi 95:een.

Lisää palvelusetuja

Kun totesimme seurakunnan olevan lujasti vakiintunut, pyysimme Seuralta määräystä erikoistienraivaajiksi Ranskaan. Suureksi yllätykseksemme meidät määrättiin Pariisiin. Ne kahdeksan kuukautta, jotka vietimme siellä, olivat suuren ilon aikaa. Saimme Jeannetten kanssa johtaa yhteensä 42:ta raamatuntutkistelua. Viisi oppilaistamme kastettiin siellä olomme aikana, ja yksitoista muuta omaksui totuuden myöhemmin.

Koska asuimme Latinalaiskorttelissa, tapasimme usein Sorbonnen professoreita. Eräs eläkkeellä oleva filosofian professori,  joka harjoitti uskollaparantamista, tutki Raamattua, ja aikanaan hänestä tuli Jehovan todistaja. Kerran aloin keskustella Raamatusta erään rakennusinsinöörin kanssa, jolla oli läheiset siteet jesuiittaopettajiin. Hän tuli kotiimme kello kolme iltapäivällä ja lähti illalla kymmeneltä. Yllätykseksemme hän oli ovemme takana jälleen puolitoista tuntia myöhemmin. Hän oli keskustellut jesuiitan kanssa, joka ei ollut osannut vastata hänen Raamatun profetiaa koskeviin kysymyksiinsä. Hän lähti kotiin aamuyöllä kello yksi ja palasi taas aamulla kello seitsemän. Aikanaan hänestäkin tuli Jehovan todistaja. Sellainen totuudenjano rohkaisi suuresti vaimoani ja minua.

Palveltuamme Pariisissa minut kutsuttiin kierrosvalvojaksi Itä-Ranskaan. Meille oli todellinen ilo vierailla ranskan- ja saksankielisissä seurakunnissa ja vahvistaa veljiä. Kun olimme vierailulla Rombasin seurakunnassa Lorrainessa, tapasin Stanislas Ambroszczakin. Hän oli puolalainen, joka oli palvellut liittoutuneiden sukellusveneessä sodan aikana ja taistellut Norjan vesillä. Olimme olleet vastakkaisilla puolilla purjehtiessamme samoja meriä. Nyt olimme veljiä ja työskentelimme yhdessä palvellen Jumalaamme Jehovaa. Erään toisen kerran, kun olimme konventissa Pariisissa, silmiini osui eräs tuttu mies. Hän oli sen leirin komentaja, jossa olin ollut vankina Pohjois-Ranskassa. Kuinka onnellisia olimmekaan, kun saatoimme konventissa työskennellä yhdessä! Jumalan sana on niin voimakas, että se tekee entisistä vihollisista veljiä ja läheisiä ystäviä!

Oltuamme matkatyössä 14 vuotta minun täytyi ikävä kyllä lopettaa, koska terveyteni heikkeni. Olimme kuitenkin vaimoni kanssa päättäneet tehdä edelleen parhaamme Jehovan palveluksessa. Niinpä hankimme asunnon ja työtä Mulhousen kaupungista Itä-Ranskasta, ja meistä tuli tienraivaajia (kokoaikaisia sananpalvelijoita).

Toinen suuri ilonaihe näinä vuosina on ollut se, että olen voinut osallistua valtakunnansalien rakentamiseen. Vuonna 1985 minua pyydettiin järjestämään rakennustyöryhmä Itä-Ranskaan. Käyttämällä taitavia ammattilaisia ja valmentamalla innokkaita vapaaehtoisia saimme muodostettua ryhmän, joka on ollut mukana yli 80 salin rakentamisessa tai kunnostamisessa ja tehnyt niistä Jehovan palvontaan sopivia. Ja miten onnellinen olinkaan, kun vuonna 1993 sain olla rakentamassa konventtisalia ja viittä valtakunnansalia Ranskan Guyanaan Etelä-Amerikkaan!

Eteenpäin koettelemuksista huolimatta

Voin epäröimättä sanoa, että kuluneina 50:nä teokraattisen toiminnan vuotena elämäni on ollut täynnä suuria iloja ja palvelusetuja. Murheekseni kuitenkin rakas vaimoni, jonka kanssa vietin 43 vuotta, kuoli joulukuussa 1995. Vaikka se oli suuren surun aikaa – ja suren yhä – Jehova on antanut minulle voimaa, ja hengelliset veljeni ja sisareni ovat rakastaneet ja tukeneet minua, mikä on jossain määrin helpottanut tuskaani ajan kuluessa.

Muistan yhä selvästi erään voidellun veljen sanat, jotka hän sanoi Münchenin konventissa vuonna 1963: ”André, älä katso vasemmalle äläkä oikealle. Veljet kestivät koetuksia keskitysleireissä. Nyt on meidän vuoromme kestää. Emme saa koskaan sääliä itseämme. Ponnistele siis edelleen!” Olen aina pitänyt tämän mielessäni. Nyt, kun en enää voi tehdä yhtä paljon heikon terveyteni ja korkean ikäni vuoksi, Heprealaiskirjeen 6:10:n sanat lohduttavat minua jatkuvasti: ”Jumala ei ole epävanhurskas, niin että hän unohtaisi teidän työnne ja sen rakkauden, jota olette osoittaneet hänen nimeään kohtaan.” Jehovan palveleminen on tosiaankin suurin etu, mikä kellään voi olla. Tavoitteenani on menneiden 50 vuoden ajan ollut, ja on edelleen, olla ”työmies, jolla ei ole mitään hävettävää” (2. Timoteukselle 2:15).

[Kuva s. 22]

Työskentelin tällaisella laivalla Norjan vuonoissa

[Kuva s. 23]

Saarnaamassa polkupyörällä Pohjois-Ranskassa

[Kuva s. 23]

Pinotut matkalaukut toimivat esitelmissä puhujapöytänä

[Kuvat s. 24]

Vaimoni Jeannetten kanssa häissämme vuonna 1952