Paratiisia etsimässä

KERTONUT PASCAL STISI

Yö oli kulunut jo pitkälle, ja Etelä-Ranskassa sijaitsevan Béziers’n kaupungin kadut olivat autioita. Kun silmiimme osui erään uskonnollisen kirjakaupan vastamaalattu seinä, töhersimme ystäväni kanssa siihen jättiläiskokoisin kirjaimin saksalaisen filosofin Nietzschen sanat: ”Jumalat ovat kuolleita. Kauan eläköön yli-ihminen!” Mutta mikä sai minut tekemään tällaista?

SYNNYIN Ranskassa vuonna 1951 katoliseen perheeseen, jonka juuret ovat Italiassa. Lapsuudessani meillä oli tapana mennä lomalla Etelä-Italiaan. Siellä oli joka kylässä oma Neitsyt Marian patsaansa. Kävelin isoisäni kanssa näiden suurten vaatetettujen patsaiden perässä loputtomissa kulkueissa vuoriston halki – mutta täysin vailla vakaumusta. Kävin läpi uskonnollisen peruskoulun, jota pitivät jesuiitat. En kuitenkaan muista kuulleeni mitään, mikä olisi todella rakentanut uskoani Jumalaan.

Kun kirjoittauduin Montpellier’n yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä, aloin miettiä elämän tarkoitusta. Isäni oli haavoittunut sodan aikana, ja hänellä oli yhtenään lääkäreitä vuoteensa vierellä. Eikö olisi parempi lopettaa sotiminen kuin käyttää paljon aikaa ja voimia sodan runtelemien ihmisten parantamiseen. Vietnamin sota oli kuitenkin täydessä käynnissä. Minun käsittääkseni ainoa järkevä tapa eliminoida esimerkiksi keuhkosyöpä oli luopua sen pääasiallisesta aiheuttajasta, tupakasta. Entä sitten sairaudet, jotka olivat seurauksena vajaaravitsemuksesta kehitysmaissa, ja ne, jotka johtuvat liiasta syömisestä rikkaissa maissa? Eikö olisi parempi poistaa syyt kuin yrittää parantaa vakavia seurauksia? Miksi maan päällä oli niin paljon kärsimystä? Minusta tuntui, että tässä itsetuhoisessa yhteiskunnassa oli jotain pahasti vialla, ja syytin siitä hallituksia.

Lempikirjani oli kirjoittanut anarkisti, ja tapasin jäljentää kirjan lauseita seiniin. Vähitellen minustakin tuli anarkisti, jolla ei ollut uskoa eikä moraalilakeja, joka ei kaivannut Jumalaa eikä herraa. Ajattelin, että rikkaat ja vaikutusvaltaiset ihmiset olivat keksineet Jumalan ja uskonnon voidakseen hallita ja riistää meitä muita. ”Jos raadatte meidän hyväksemme maan päällä, saatte suuren palkan paratiisissa taivaassa”, he tuntuivat sanovan. Mutta jumalien aika oli  ohi. Ihmisten piti saada tietää se. Graffitit olivat yksi tapa kertoa se heille.

Seurauksena oli, että opiskeluni jäi sivuseikaksi. Tällä välin olin kirjoittautunut erääseen toiseen Montpellier’n yliopistoon opiskelemaan maantiedettä ja ekologiaa. Siellä vallitsi kapinahenki. Mitä enemmän opiskelin ekologiaa, sitä enemmän minua inhotti nähdä, millä tavalla kaunista planeettaamme saastutettiin.

Joka vuosi kuljin kesälomalla peukalokyydillä tuhansia kilometrejä Eurooppaa ristiin rastiin. Matkustellessani ja jutellessani satojen autoilijoiden kanssa näin omin silmin, millainen pahuus ja rappeutuneisuus vaivaa ihmisyhteiskuntaa. Kerran osuin paratiisia etsiessäni kauniin Kreetan saaren upeille rannoille ja huomasin, että ne olivat öljyn peitossa. Se raastoi sydäntäni. Oliko maailmassa enää missään jäljellä rahtuakaan paratiisista?

Takaisin maalle

Ranskassa ekologit kannattivat yhteiskunnan ongelmien ratkaisuksi paluuta maalle. Halusin tehdä työtä omin käsin. Siksi ostin vanhan kivirakennuksen pienestä Etelä-Ranskan kylästä, joka sijaitsee Sevennien vuoriston juurella olevilla kukkuloilla. Kirjoitin oveen Amerikan hippien tunnuslauseen ”Paratiisi nyt”. Eräästä nuoresta saksalaistytöstä, joka oli läpikulkumatkalla, tuli asuinkumppanini. Meistä tuntui täysin mahdottomalta mennä naimisiin pormestarin – vallitsevan järjestelmän edustajan – edessä. Entä kirkossa? Ei tullut kuuloonkaan!

Useimmiten kuljeskelimme paljain jaloin, ja minulla oli pitkä tukka ja takkuinen parta. Hedelmien ja vihannesten kasvatus kiehtoi minua. Kesällä taivas oli sininen ja kaskaat lauloivat. Pensaikkomaan kukat levittivät suloista tuoksuaan, ja Välimeren hedelmät, joita kasvatimme – viinirypäleet ja viikunat – olivat mehukkaita! Vaikutti siltä, että olimme löytäneet oman paikkamme paratiisissa.

Usko Jumalaan herää

Olin opiskellut yliopistossa solubiologiaa, sikiöoppia ja anatomiaa, ja ihmisen mekanismien monimutkaisuus ja sopusointuisuus olivat tehneet minuun syvän vaikutuksen. Nyt kun saatoin tutkistella ja havainnoida luomakuntaa päivät päästään omin silmin, sen kauneus ja siinä piilevät mahdollisuudet herättivät minussa suurta ihailua. Joka aamu luonnon kirja avasi eteeni uuden sivun. Kävellessäni eräänä päivänä pitkään kukkuloilla mietin elämää perin pohjin ja tulin siihen tulokseen, että täytyi olla olemassa Luoja. Päätin sydämessäni uskoa Jumalaan. Aiemmin olin tuntenut sydämessäni tyhjyyttä, ahdistavaa yksinäisyyttä. Tuona päivänä, jona aloin uskoa Jumalaan, sanoin itselleni: ”Pascal, et tule enää koskaan olemaan yksin.” Se oli aivan erikoislaatuinen tunne.

Pian sen jälkeen meille syntyi tyttö, Amandine. Hän oli silmäteräni. Nyt kun uskoin Jumalaan, aloin kunnioittaa niitä harvoja moraalilakeja, jotka tunsin. Lakkasin varastamasta ja valehtelemasta ja tajusin pian, että tämä auttoi minua välttymään monilta ongelmilta suhteissani lähelläni oleviin ihmisiin. Meillä oli toki ongelmamme, eikä paratiisini ollut aivan sellainen kuin olin toivonut. Paikalliset viininviljelijät käyttivät hyönteis- ja rikkaruohomyrkkyjä, jotka saastuttivat minunkin satoani. Pahuuden syytä koskeva kysymykseni oli yhä vailla vastausta. Sitä paitsi vaikka olin lukenut paljon perhe-elämästä, kumppanini ja minun välille syntyi kiivaita väittelyjä. Meillä oli vain vähän ystäviä, ja nekin, joita meillä oli, olivat petollisia: jotkut jopa yrittivät saada kumppanini pettämään minua. Jossain täytyi olla parempi paratiisi.

Vastaus rukouksiini

Rukoilin omalla tavallani hyvin usein Jumalaa ohjaamaan elämääni. Eräänä sunnuntaiaamuna ovellemme tuli ystävällinen  nainen Irène Lopez pieni poikansa mukanaan. Hän oli Jehovan todistaja. Kuuntelin, mitä hänellä oli sanottavana, ja myönnyin uuteen tapaamiseen. Luokseni tuli kaksi miestä. Keskustelustamme jäi mieleeni kaksi asiaa: paratiisi ja Jumalan valtakunta. Painoin nuo ajatukset huolellisesti sydämeeni, ja seuraavien kuukausien kuluessa tajusin, että jonain päivänä minun olisi pantava asiani kuntoon Jumalan edessä, jos halusin saada puhtaan omantunnon ja löytää todellisen onnellisuuden.

Voidaksemme saattaa elämämme sopusointuun Jumalan sanan kanssa kumppanini oli ensin suostuvainen siihen, että menisimme naimisiin. Sitten hän joutui sellaisten ihmisten huonoon seuraan, jotka pilkkasivat Jumalaa ja hänen lakejaan. Tullessani eräänä kevätiltana kotiin minua odotti hirvittävä yllätys. Talomme oli tyhjä. Kumppanini oli lähtenyt ja ottanut kolmivuotiaan tyttäremme mukaansa. Odotin monta päivää heidän paluutaan, mutta turhaan. En syyttänyt Jumalaa, vaan rukoilin, että hän auttaisi minua.

Pian sen jälkeen otin Raamatun, istuuduin viikunapuuni alle ja aloin lukea. Tosiasiassa imin sen sanoja itseeni. Vaikka olin lukenut kaikenlaisia psykoanalyytikkojen ja psykologien kirjoja, vastaani ei ollut koskaan tullut sellaista viisautta. Tämän kirjan täytyi olla syntynyt Jumalan henkeytyksestä. Jeesuksen opetus ja se, miten hyvin hän ymmärsi ihmisluontoa, hämmästytti minua. Psalmit lohduttivat minua, ja Sananlaskujen käytännöllinen viisaus ihmetytti. Tajusin nopeasti, että vaikka luomakunnan tutkiminen onkin erinomainen tapa päästä lähelle Jumalaa, sen avulla voi saada selville vain ”hänen teittensä laitoja” (Job 26:14).

Todistajat olivat jättäneet minulle myös kirjat Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja Tee perhe-elämäsi onnelliseksi. a Niiden lukeminen avasi silmäni. Totuus-kirja auttoi minua ymmärtämään, miksi ihmiskunta kärsii laajalle levinneestä saastumisesta, sodista, lisääntyvästä väkivallasta ja ydintuhon uhasta. Samoin kuin punainen taivas, jonka näin puutarhastani, tiesi kaunista ilmaa seuraavaksi päiväksi, nämä tapahtumat osoittivat, että Jumalan valtakunta on hyvin lähellä. Mitä tuli Perhe-elämä-kirjaan, niin olisinpa voinut näyttää sitä kumppanilleni ja kertoa hänelle, että voisimme olla onnellisia noudattamalla Raamatun neuvoja käytännössä. Mutta se ei ollut enää mahdollista.

Hengellinen edistyminen

Koska halusin lisää tietoa, pyysin Robert-nimistä todistajaa tulemaan luokseni. Hänen yllätyksekseen sanoin hänelle, että halusin mennä kasteelle, ja siksi aloitettiin raamatuntutkistelu. Rupesin heti puhumaan oppimistani asioista toisille ja aloin levittää julkaisuja, joita olin hankkinut valtakunnansalilta.

Ansaitakseni elatukseni ilmoittauduin muurarikurssille. Koska tiesin, miten hyvä vaikutus Jumalan sanalla voi ihmiseen olla, saarnasin kaikissa mahdollisissa tilanteissa toisille oppilaille ja opettajille. Eräänä iltana tapasin käytävässä Sergen. Hänellä oli kädessään joitakin aikakauslehtiä. ”Olet näköjään lukuihmisiä”, sanoin hänelle. ”Niin, mutta olen kyllästynyt näihin.” ”Haluatko jotakin todella hyvää luettavaa?” kysyin häneltä. Meillä oli erinomainen keskustelu Jumalan valtakunnasta, ja sen jälkeen hän otti raamatullista kirjallisuutta. Seuraavalla viikolla hän tuli kanssani valtakunnansalille, ja hänen kanssaan alettiin tutkia Raamattua.

Eräänä päivänä kysyin Robertilta, voisinko saarnata talosta taloon. Hän meni komerolleen ja etsi minulle sopivan puvun. Seuraavana sunnuntaina otin ensi askeleeni sananpalveluksessa hänen kanssaan. Lopulta 7. maaliskuuta 1981 menin kasteelle ilmaistakseni julkisesti, että olin vihkiytynyt Jehova Jumalalle.

 Apua ahdistuksessa

Sillä välin olin saanut selville, missä Amandine ja hänen äitinsä asuivat toisessa maassa. Valitettavasti hänen äitinsä – aivan sen maan lakien mukaisesti, jossa hän asui – kielsi minua tapaamasta tytärtäni. Olin murheen murtama. Amandinen äiti meni naimisiin, ja vaivuin entistä syvemmälle epätoivoon, kun sain virallisen ilmoituksen, että hänen miehensä oli adoptoinut tyttäreni – täysin ilman suostumustani. Minulla ei ollut enää mitään oikeuksia lapseeni. En onnistunut edes oikeusteitse saamaan tapaamisoikeutta. Minusta tuntui kuin olisin kantanut harteillani viidenkymmenen kilon taakkaa, niin suuri oli tuskani.

Sain kuitenkin monin tavoin tukea Jehovan sanasta. Kun olin eräänä päivänä äärimmäisen ahdistunut, kertasin yhä uudelleen Sananlaskujen 24:10:n sanoja: ”Oletko osoittautunut lannistuneeksi ahdingon päivänä? Voimasi tulee olemaan vähäinen.” Tämä jae auttoi minua pitämään itseni koossa. Toisen kerran kun olin kokenut takaiskun yrittäessäni tavata tytärtäni, menin sananpalvelukseen ja puristin salkkuni kädensijaa niin kovaa kuin pystyin. Tällaisina vaikeina hetkinä saatoin havaita, miten totta ovat psalmin 126:6:n sanat: ”Joka lähtemällä lähtee, jopa itkien, kylvösiemenpussillista kantaen, se palaamalla palaa ilohuudoin lyhteitään kantaen.” Opin sen tärkeän läksyn, että kun on vaikeissa koettelemuksissa tehnyt kaiken voitavansa ongelmien selvittämiseksi, ne on jätettävä selkänsä taakse ja elämää on jatkettava päättäväisesti eteenpäin Jehovan palveluksessa. Ainoastaan tällä tavoin voi säilyttää ilonsa.

Aloin tavoitella jotain parempaa

Nähtyään tekemäni muutokset rakkaat vanhempani tarjoutuivat auttamaan minua jatkamaan opintojani yliopistossa. Kiitin heitä, mutta nyt minulla oli uusi tavoite. Totuus oli vapauttanut minut ihmisten filosofiasta, mystiikasta ja astrologiasta. Nyt minulla oli tosi ystäviä, jotka eivät koskaan tappaisi toisiaan sodassa. Olin lopultakin saanut vastauksen kysymyksiini siitä, miksi maan päällä on niin paljon kärsimystä. Kiitollisuus synnytti minussa halun palvella Jumalaa kaikin voimin. Jeesus oli omistautunut kokonaan hänen palvelukseensa, ja halusin noudattaa hänen esimerkkiään.

Vuonna 1983 luovuin muuraustöistäni ja ryhdyin kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Vastaukseksi rukouksiini sain eräästä puistosta osa-aikaista työtä, jolla saatoin elättää itseni. Oli ilo käydä tienraivaajien koulu yhdessä Sergen kanssa, nuoren miehen, jolle olin todistanut muurarikoulussa! Oltuani kolme vuotta vakituisena tienraivaajana tunsin halua tehdä vielä enemmän Jehovan palveluksessa. Niinpä minut nimitettiin  vuonna 1986 erikoistienraivaajaksi maalaukselliseen Provinsin kaupunkiin lähelle Pariisia. Usein polvistuin illalla kotiin tultuani kiittämään rukouksessa Jehovaa suurenmoisesta päivästä, jonka aikana olin saanut puhua hänestä toisille. Kaksi suurinta ilonaihettani elämässä ovatkin Jumalalle puhuminen ja Jumalasta puhuminen.

Minulle tuotti paljon iloa myös se, että 68-vuotias äitini, joka asui pienessä Cébazanin kylässä Etelä-Ranskassa, meni kasteelle. Kun äiti alkoi lukea Raamattua, tilasin hänelle Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. Hän oli älykäs ihminen ja tunnisti hyvin pian totuuden soinnin siinä, mitä luki.

Betel – merkittävä hengellinen paratiisi

Kun Vartiotorni-seura päätti vähentää erikoistienraivaajien määrää, anoin palvelijoiden valmennuskouluun ja Beteliin, Jehovan todistajien Ranskan-haaratoimistoon. Halusin jättää Jehovan päätettäväksi, miten voisin parhaiten palvella häntä. Muutamaa kuukautta myöhemmin, joulukuussa 1989, minut kutsuttiin Beteliin, joka sijaitsee Louviers’ssa Luoteis-Ranskassa. Tämä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä saatoin sieltä käsin auttaa veljeäni ja kälyäni huolehtimaan vanhemmistani, kun nämä sairastuivat vakavasti. Tämä ei olisi onnistunut, jos olisin ollut lähetyspalveluksessa tuhansien kilometrien päässä.

Äiti kävi monta kertaa luonani Betelissä. Vaikka se, että asuin kaukana hänestä, oli hänelle uhraus, hänellä oli usein tapana sanoa minulle: ”Pysy Betelissä, poika. Olen onnellinen, että palvelet Jehovaa tällä tavoin.” Valitettavasti molemmat vanhempani ovat nyt nukahtaneet pois. Odotan innokkaasti aikaa, jolloin tapaan heidät jälleen, kun maa on muutettu kirjaimelliseksi paratiisiksi!

Uskon todella, että jos yleensä jotain paikkaa voidaan aiheellisesti kuvailla paratiisiksi niin nimenomaan Beteliä, ’Jumalan huonetta’, sillä todellinen paratiisihan on ennen kaikkea hengellinen ja Betelissä vallitsee hengellisyys. Meillä on tilaisuus kehittää hengen hedelmää (Galatalaisille 5:22, 23). Runsas hengellinen ravinto, jota saamme päivän tekstin käsittelystä ja perheen Vartiotornin tutkistelusta, vahvistaa minua Betel-palveluksessa. Lisäksi tilaisuus seurustella sellaisten hengellismielisten veljien ja sisarten kanssa, jotka ovat palvelleet Jehovaa uskollisesti vuosikymmenet, tekee Betelistä ainutlaatuisen paikan, jossa kasvaa hengellisesti. Vaikka olen nyt ollut erossa tyttärestäni 17 vuotta, olen tavannut Betelissä monia innokkaita nuoria, joita pidän lapsinani ja joiden hengellisestä edistymisestä iloitsen. Menneiden kahdeksan vuoden aikana minulla on ollut seitsemän eri tehtävämääräystä. Vaikka nämä muutokset eivät ole aina olleet helppoja, tällainen valmennus koituu ajan mittaan hyödyksi.

Kasvatin aikoinani papuja, jotka tuottivat satakertaisen sadon. Samoin olen kokenut, että huono kylvö tuottaa sata kertaa pahempaa satoa – ja useammin kuin vain kerran. Kokemuksen koulun opetukset ovat hyvin karvaita. Soisin, etten olisi koskaan ilmoittautunut tuohon kouluun, vaan olisin sen sijaan saanut kasvaa Jehovan teillä. Miten onnellisessa asemassa ovatkaan ne nuoret, joita kristityt vanhemmat kasvattavat! On epäilemättä parempi kylvää sitä, mikä on hyvää Jehovan palveluksessa, ja korjata sata kertaa enemmän rauhaa ja tyytyväisyyttä. (Galatalaisille 6:7, 8.)

Tienraivaajana kuljin joskus sen uskonnollisen kirjakaupan ohi, jonka seinään kirjoitimme anarkistisen iskulauseen. Olen ollut siellä sisällä ja puhunut omistajalle elävästä Jumalasta ja hänen tarkoituksestaan. Jumala on tosiaan elävä! Sitä paitsi Jehova, ainoa tosi Jumala, on uskollinen Isä, joka ei koskaan hylkää lapsiaan (Ilmestys 15:4). Toivottavasti lukuisat ihmiset kaikista kansakunnista vielä löytävät nykyisen hengellisen paratiisin – ja tulevan ennallistettavan paratiisin – palvelemalla ja ylistämällä elävää Jumalaa, Jehovaa!

[Alaviite]

[Kuvat s. 26]

Luomakunnan ihmeet tekivät minuun niin syvän vaikutuksen, että päätin sydämessäni uskoa Jumalaan. (Oikealla) Betel-palveluksessa nykyään