Yli 40 vuotta kommunistien kiellon alaisuudessa

KERTONUT MIHAIL VASILJEVITŠ SAVITSKI

Vartiotornissa (engl.) 1.4.1956 kerrottiin, että Jehovan todistajia vastaan toimeenpantiin 1., 7. ja 8. huhtikuuta vuonna 1951 ”suuri puhdistus”. ”Nämä päivämäärät painuivat unohtumattomasti venäläisten Jehovan todistajien mieleen”, Vartiotornissa selitettiin. ”Noina kolmena päivänä kaikki Jehovan todistajat, jotka Länsi-Ukrainasta, Valko-Venäjältä, Bessarabiasta, Moldaviasta, Latviasta, Liettuasta ja Virosta löydettiin – yli seitsemäntuhatta miestä ja naista – – lastattiin kärryihin, kuljetettiin rautatieasemille ja pantiin siellä karjankuljetusvaunuihin ja lähetettiin kauas pois.”

HUHTIKUUN 8. päivänä 1951 vaimoni, kahdeksan kuukauden ikäinen poikani, vanhempani, pikkuveljeni ja monia muita todistajia vietiin pois kodeistaan Ukrainassa Ternopolissa ja sen lähistöllä. Kun heidät oli lastattu karjankuljetusvaunuihin, he matkustivat noin kaksi viikkoa. Heidät päästettiin pois viimein Siperian taigalla (pohjoisella havumetsävyöhykkeellä) Baikaljärven länsipuolella.

Miksi minä en ollut tuolloin mukana? Ennen kuin selostan, missä olin ja mitä meille kaikille lopulta tapahtui, antakaahan, kun kerron, miten minusta tuli Jehovan todistaja.

Raamatun totuus tavoittaa meidät

Syyskuussa 1947, jolloin olin vasta 15-vuotias, kaksi Jehovan todistajaa kävi kotonamme pienessä Slavjatinin kylässä, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Ternopolista. Istuessamme äidin kanssa kuuntelemassa näitä nuoria – joista toisen nimi oli Marija – tiesin, ettei tämä ollut vain taas yksi uskonto toisten joukossa. He selittivät, mitä he uskoivat, ja vastasivat raamatullisiin kysymyksiimme selkeästi.

Uskoin, että Raamattu on Jumalan sana, mutta olin pettynyt kirkkoon. Isoisäni tapasi sanoa: ”Papit pelottelevat ihmisiä puhumalla  helvetintulen piinasta, mutta papit itse eivät pelkää mitään. He vain ryöstävät ja pettävät köyhiä.” Muistan, kuinka kylämme puolalaiset asukkaat joutuivat toisen maailmansodan alussa väkivaltaisuuksien ja tuhopolttojen kohteeksi. Oli järkyttävää, että nämä hyökkäykset järjesti ortodoksipappi. Jälkikäteen näin kymmeniä noista surmatuista ja halusin kiihkeästi tietää syyn tuollaiseen julmuuteen.

Kun tutkin Raamattua todistajien kanssa, aloin ymmärtää. Opin Raamatun perustotuuksia, myös sen, ettei palavaa helvettiä ole olemassa ja että Saatana Panettelija käyttää väärää uskontoa sodan ja verenvuodatuksen lietsomiseen. Tutkiessani itsekseni pidin aika ajoin tauon ja esitin Jehovalle sydämestä lähtevän kiitosrukouksen siitä, mitä opin. Aloin kertoa näistä Raamatun totuuksista pikkuveljelleni Stahille ja olin hyvin iloinen, kun hän omaksui ne.

Toimin oppimani mukaisesti

Tajusin, että minun täytyi tehdä henkilökohtaisia muutoksia, ja lopetin heti tupakanpolton. Ymmärsin myös, että oli tarpeen kokoontua säännöllisesti yhteen toisten kanssa järjestelmällistä Raamatun tutkimista varten. Tämän vuoksi patikoin noin kymmenen kilometriä metsän läpi päästäkseni salaiseen paikkaan, jossa pidettiin kokouksia. Joskus kokoukseen pääsi vain muutama nainen, ja vaikka en ollut vielä käynyt kasteella, minua pyydettiin johtamaan sitä.

Raamatullisen kirjallisuuden omistaminen oli vaarallista, ja kiinni jääminen saattoi johtaa jopa 25 vuoden vankeusrangaistukseen. Halusin silti oman kirjaston. Yksi naapurimme oli tutkinut Jehovan todistajien kanssa, mutta seurauksien pelosta hän lopetti ja hautasi kirjallisuuden puutarhaansa. Kuinka kiitinkään Jehovaa, kun tuo mies kaivoi kaikki kirjansa ja lehtensä ylös ja suostui antamaan ne minulle! Piilotin ne isän mehiläispesiin, mistä muut eivät tuppaisi niitä etsimään.

Heinäkuussa 1949 vihin elämäni Jehovalle ja minut kastettiin vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Se oli elämäni onnellisin päivä. Tuota salaista kastetilaisuutta johtanut todistaja painotti, että ei ole helppoa olla tosi kristitty ja että monia koettelemuksia oli edessä. Pian sain tietää, kuinka oikeassa hän oli! Elämäni kastettuna todistajana kuitenkin alkoi iloisesti. Kaksi kuukautta kasteeni jälkeen menin naimisiin Marijan kanssa, joka oli toinen niistä kahdesta, jotka olivat kertoneet äidille ja minulle ensi kerran totuudesta.

Ensimmäinen koettelemukseni tulee yllättäen

Huhtikuun 16. päivänä 1950 olin tulossa kotiin Podgaitsyn pikkukaupungista, kun minua vastaan tuli yllättäen sotilaita ja he löysivät minulta raamatullista kirjallisuutta, jota olin viemässä tutkisteluryhmällemme.  Minut pidätettiin. Muutaman ensimmäisen päivän aikana minua hakattiin kepillä eikä minun annettu syödä eikä nukkua. Minun myös käskettiin tehdä kädet pään päällä sata kyykkyyn-ylös-liikettä, joita en uupumukseltani saanut tehtyä loppuun. Sen jälkeen minut heitettiin vuorokaudeksi kylmään, kosteaan kellariin.

Tämän huonon kohtelun tarkoitus oli jäytää vastarintaani ja saada minut puhumaan. ”Mistä sait kirjallisuuden, ja keille olit viemässä sitä?” he halusivat tietää. Kieltäydyin paljastamasta mitään. Sitten minulle luettiin katkelma laista, jonka perusteella minua syytettäisiin oikeudessa. Siinä sanottiin, että neuvostovastaisen kirjallisuuden levittämisestä ja omistamisesta oli rangaistuksena teloitus tai 25 vuotta vankeutta.

”Kumman rangaistuksen haluaisit?” he kysyivät.

”En kumpaakaan”, vastasin, ”mutta luotan Jehovaan, ja hänen avullaan tyydyn kaikkeen, minkä hän sallii.”

Yllätyksekseni he päästivät minut menemään seitsemän päivän jälkeen. Tuo kokemus auttoi minua tajuamaan, että se, mitä Jehova on luvannut, todella pitää paikkansa: ”En missään tapauksessa jätä sinua enkä suinkaan hylkää sinua.” (Heprealaisille 13:5.)

Kotiin palatessani olin hyvin sairas, mutta isä vei minut lääkärille, ja paraninkin pian. Vaikka isällä ei ollut kanssamme yhteistä uskonnollista vakaumusta, hän tuki meitä palvonnassamme.

Vankeus ja karkotus

Joitakin kuukausia myöhemmin minut kutsuttiin neuvostoarmeijan palvelukseen. Selitin kieltäytyväni aseista omantunnonsyistä (Jesaja 2:4). Helmikuussa 1951 sain kaikesta huolimatta neljän vuoden tuomion ja minut lähetettiin vankilaan Ternopoliin. Myöhemmin minut siirrettiin Lviviin, noin 120 kilometrin päässä sijaitsevaan suurempaan kaupunkiin. Tuolloin vankilassa ollessani  sain tietää, että monia Jehovan todistajia oli karkotettu Siperiaan.

Vuoden 1951 kesällä ryhmä meitä vankeja lähetettiin Siperian toiselle puolelle, aina Kaukoitään saakka. Matkustimme kuukauden ajan – suunnilleen 11 000 kilometriä – ja ylitimme 11 aikavyöhykettä! Pysähdyimme vain kerran, yli kahden junassa vietetyn viikon jälkeen, paikkaan, jossa meidän annettiin kylpeä. Peseydyimme eräässä suuressa yleisessä kylpylaitoksessa Novosibirskissa Siperiassa.

Siellä suuren vankijoukon keskellä kuulin miehen sanovan kovalla äänellä: ”Kuka täällä on Jonadabin perhettä?” Nimitystä ”jonadab” käytettiin tuohon aikaan niistä, joilla oli toivo elää ikuisesti maan päällä (2. Kuninkaiden kirja 10:15–17; Psalmit 37:11, 29). Useat vangit ilmaisivat heti olevansa todistajia. Miten iloisina tervehdimmekään toisiamme!

Hengellistä toimintaa vankilassa

Novosibirskissa sovimme salasanasta, jonka avulla voisimme tunnistaa toisemme päästyämme määränpäähämme. Me kaikki päädyimme samaan vankileiriin Japaninmeren rannalle, lähelle Vladivostokia. Järjestimme siellä säännölliset kokoukset Raamatun tutkimista varten. Se että sain olla näiden kypsien, vanhempien veljien kanssa, jotka oli tuomittu pitkiin vankeusrangaistuksiin, todella vahvisti minua hengellisesti. He johtivat vuorollaan kokouksiamme käyttäen raamatunkohtia ja niihin liittyviä ajatuksia, joita he muistivat Vartiotorni-lehdistä.

Veljille esitettiin kysymyksiä, ja he vastasivat. Monet meistä leikkasivat paperinpaloja tyhjistä sementtisäkeistä ja tekivät niille muistiinpanoja selityksistä. Säästimme nuo muistiinpanot ja sidoimme ne yhteen henkilökohtaiseksi käsikirjastoksemme. Muutaman kuukauden kuluttua ne, jotka olivat saaneet pitkän tuomion, lähetettiin kaukana Pohjois-Siperiassa sijaitseviin leireihin. Kolme meistä nuoremmista veljistä siirrettiin Nahodkaan, läheiseen kaupunkiin, joka sijaitsee vajaan 650 kilometrin päässä Japanista. Olin vankilassa siellä kaksi vuotta.

Joskus saimme käsiimme jäljennöksen Vartiotornista. Se oli hengellistä ruokaamme kuukausien ajan. Aikanaan saimme myös kirjeitä. Ensimmäinen kirje, jonka sain perheeltäni (joka oli silloin karkotettuna), nosti kyyneleet silmiini. Siinä kerrottiin, kuten alussa lainatussa Vartiotornissa kuvailtiin, että todistajien koteihin oli tunkeuduttu ja perheille oli annettu vain kaksi tuntia aikaa lähteä.

Jälleen perheeni kanssa

Minut päästettiin vapaaksi joulukuussa 1952, kun olin kärsinyt kaksi vuotta neljän vuoden rangaistuksestani. Menin perheeni luokse Siperiaan lähellä Tulunia sijaitsevaan pieneen Gadalein kylään, jonne heidät oli karkotettu. Oli tietysti suurenmoista olla jälleen heidän kanssaan – poikani Ivan oli melkein kolmevuotias ja tyttäreni Anna melkein kaksi. Vapauteni oli kuitenkin suhteellista. Paikalliset viranomaiset takavarikoivat passini, ja jouduin tiukkaan tarkkailuun. En saanut mennä kolmea kilometriä kauemmas kotoa. Myöhemmin minun annettiin ratsastaa hevosella Tulunin torille. Olin varovainen ja tapasin siellä toisia todistajia.

Siihen mennessä meillä oli kaksi tyttöä, Anna ja Nadja, ja kaksi poikaa, Ivan ja Kolja. Vuonna 1958 saimme kolmannen pojan, Volodjan, ja vuonna 1961 saimme myöhemmin vielä yhden tyttären, Galjan.

KGB (entinen valtion turvallisuuspalvelu) pidätti minut usein ja kuulusteli minua. Heidän tarkoituksenaan ei ollut ainoastaan saada minut paljastamaan tietoja seurakunnasta vaan myös herättää sellainen epäilys, että olin yhteistoiminnassa heidän kanssaan. Niinpä he veivät minut toistuvasti hienoon ravintolaan ja yrittivät saada minusta kuvia, joissa hymyilisin ja pitäisin hauskaa  heidän kanssaan. Tajusin kuitenkin syyn heidän toimintaansa ja pidin koko ajan tietoisesti kulmat kurtussa. Joka kerta kun minut pidätettiin, kerroin veljille täsmällisesti, mitä oli tapahtunut. Siksi he eivät koskaan epäilleet uskollisuuttani.

Yhteydenpitoa leireihin

Vuosien mittaan satoja todistajia vietiin vankileireihin. Pidimme tuona aikana säännöllisesti yhteyttä vangittuihin veljiimme ja toimitimme heille kirjallisuutta. Miten? Kun veljiä tai sisaria vapautettiin jostakin leiristä, saimme tietää heiltä, miten sinne voitaisiin kuljettaa kirjallisuutta tiukasta valvonnasta huolimatta. Pystyimme toimittamaan veljillemme näihin leireihin Puolan ja muiden maiden kautta saatuja lehtiä ja kirjoja noin kymmenen vuoden ajan.

Monet kristityt sisaremme työskentelivät väsyttäviä, pitkiä päiviä jäljentäessään kirjallisuutta niin pikkuriikkisellä kirjoituksella, että kokonainen lehti voitiin piilottaa niinkin pieneen tilaan kuin tulitikkurasiaan! Vuonna 1991, kun emme enää olleet kiellon alaisuudessa ja saimme kauniita nelivärisiä lehtiä, eräs sisaremme sanoi: ”Nyt meidät unohdetaan.” Hän oli väärässä. Vaikka ihmiset voivatkin unohtaa, Jehova ei koskaan unohda tuollaisten uskollisten työtä! (Heprealaisille 6:10.)

Muutto ja murhenäytelmiä

Loppuvuodesta 1967 tehtiin veljeni taloon Irkutskissa kotietsintä. Sieltä löydettiin filmejä ja jäljennöksiä raamatullisesta kirjallisuudesta. Hänet tuomittiin vankeuteen kolmeksi vuodeksi. Meidän taloomme tehdyssä etsinnässä ei kuitenkaan löytynyt mitään. Kaikesta huolimatta viranomaiset olivat vakuuttuneita siitä, että olimme mukana toiminnassa, joten perheemme täytyi lähteä tuolta alueelta. Muutimme noin 5 000 kilometrin päähän länteen Kaukasuksella sijaitsevaan Nevinnomysskin kaupunkiin. Siellä todistimme edelleenkin vapaamuotoisesti.

Meitä kohtasi murhenäytelmä koululaisten ensimmäisenä lomapäivänä kesäkuussa 1969. Yrittäessään saada palloa kiinni lähellä suurjännitemuuntajaa 12-vuotias poikamme Kolja sai voimakkaan sähköiskun. Yli 70 prosenttia hänen vartalostaan paloi. Sairaalassa hän kääntyi minuun päin ja kysyi: ”Pääsemmekö me vielä käymään yhdessä sillä saarella?” (Hän tarkoitti erästä saarta, jolla kävimme mielellämme.) ”Kyllä, Kolja”, sanoin, ”me menemme vielä sille saarelle. Kun Jeesus Kristus herättää sinut eloon, me aivan varmasti menemme sille saarelle.” Puolitajuttomana hän lauloi yhtä lempivaltakunnanlauluaan, jota hän mielellään soitti trumpetillaan seurakunnan orkesterissa. Kolme päivää myöhemmin hän kuoli varmana ylösnousemustoivosta.

Seuraavana vuonna 20-vuotias poikamme Ivan kutsuttiin asepalvelukseen. Kun hän kieltäytyi siitä, hänet pidätettiin ja hän joutui kolmeksi vuodeksi vankilaan. Minut kutsuttiin vuonna 1971, ja taas minua uhattiin kieltäytymiseni vuoksi vankeudella. Asian käsittely jatkui jatkumistaan kuukausien ajan. Sillä välin vaimoni sairastui syöpään, ja hän tarvitsi paljon huolenpitoa. Tästä syystä juttuni raukesi. Marija kuoli vuonna 1972. Hän oli ollut uskollinen elämäntoveri, uskollinen myös Jehovalle kuolemaansa saakka.

Perheemme hajaantuu vieraille maille

Vuonna 1973 menin naimisiin Ninan kanssa. Hänen isänsä oli heittänyt hänet pois kotoa vuonna 1960, koska hänestä oli tullut Jehovan todistaja. Hän oli innokas sananpalvelija, joka oli ollut niiden sisarten joukossa, jotka olivat tehneet kovasti töitä kopioidessaan lehtiä leireissä oleville todistajille. Myös lapseni oppivat rakastamaan häntä.

Toimintamme Nevinnomysskissä alkoi häiritä viranomaisia, ja he painostivat meitä lähtemään. Niinpä vuonna 1975 vaimoni, tyttäreni ja minä muutimme Etelä-Kaukasukselle Georgiaan (silloin Gruusia). Samaan  aikaan poikani Ivan ja Volodja muuttivat Džambuliin Kazakstanin etelärajan tuntumaan.

Georgiassa Jehovan todistajien toiminta oli vasta alussa. Todistimme vapaamuotoisesti Mustanmeren rannikolla Gagrassa ja Suhumissa sekä niiden ympäristöseuduilla, ja vuoden kuluttua kastettiin kymmenen uutta todistajaa eräässä vuoristojoessa. Pian viranomaiset vaativat meitä lähtemään tuolta alueelta, ja me muutimme Itä-Georgiaan. Siellä ponnistelimme entistä enemmän löytääksemme lampaankaltaisia ihmisiä, ja Jehova siunasi meitä.

Kokoonnuimme pienissä ryhmissä. Kieli oli ongelma, koska me emme osanneet georgiaa eivätkä jotkut georgialaiset puhuneet kovin hyvin venäjää. Ensin tutkimme vain venäläisten kanssa. Saarnaaminen ja opettaminen georgian kielellä kuitenkin edistyi nopeasti, ja nyt Georgiassa on tuhansia Valtakunnan julistajia.

Vuonna 1979 työnantajani sanoi KGB:n painostamana, ettei minua enää kaivattu hänen maassaan. Juuri noihin aikoihin tyttäreni Nadja joutui auto-onnettomuuteen, jossa sekä hän että hänen pikku tyttärensä saivat surmansa. Äitini oli kuollut Jehovalle uskollisena edellisenä vuonna, jolloin Nevinnomysskiin jäivät jäljelle isäni ja veljeni. Päätimme siksi palata sinne.

Siunauksia kestävyydestä

Nevinnomysskissä valmistimme raamatullista kirjallisuutta edelleenkin maan alla. Kerran 1980-luvun puolivälissä, kun viranomaiset kutsuivat minut luokseen, kerroin heille nähneeni sellaista unta, että piilottelin lehtiämme. He nauroivat. Kun olin lähdössä, yksi heistä sanoi: ”Älkää nähkö enää unia siitä, miten piilottelette kirjallisuuttanne.” Hän totesi vielä: ”Pian se on esillä hyllyissänne ja te kuljette kokouksiin vaimonne kanssa käsikynkkää ja Raamattu kädessä.”

Vuonna 1989 meitä murehdutti tyttäreni Annan kuolema, joka johtui hänen aivoissaan olleesta valtimonpullistumasta. Hän oli vasta 38-vuotias. Tuon saman vuoden elokuussa Nevinnomysskin todistajat vuokrasivat junan ja matkustivat Puolaan Varsovaan kansainväliseen konventtiin. Läsnä oli 60 366 henkeä, joista tuhannet olivat Neuvostoliitosta. Me todella luulimme näkevämme unta! Alle kaksi vuotta myöhemmin, 27. maaliskuuta 1991, sain olla yksi niistä viidestä pitkään Neuvostoliitossa palvelleesta seurakunnan vanhimmasta, jotka allekirjoittivat Moskovassa historiallisen asiakirjan, joka toi Jehovan todistajien uskonnolliselle järjestölle laillisen tunnustuksen!

Olen iloinen siitä, että jäljellä olevat lapseni palvelevat Jehovaa uskollisesti, ja odotan Jumalan uutta maailmaa, jossa voin nähdä Annan, Nadjan ja hänen tyttärensä sekä Koljan uudelleen. Kun Kolja herätetään, pidän lupaukseni ja vien hänet sille saarelle, jolla kävimme yhdessä niin mielellämme monia vuosia sitten.

Tällä välin on ollut valtava ilo nähdä Raamatun totuuden nopea kasvu tässä suuressa maassa! Olen totisesti tyytyväinen osaani elämässä ja kiitän Jehovaa siitä, että hän antoi minun tulla todistajakseen. Olen vakuuttunut psalmin 34:8 paikkansapitävyydestä: ”Maistakaa ja nähkää, että Jehova on hyvä. Onnellinen on se voimakas mies, joka turvautuu häneen.”

[Kuva s. 25]

Sinä vuonna, jona pääsin perheeni luokse Tuluniin

[Kuvat s. 26]

Yllä: isäni ja lapseni talomme ulkopuolella Tulunissa Siperiassa

Ylhäällä oikealla: tyttäreni Nadja ja hänen tyttärensä, jotka molemmat kuolivat auto-onnettomuudessa

Oikealla: perhekuva vuodelta 1968