Miksi suullinen laki kirjoitettiin muistiin?

MIKSI monet ensimmäisellä vuosisadalla eläneet juutalaiset eivät tunnustaneet Jeesusta Messiaaksi? Eräs silminnäkijä kertoo: ”Kun hän [Jeesus] sitten oli mennyt temppeliin, tulivat ylipapit ja kansan vanhimmat hänen luokseen hänen opettaessaan ja sanoivat: ’Millä valtuudella sinä teet näitä? Ja kuka on antanut sinulle tämän valtuuden?’” (Matteus 21:23.) Heidän näkemyksensä mukaan Kaikkivaltias oli antanut juutalaisten kansakunnalle Tooran (Lain) ja siinä myönnettiin joillekin miehille Jumalalta tulleita valtuuksia. Oliko Jeesuksella näitä valtuuksia?

Jeesus osoitti mitä suurinta kunnioitusta Tooraa ja niitä kohtaan, joille se todella antoi valtaa (Matteus 5:17–20; Luukas 5:14; 17:14). Hän kuitenkin tuomitsi toistuvasti ne, jotka menivät Jumalan käskyjen yli (Matteus 15:3–9; 23:2–28). Sellaiset miehet noudattivat perinteitä, jotka tultiin tuntemaan suullisena lakina. Jeesus ei tunnustanut sen arvovaltaa. Siksi monet vuorostaan torjuivat hänet Messiaana. He ajattelivat, että ainoastaan sellaisella, joka kannatti heidän johtajiensa perinteitä, saattoi olla Jumalan tuki.

Mistä tämä suullinen laki sai alkunsa? Miten juutalaiset alkoivat pitää sitä yhtä arvovaltaisena kuin Raamattuun muistiin merkittyä kirjoitettua Lakia? Ja jos sen piti olla suullinen laki, niin miksi se sai lopulta kirjallisen muodon?

Mistä perinteet saivat alkunsa?

Israelilaiset solmivat liittosuhteen Jehova Jumalaan Siinainvuorella vuonna 1513 eaa. Tuon liiton säädökset saatiin Mooseksen kautta (2. Mooseksen kirja 24:3). Jos he noudattaisivat näitä säännöksiä, he ’osoittautuisivat pyhiksi niin kuin Jehova, heidän Jumalansa, oli pyhä’ (3. Mooseksen kirja 11:44). Jehovan palvontaan kuuluivat lakiliiton alaisuudessa teurasuhrit, joita esitti nimitetty papisto. Palvonta oli määrä keskittää yhteen paikkaan, joka lopulta oli Jerusalemin temppeli. (5. Mooseksen kirja 12:5–7; 2. Aikakirja 6:4–6.)

Mooseksen laki antoi rungon palvonnalle, jota Israel suoritti Jehovalle kansakuntana. Joitakin yksityiskohtia ei kuitenkaan mainittu nimenomaisesti. Laki esimerkiksi kielsi työnteon sapattina, mutta ei vetänyt tarkkaa rajaa työn ja muun toiminnan välille (2. Mooseksen kirja 20:10).

Jehova olisi voinut esittää yksityiskohtaiset säännökset kaikista mahdollisista kysymyksistä, jos hän olisi katsonut sen tarpeelliseksi. Mutta hän oli antanut ihmisille omantunnon ja salli heille palveluksessaan liikkumavaraa säädöstensä rajoissa. Lain mukaan oikeustapaukset oli jätettävä leeviläispappien ja tuomarien käsiteltäväksi (5. Mooseksen kirja 17:8–11). Ajan myötä syntyi ennakkotapauksia, ja epäilemättä tieto joistakin niistä välitettiin sukupolvelta toiselle. Isältä pojalle siirtyi myös tietämys siitä, miten papilliset velvollisuudet hoidettiin Jehovan temppelissä. Kansakunnan yhteisen kokemuksen lisääntyessä lisääntyivät myös sen perinteet.

Israelin harjoittaman palvonnan ytimenä säilyi kuitenkin Moosekselle annettu kirjoitettu Laki. 2. Mooseksen kirjan 24:3, 4:ssä sanotaan: ”Mooses tuli ja kertoi kansalle kaikki Jehovan sanat ja kaikki oikeudelliset päätökset, ja koko kansa vastasi yhteen ääneen ja sanoi: ’Kaikki sanat, jotka Jehova on puhunut, me haluamme toteuttaa.’ Niin Mooses  kirjoitti muistiin kaikki Jehovan sanat.” Juuri näiden kirjallisten käskyjen mukaisesti Jumala teki liiton israelilaisten kanssa (2. Mooseksen kirja 34:27). Raamatussa ei missään edes mainita suullisen lain olemassaoloa.

”Kuka on antanut sinulle tämän valtuuden?”

Mooseksen laki antoi ensisijaiset uskonnolliset valtuudet ja opetustehtävän selvästikin papeille, Aaronin jälkeläisille (3. Mooseksen kirja 10:8–11; 5. Mooseksen kirja 24:8; 2. Aikakirja 26:16–20; Malakia 2:7). Vuosisatojen saatossa jotkut papit kuitenkin tulivat uskottomiksi ja turmeltuivat (1. Samuelin kirja 2:12–17, 22–29; Jeremia 5:31; Malakia 2:8, 9). Kreikkalaisten herruuden aikana monet papit tinkivät periaatteista uskonnollisissa kysymyksissä. Toisella vuosisadalla eaa. fariseukset – juutalaisuuden piirissä syntynyt uusi ryhmä, joka ei luottanut papistoon – alkoivat luoda perinteitä, joiden perusteella tavallinen ihminen saattoi pitää itseään yhtä pyhänä kuin pappi. Nämä perinteet vetosivat moniin, mutta ne olivat omavaltainen lisäys Lakiin (5. Mooseksen kirja 4:2; 12:32 [13:1 juutalaisissa laitoksissa]).

Fariseuksista tuli Lain uusia asiantuntijoita, ja he tekivät sen työn, jonka papit heidän mielestään jättivät tekemättä. Koska Mooseksen laki ei sallinut heille tällaista valtaa, he kehittelivät uusia raamatunselitysmenetelmiä, muun muassa arvoituksellisia viittauksia, joiden avulla he saivat näennäistä tukea näkemyksilleen. a Näiden perinteiden tärkeimpinä suojelijoina ja edistäjinä he loivat vallalle uuden pohjan Israelissa. Ensimmäiselle vuosisadalle tultaessa fariseukset olivat hallitseva voima juutalaisuudessa.

Kootessaan jo olemassa olevia suullisia perinteitä ja etsiessään Raamatusta viitteitä, joiden perusteella luoda niitä itse lisää, fariseukset havaitsivat tarpeelliseksi vahvistaa valtuuksiaan. Syntyi uusi näkemys perinteiden alkuperästä. Rabbit alkoivat opettaa: ”Mooses sai Tooran Siinailla ja jätti sen Joosualle, Joosua jätti sen vanhimmille ja vanhimmat edelleen profeetoille. Ja profeetat jättivät sen suuren neuvoston miehille.” (Avot 1:1, Mišna.)

Sanoessaan ”Mooses sai Tooran” rabbit eivät viitanneet pelkästään kirjoitettuihin lakeihin, vaan myös kaikkiin suullisiin perinteisiinsä. He väittivät, että Mooses oli Siinailla saanut Jumalalta nämä perinteet – jotka olivat ihmisten keksimiä ja kehittämiä. He opettivat, että Jumala ei ollut jättänyt ihmisten tehtäväksi ”täyttää aukkoja”, vaan että hän oli suullisesti määritellyt sen, minkä kirjoitettu Laki jätti sanomatta. Heidän mukaansa tätä suullista lakia ei välitetty Moosekselta sukupolvien kautta papeille,  vaan eräille muille johtajille, ja fariseukset väittivät perineensä vallan luonnostaan tätä ”katkeamatonta” ketjua pitkin.

Laki joutuu kriisiin – uusi ratkaisu

Jeesus, jonka Jumalalta tulleet valtuudet juutalaisten uskonnolliset johtajat kyseenalaistivat, oli ennustanut temppelin tuhon (Matteus 23:37–24:2). Kun roomalaiset hävittivät temppelin vuonna 70, Mooseksen lain vaatimuksia teurasuhreineen ja papillisine palveluksineen ei voitu enää täyttää. Jumala oli tehnyt uuden liiton Jeesuksen lunastusuhrin perustalle (Luukas 22:20). Mooseksen välityksellä tehty lakiliitto oli tullut päätepisteeseensä (Heprealaisille 8:7–13).

Sen sijaan että fariseukset olisivat nähneet näissä tapahtumissa todisteita Jeesuksen messiaanisuudesta, he keksivät toisen ratkaisun. He olivat jo anastaneet itselleen suuren osan pappien vallasta. Nyt kun temppeli oli tuhottu, he saattoivat mennä askeleen pitemmälle. Jabnen (Yavnen) rabbiinisesta akatemiasta tuli keskus, jossa kokoontui uudelleen organisoitu sanhedrin, juutalaisten korkein oikeus. Johanan ben Zakkain ja Gamaliel II:n johdolla juutalaisuus rakennettiin Jabnessa kokonaan uuteen malliin. Pappien valvoman temppelipalvonnan korvasi rabbien johtama synagogapalvelus. Teurasuhrien sijaan tulivat rukoukset, erityisesti sovituspäivän rukoukset. Fariseukset järkeilivät, että Siinailla Moosekselle annettu suullinen laki oli jo ennakoinut nämä järjestelyt.

Rabbiinisten akatemioiden merkitys kasvoi. Niiden opetus keskittyi suullisen lain tiiviiseen tarkasteluun, ulkoa opetteluun ja soveltamiseen. Suullisen lain perusta oli aiemmin kytketty Raamatun selittämiseen, midrašiin. Nyt alati paisuvaa perinteiden joukkoa alettiin opettaa ja järjestää omana ryhmänään. Jokainen suullisesta laista tehty päätös tiivistettiin lyhyiksi lauseiksi, jotka oli helppo muistaa ja joihin usein liitettiin jokin sävelkulku.

Miksi suullinen laki piti kirjoittaa muistiin?

Rabbiinisten akatemioiden runsaus ja päätösten määrän lisääntyminen synnytti uuden ongelman. Juutalainen oppinut Adin Steinsaltz selittää: ”Kullakin opettajalla oli oma metodinsa, ja hän muotoili suulliset päätöksensä itselleen ominaiseen tapaan. – – Enää ei riittänyt, että tunsi oman ohjaajansa opetukset, vaan oppilaan oli tutustuttava muidenkin oppineiden työhön – –. Niinpä oppilaiden oli pakko painaa mieleensä valtavia määriä aineistoa, koska tieto oli kasvanut räjähdysmäisesti.” Kaiken tämän järjestämättömän informaation keskellä oppilaan muisti kuormittui romahtamispisteeseen saakka.

Bar-Kokhban johtama juutalaisten kapina Roomaa vastaan johti 100-luvulla siihen, että rabbeja alettiin vainota ankarasti. Akiba – huomattavin rabbi, joka oli tukenut Bar-Kokhbaa – sekä monet johtavat oppineet tapettiin. Rabbit pelkäsivät, että jos vaino puhkeaisi uudelleen, koko heidän suullisen lakinsa olemassaolo olisi vaakalaudalla. He olivat uskoneet, että perinteet välittyisivät parhaiten suullisesti mestarilta oppilaalle, mutta kun olosuhteet näin vaihtelivat, he alkoivat yhä voimakkaammin ponnistella luodakseen järjestystä viisaiden opetuksiin, jotteivät ne vain unohtuisi ikiajoiksi.

Kun tämän jälkeen seurasi verrattain rauhallinen kausi suhteessa Roomaan, 100- ja 200-luvun vaihteen johtava rabbi Jehuda ha-Nasi kokosi yhteen useita oppineita ja toimitti suuret määrät suullisia perinteitä järjestelmäksi, joka koostui kuudesta 63 traktaatin pääjaksosta. Teos tultiin tuntemaan Mišnana. Suullisen lain tuntija Ephraim Urbach sanoo: ”Mišna – – saavutti sellaisen hyväksynnän ja arvovallan, jollaista ei ollut koskaan suotu millekään muulle kirjalle itse Tooraa lukuun ottamatta.” Messias oli torjuttu ja temppeli oli raunioina, mutta kun suullinen laki oli nyt turvassa Mišnan sivuilla, juutalaisuudessa alkoi uusi aikakausi.

[Alaviite]

[Kuva s. 26]

Miksi monet juutalaiset eivät tunnustaneet Jeesuksen valtuuksia?