Olen iloinnut Jehovassa koettelemuksista huolimatta

KERTONUT GEORGE SCIPIO

Joulukuussa 1945 makasin sairaalahuoneessa täysin halvaantuneena käsiäni ja jalkateriäni lukuun ottamatta. Pidin tilaani väliaikaisena, mutta toiset epäilivät, etten enää koskaan kävelisi. Se oli melkoinen koettelemus menevälle 17-vuotiaalle! En suostunut hyväksymään moista ennustetta. Minulla oli niin paljon suunnitelmia, ja niihin sisältyi myös matka Englantiin työnantajani kanssa seuraavana vuonna.

OLIN saaremme Saint Helenan yli pyyhkäisseen polioepidemian uhri. Se tappoi 11 ihmistä ja vammautti kymmeniä. Maatessani sängyssä minulla oli paljon aikaa ajatella lyhyttä elämääni ja tulevaisuuttani. Aloin ymmärtää, että ahdingostani huolimatta minulla oli syytä iloon.

Vaatimaton alku

Vuonna 1933, kun olin viiden vanha, isäni Tom, poliisi ja baptistiseurakunnan diakoni, hankki joitakin kirjoja kahdelta Jehovan todistajalta. He olivat kokoaikaisia evankelistoja eli tienraivaajia, jotka viettivät saarella lyhyen aikaa.

Yhden kirjan nimi oli Jumalan harppu. Isä käytti sitä tutkiessaan Raamattua perheemme ja muutaman kiinnostuneen kanssa. Se oli syvällistä aineistoa, enkä ymmärtänyt siitä paljoakaan, mutta muistan, kuinka merkitsin Raamattuuni jokaisen käsittelemämme raamatunkohdan. Isä tajusi pian, että se, mitä tutkimme, oli totuus ja että se erosi siitä, mitä hän saarnasi baptistiseurakunnassa. Hän alkoi kertoa siitä toisille ja saarnata saarnastuolista, että ei ole kolminaisuutta, ei helvettiä eikä kuolematonta sielua. Siitä nousi melkoinen häly seurakunnassa.

Lopulta kutsuttiin koolle seurakunnankokous,  jotta asia saataisiin selvitettyä. Esitettiin kysymys: ”Ketkä kannattavat baptisteja?” Enemmistö kannatti. Seuraava kysymys kuului: ”Ketkä kannattavat Jehovaa?” Noin 10 tai 12 kannatti. Heitä pyydettiin lähtemään seurakunnasta.

Näin sai uusi uskonto vaatimattoman alun Saint Helenalla. Isä otti yhteyttä Vartiotorni-seuran Yhdysvalloissa sijaitsevaan päätoimistoon ja pyysi äänentoistolaitteita, joilla voitaisiin soittaa äänilevyiltä raamatullisia puheita yleisölle. Hänelle kerrottiin, että laitteet olisivat liian suuria lähetettäväksi Saint Helenalle. Sen sijaan lähetettiin pienempi gramofoni, ja veljet tilasivat myöhemmin vielä kaksi. He kulkivat ympäri saarta jalkaisin ja aasilla ja veivät ihmisille sanomaa.

Sanoman levitessä levisi vastustuskin. Koulussani lapset hoilasivat: ”Kuulkaa kaikki, kuulkaa kaikki, Tommy Scipion gramofoniorkesteri!” Se oli ankara koettelemus minulle, koulupojalle, joka kaipasi ikäistensä hyväksyntää. Mikä auttoi minua kestämään?

Suurella, kuusilapsisella perheellämme oli säännöllinen perhetutkistelu. Me myös luimme Raamattua yhdessä joka aamu ennen aamiaista. Tämä on epäilemättä osaltaan auttanut perhettämme pysymään uskollisena totuudessa vuosien mittaan. Itse opin rakastamaan Raamattua jo varhaisessa iässä ja olen nämä vuodet pitänyt tapanani lukea Raamattua säännöllisesti (Psalmit 1:1–3). Siihen mennessä kun lopetin koulun 14-vuotiaana, olin juurtunut totuuteen lujasti ja Jehovan pelko oli sydämessäni. Tämän ansiosta saatoin iloita Jehovassa noista koettelemuksista huolimatta.

Myöhempiä koettelemuksia ja iloja

Maatessani tuossa sairasvuoteessa ja ajatellessani noita varhaisia vuosia ja tulevaisuudennäkymiä tiesin Raamatun tutkimisen perusteella, että tämä sairaus ei ollut Jumalan aiheuttama koetus tai rangaistus (Jaakobin kirje 1:12, 13). Polio oli silti tuskallinen koettelemus, ja sen seuraukset jättäisivät minuun jälkensä loppuiäkseni.

Tervehdyttyäni minun piti opetella kävelemään uudelleen. Jotkin käsivarsienikin lihakset olivat lakanneet toimimasta. En pysty laskemaan, kuinka monta kertaa kaaduin joka päivä. Kaikesta huolimatta, kun rukoilin hartaasti ja ponnistelin jatkuvasti, kykenin vuoteen 1947 mennessä kävelemään kepin avulla.

Tuohon aikaan rakastuin erääseen nuoreen naiseen, Dorikseen, jolla oli kanssani samanlainen uskonnollinen vakaumus. Olimme liian nuoria ajattelemaan avioliittoa, mutta minä sain motiivin kehittää kävelytaitoani edelleen. Jätin myös työpaikkani, koska palkka ei ollut riittävä avioitumista silmällä pitäen, ja avasin oman hammashoitolan, joka toimi seuraavat kaksi vuotta. Menimme naimisiin vuonna 1950. Siihen mennessä olin ansainnut tarpeeksi rahaa pienen auton ostamiseen. Nyt voisin viedä veljiä kokouksiin ja kentälle.

 Teokraattista edistystä saarella

Seura lähetti ensimmäisen edustajansa luoksemme vuonna 1951. Hän oli Jacobus van Staden, nuori eteläafrikkalainen mies. Olimme juuri muuttaneet mukavaan taloon, joten pystyimme majoittamaan hänet kokonaiseksi vuodeksi. Koska olin itsenäinen yrittäjä, saatoin käyttää hänen kanssaan paljon aikaa saarnaamistyöhön ja sain häneltä kosolti arvokasta valmennusta.

Jacobus eli Koos, niin kuin me häntä kutsuimme, järjesti säännölliset seurakunnankokoukset, joissa me kaikki ilomielin kävimme. Meillä oli kuljetusongelmia, koska kiinnostuneilla oli vain kaksi autoa. Maasto on kivikkoista ja mäkistä, ja hyviä teitä oli tuolloin vähän. Niinpä kaikkien saaminen kokouksiin oli melkoinen hanke. Jotkut lähtivät kävelemään aikaisin aamulla. Otin pienen autoni kyytiin kolme henkeä ja kuljetin heidät jonkin matkan päähän. He jäivät pois kyydistä ja jatkoivat kävelemistä. Käännyin takaisin, kuljetin taas kolmea jonkin matkaa, jätin heidät pois kyydistä ja menin takaisin. Lopulta kaikki pääsivät tällä tavoin kokoukseen. Kokouksen jälkeen käytimme samaa menetelmää, jotta kaikki pääsisivät kotiin.

Koos opetti meille myös, miten esittää ovilla tehokkaasti. Saimme monia mukavia kokemuksia ja joitakin vähemmän mukavia, mutta kenttäpalveluksesta saamamme ilo jätti varjoonsa kaikki saarnaamistyömme vastustajien aiheuttamat koettelemukset. Olin eräänä aamuna kentällä Koosin kanssa. Lähestyessämme erästä ovea kuulimme sisältä puhetta: mies luki ääneen Raamattua. Kuulimme selvästi Jesajan toisen luvun tutut sanat. Kun hän pääsi jakeeseen neljä, me koputimme. Ystävällinen vanha mies kutsui meidät sisälle, ja me käytimme Jesajan 2:4:ää Jumalan valtakunnan hyvän uutisen selittämiseen hänelle. Hänelle aloitettiin raamatuntutkistelu, vaikka hän asuikin hyvin vaikeapääsyisessä paikassa. Meidän piti kulkea alas jyrkkää rinnettä, ylittää joki astinkiviä myöten, nousta ylös toista rinnettä ja sitten mennä alas hänen talolleen. Mutta se kannatti. Tämä sävyisä vanha mies omaksui totuuden, ja hänet kastettiin. Päästäkseen kokouksiin hän käveli kahden kepin avulla paikkaan, josta saatoin kyyditä hänet lopun matkaa autolla. Hän kuoli myöhemmin uskollisena todistajana.

Poliisipäällikkö vastusti työtämme ja uhkasi Koosia toistuvasti karkottamisella. Kerran kuussa hän kutsui tämän kuulusteltavaksi. Se että Koos antoi hänelle aina suoria, Raamattuun perustuvia vastauksia, teki hänestä vain entistä katkeramman. Joka kerta hän varoitti Koosia, että tämän täytyy lakata saarnaamasta, mutta joka kerta Koos todisti hänelle. Hän vastusti työtä vielä senkin jälkeen, kun Koos oli lähtenyt Saint Helenalta. Sitten poliisipäällikkö, iso, vahva mies, sairastui äkisti ja laihtui kovasti. Lääkärit eivät saaneet selville, mikä häntä vaivasi, ja hän lähti saarelta.

Kaste ja jatkuvaa kasvua

Kun Koos oli ollut saarella kolme kuukautta, hänestä tuntui soveliaalta pitää kastetilaisuus. Sopivan paikan löytäminen oli ongelma. Päätimme kaivaa suuren kuopan, vahvistaa sen betonilla ja kantaa sen täyteen vettä. Kastetta edeltävänä yönä satoi, ja seuraavana aamuna ilahduimme huomatessamme, että kuoppa oli ääriään myöten täynnä.

Koos piti kastepuheen sinä sunnuntaiaamuna. Kun hän pyysi kasteelle aikovia nousemaan ylös, 26 meistä nousi vastaamaan tavanomaisiin kysymyksiin. Me saimme olla ensimmäiset todistajat, jotka saarella kastettiin. Se oli elämäni onnellisin päivä, sillä olin aina pelännyt, että Harmagedon tulisi ennen kuin minut kastettaisiin.

Aikanaan perustettiin kaksi seurakuntaa, yksi Levelwoodiin ja yksi Jamestowniin. Joka viikko kolme tai neljä meistä matkasi 13 kilometriä toiseen seurakuntaan pitämään teokraattisen palveluskoulun ja palveluskokouksen lauantai-iltaisin. Oltuamme  kenttäpalveluksessa sunnuntaiaamuna palasimme takaisin, ja meillä oli omassa seurakunnassamme samat kokoukset sekä Vartiotornin tutkistelu iltapäivällä ja illalla. Viikonloppumme olivat siis täynnä iloista teokraattista toimintaa. Halusin kovasti tehdä saarnaamistyötä kokoaikaisesti, mutta minulla oli perhe elätettävänäni. Niinpä palasin vuonna 1952 valtion palvelukseen kokopäiväiseksi hammaslääkäriksi.

Vuonna 1955 Seuran matkaedustajat, kierrosvalvojat, alkoivat vierailla saarella vuosittain, ja he asuivat meillä osan ajastaan. Heillä oli myönteinen vaikutus perheeseemme. Suunnilleen noihin aikoihin pääsin myös mukaan näyttämään Seuran kolmea elokuvaa ympäri saarta.

Innostava Jumalan tahdon konventti

Vuonna 1958 erosin jälleen valtion palveluksesta, jotta pääsisin New Yorkissa pidettävään Jumalan tahdon kansainväliseen konventtiin. Tuo konventti oli elämäni virstanpylväitä, tilaisuus, joka tarjosi minulle paljon syitä iloita Jehovassa. Koska saarelle ei ollut säännöllisiä liikenneyhteyksiä, olimme poissa viisi ja puoli kuukautta. Konventti oli kahdeksanpäiväinen, ja ohjelma kesti aamuyhdeksästä iltayhdeksään. En kuitenkaan väsynyt lainkaan ja odotin jokaista päivää. Sain edustaa Saint Helenaa ohjelmassa kahden minuutin ajan. Yankee-stadionin ja Polo Grounds -kentän suurille ihmisjoukoille puhuminen oli hermoja raastava kokemus.

Konventti vahvisti päätöstäni aloittaa tienraivaus. Esitelmä ”Jumalan valtakunta hallitsee – onko maailman loppu lähellä?” oli erityisen rohkaiseva. Konventin jälkeen vierailimme Seuran päätoimistossa ja kävimme kierroksella painossa. Keskustelin veli Knorrin, Vartiotorni-seuran silloisen presidentin, kanssa Saint Helenalla tehtävän työn edistymisestä. Hän sanoi, että hän tulisi oikein mielellään käymään saarella jonakin päivänä. Toimme mukanamme sukulaisten ja ystävien kanssa jaettavaksi ääninauhat kaikista puheista sekä monia konventista taltioituja filmejä.

Saavutan tavoitteen palvella kokoaikaisesti

Kun palasin takaisin, minulle tarjottiin uudelleen entistä työtäni, sillä saarella ei ollut hammaslääkäriä. Selitin kuitenkin, että aioin ryhtyä kokoaikaiseen sananpalvelukseen. Monien neuvottelujen jälkeen sovimme, että tekisin töitä kolmena päivänä viikossa, mutta suuremmalla palkalla kuin silloin, kun tein töitä kuutena päivänä viikossa. Jeesuksen sanat osoittautuivat tosiksi: ”Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille.” (Matteus 6:33.) Saaren mäkisessä maastossa kulkeminen heikentyneillä jaloillani ei aina ollut helppoa. Joka tapauksessa toimin tienraivaajana 14 vuotta ja sain auttaa monia saarelaisia oppimaan totuuden, mikä oli totisesti syy suureen iloon.

Vuonna 1961 valtio halusi lähettää minut Fidžisaarille ilmaiselle kaksivuotiselle oppikurssille, niin että voisin tulla täysin päteväksi hammaslääkäriksi. Jopa perheeni tarjouduttiin lähettämään kanssani. Se oli houkutteleva tarjous, mutta harkittuani asiaa vakavasti hylkäsin sen. En halunnut jättää veljiä niin pitkäksi aikaa ja luopua heidän kanssaan palvelemisesta. Vastaava aluelääkäri, joka oli järjestänyt matkan, oli hyvin harmissaan. Hän sanoi: ”Jos ajattelet lopun olevan niin lähellä, voit silti käyttää ne rahat, jotka ansaitset siihen mennessä.” Pysyin kuitenkin lujana.

Seuraavana vuonna minut kutsuttiin Etelä-Afrikkaan Valtakunnan palveluskouluun, seurakunnan valvojille tarkoitetulle kuukauden kurssille. Meille annettiin arvokasta opetusta, joka auttoi meitä hoitamaan tehtävämme seurakunnassa tehokkaammin. Tuon koulun jälkeen sain lisäkoulutusta, kun työskentelin erään matkavalvojan kanssa. Sitten palvelin Saint Helenan kahta seurakuntaa yli kymmenen vuotta kierrosvalvojan sijaisena.  Aikanaan myös muita päteviä veljiä oli käytettävissä, ja aloimme vuorotella.

Sillä välin olimme muuttaneet Jamestownista Levelwoodiin, missä tarvittiin enemmän apua, ja asuimme siellä kymmenen vuotta. Poltin siihen aikaan kynttilää molemmista päistä: olin tienraivaaja, tein töitä valtiolle kolmena päivänä viikossa ja pidin pientä ruokakauppaa. Lisäksi hoidin seurakunnan tehtäviä ja pidin vaimoni kanssa huolta perheestämme, neljästä kasvavasta lapsesta. Jaksaakseni eteenpäin jätin kolmipäiväisen työni, myin kaupan ja vein koko perheen kolmeksi kuukaudeksi lomalle Etelä-Afrikkaan Kapkaupunkiin. Sitten muutimme Ascensionin saarelle ja asuimme siellä vuoden. Tuona aikana saimme auttaa monia hankkimaan täsmällistä tietoa Raamatun totuudesta.

Kun palasimme Saint Helenalle, muutimme takaisin Jamestowniin. Remontoimme valtakunnansalin yhteydessä olevan talon. Hankkiaksemme rahaa poikani John ja minä rakensimme vanhasta Ford-merkkisestä kuorma-autosta jäätelöauton ja myimme jäätelöä seuraavat viisi vuotta. Pian sen jälkeen kun olimme aloittaneet myynnin, minulle sattui onnettomuus. Auto keikahti kumoon, niin että jalkani jäivät puristuksiin. Sen seurauksena jalkani halvaantuivat polvista alaspäin, ja toipumiseni kesti kolme kuukautta.

Runsaita siunauksia menneisyydessä ja tulevaisuudessa

Olemme vuosien mittaan saaneet monia siunauksia, lisäsyitä iloon. Yksi niistä oli vuonna 1985 tekemämme matka Etelä-Afrikkaan konventtiin ja vierailulle uuteen Betel-kotiin, joka oli silloin vielä rakenteilla. Toinen oli se, että saatoin tehdä oman pienen osani yhdessä poikani Johnin kanssa, kun lähelle Jamestownia rakennettiin kaunis konventtisali. Olemme onnellisia myös siitä, että kolme poikaamme palvelee vanhimpina ja yksi pojanpoika palvelee Etelä-Afrikan Betelissä. Ja olemme totisesti niittäneet paljon iloa ja tyydytystä, kun olemme auttaneet monia hankkimaan täsmällistä tietoa Raamatusta.

Meillä on rajallisesti aluetta palvelustamme varten, sillä ihmisiä on vain viitisentuhatta. Saman alueen käyminen läpi yhä uudelleen on kuitenkin tuottanut hienoja tuloksia. Hyvin harvat ihmiset ovat meille epäkohteliaita. Saint Helena tunnetaan ystävällisyydestään, ja toisia tervehditään kaikkialla, heidän kävellessään tai ajaessaan autolla. Oma kokemukseni on, että mitä paremmin oppii tuntemaan ihmiset, sitä helpompi heille on todistaa. Meillä on nyt 150 julistajaa, siitä huolimatta, että monet ovat muuttaneet täältä pois.

Nyt kun kaikki lapsemme ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet pois kotoa, vaimoni ja minä olemme taas kaksin, 48 avioliittovuoden jälkeen. Hänen rakkautensa ja tukensa ovat vuosien varrella auttaneet minua jatkamaan Jehovan palvelemista iloiten koettelemuksista huolimatta. Fyysiset voimamme vähenevät, mutta hengellistä voimaamme uudistetaan joka päivä (2. Korinttilaisille 4:16). Odotan perheeni ja ystävieni kanssa sitä suurenmoista tulevaa aikaa, jolloin minut saatetaan jopa parempaan kuntoon kuin missä olin 17-vuotiaana. Suurin toiveeni on nauttia täydellisyydestä joka suhteessa ja ennen kaikkea palvella rakkaudellista ja huolehtivaa Jumalaamme, Jehovaa, ja hänen hallitsevaa Kuningastaan, Jeesusta Kristusta, ikuisesti. (Nehemia 8:10.)

[Kuva s. 26]

George Scipio ja kolme hänen poikaansa, jotka palvelevat vanhimpina

[Kuva s. 29]

George Scipio vaimonsa Doriksen kanssa