Rakennettu pakanallisille perustuksille

YKSI Rooman monista vaikuttavista historiallisista nähtävyyksistä, joita turistit käyvät katsomassa, on Pantheon. Tämä roomalaisen arkkitehtuurin mestariteos kuuluu niihin harvoihin rakennuksiin, jotka ovat säilyneet antiikin ajoista lähes täysin ennallaan. Alkujaan sen rakennutti Agrippa vuoden 27 eaa. tienoilla, ja noin vuonna 120 ya. Hadrianus rakennutti sen uudelleen. Eräs sen huomattavista piirteistä on sen valtava, 43 metrin läpimittainen kupoli, jota leveämpiä on rakennettu vasta nykyaikana. Pantheon oli alun perin pakanatemppeli, ”kaikkien jumalien pyhäkkö”, mikä on alkuperäisen kreikkalaisen sanan merkitys. Nykyisin sitä pidetään roomalaiskatolisena kirkkona. Miten tällainen yllättävä muutos on ollut mahdollinen?

Paavi Bonifatius IV vihki tämän pitkään käyttämättömänä olleen temppelin vuonna 609 ”kristilliseksi” kirkoksi. Silloin sille annettiin nimi Santa Maria Rotunda. Erään artikkelin mukaan, joka julkaistiin vuonna 1900 jesuiittojen italialaisessa La Civiltà Cattolica -lehdessä, sen tehtävänä oli Bonifatiuksen suunnitelmien mukaan erityisesti ”kirkastaa kaikkia kristillisyyden piirissä olevia marttyyreita yhdessä, tai oikeastaan kaikkia pyhimyksiä, mutta ennen kaikkea Jumalan neitsytäitiä”. Roomalaiskatolisen kirkon Pantheonille nykyaikana antamat nimet – Santa Maria ad Martyres ja Santa Maria Rotunda – kertovat tuosta epäraamatullisesta tarkoituksesta. (Vrt. Apostolien teot 14:8–15.)

 Pantheonin sovittaminen uuteen käyttötarkoitukseensa ”vaati hyvin vähän vaivannäköä”, sama kirjoitus jatkaa. ”Bonifatius noudatti niitä yksinkertaisia ja armollisia sääntöjä, jotka hänen edeltäjänsä Pyhä Gregorius Suuri [paavi Gregorius I], ’maestro’ ja mallin antaja pakanatemppeleiden ottamisessa kristillisen palvonnan käyttöön, oli jo vakiinnuttanut.” Millaisia sääntöjä ne olivat?

Gregorius antoi vuonna 601 eräälle pakanalliseen Britanniaan lähdössä olleelle lähetyssaarnaajalle kirjeitse seuraavan ohjeen: ”Edellä mainitun maan epäjumalien temppeleitä ei pidä hajottaa, vaan ainoastaan niissä olevat epäjumalat; – – jos mainitut temppelit ovat hyvin rakennettuja, ne on tarpeen omistaa paholaisten palvonnan sijasta tosi Jumalan palvelukseen.” Gregoriuksen ajatus oli, että jos pakanakansat näkisivät entiset temppelinsä tärvelemättöminä, ne saattaisivat olla halukkaampia käymään niissä edelleen. Ja mitä tuli siihen, että pakanoilla oli tapana ”tappaa monia härkiä uhreina paholaisille”, kirjoitti paavi, nyt toivottiin, että ”he eivät enää uhraisi eläimiä paholaiselle, vaan tappaisivat ne Jumalan kunniaksi omaksi ravinnokseen”.

Roomalaiskatolinen kirkko ”vastusti” pakanapalvontaa myös perustamalla ”kristityille” suojeluspyhimyksille omistettuja kirkkoja aivan entisten temppeleiden läheisyyteen. Se omaksui muinaisia juhlia ja antoi niille ”kristillisen” merkityksen. La Civiltà Cattolican sanoja lainataksemme: ”Kaikki oppineet tietävät nykyään, että jotkin varhaiskristittyjen tavat ja uskonnolliset menot liittyivät läheisesti tiettyihin pakanallisiin tapoihin ja tottumuksiin. Nuo tavat olivat kansalle liian rakkaita ja tottumukset liian syvälle juurtuneita ja kietoutuneita muinaisen maailman julkiseen ja yksityiseen elämään. Äitikirkko ei laupiaana ja viisaana uskonut, että ne pitäisi juuria pois. Sen sijaan antamalla niille kristillisen sisällön – kohottamalla ne uuteen ylevyyteen ja uuteen elämään – se sai niistä yliotteen voimakkain mutta silti hellävaraisin keinoin ja onnistui siten voittamaan itselleen sekä rahvaan että sivistyneistön sielut ilman kuohuntaa.”

Yksi tunnettu esimerkki kristillisyyteen omaksutuista pakanallisista juhlista on tietysti joulu. Juuri 25. joulukuuta antiikin roomalaiset viettivät juhlaa nimeltä dies natalis Solis invicti eli ’voittamattoman auringon syntymäpäivää’.

Yrittäessään voittaa pakanoiden sydämet puolelleen kirkko ei siis pitänyt kiinni totuudesta. Se teki synkretismistä, ”kansalle rakkaiden” pakanauskomusten ja -rituaalien omaksumisesta, hyväksyttävää. Tuloksena oli risteymä, luopiokirkko, joka oli kaukana tosi kristillisyyden opetuksista. Tässä valossa ei ehkä ole kovin yllättävää, että entisestä roomalaisesta ”kaikkien jumalien” temppelistä – Pantheonista – on tehty roomalaiskatolinen kirkko, joka on omistettu Marialle ja kaikille ”pyhimyksille”.

Pitäisi kuitenkin olla päivänselvää, että temppelissä harjoitetun palvonnan kohteen tai juhlan nimen muuttaminen ei riitä muuttamaan ”paholaisten palvontaa – – tosi Jumalan palvelukseksi”. ”Miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat?” kysyi apostoli Paavali. ”’Lähtekää siksi ulos heidän keskuudestaan ja erottautukaa’, sanoo Jehova, ’ja lakatkaa koskemasta epäpuhtaaseen’; ’ja minä otan teidät vastaan.’ ’Ja minä tulen olemaan teille isänä, ja te tulette olemaan minulle poikina ja tyttärinä’, sanoo Jehova, Kaikkivaltias.” (2. Korinttilaisille 6:16–18.)