Kollegiantit – Raamatun tutkiminen teki heistä erilaisia

Oletko koskaan kuullut kollegianteista?

Tämä pieni, 1600-luvulla syntynyt hollantilainen uskonlahko oli erilainen silloisiin valtakirkkoihin verrattuna. Millä tavoin, ja mitä voimme oppia heistä? Mennäänpä ajassa taaksepäin, jotta saisimme vastaukset selville.

JACOBUS ARMINIUS (eli Jakob Harmenszoon) saapui Amsterdamin kaupunkiin vuonna 1587. Työn löytäminen ei tuottanut hänelle vaikeuksia, sillä hänen ansioluettelonsa oli vaikuttava. Hän valmistui 21-vuotiaana Hollannin Leidenin yliopistosta. Sen jälkeen hän opiskeli kuusi vuotta teologiaa Sveitsissä Théodore Bezan johdolla, joka oli protestanttisen uskonpuhdistajan Jean Calvinin seuraaja. Ei ihme, että Amsterdamin protestantit nimittivät 27-vuotiaan Arminiuksen mielihyvin yhdeksi pastorikseen! Muutaman vuoden kuluttua monet kirkon jäsenet kuitenkin katuivat valintaansa. Miksi?

Ennaltamääräystä koskeva kiista

Pian sen jälkeen kun Arminius oli aloittanut työnsä, syntyi Amsterdamin protestanttien keskuudessa jännitystä ennaltamääräysopin johdosta. Tämä oppi oli kalvinismin ydin, mutta joidenkuiden kirkon jäsenten mielestä Jumala, joka olisi ennalta määrännyt jotkut pelastukseen ja jotkut kadotukseen, olisi sydämetön ja epäoikeudenmukainen. Kalvinistit odottivat, että Arminius panisi Bezan oppilaana toisinajattelijat ojennukseen, mutta heidän tyrmistyksekseen Arminius pitikin näiden puolta. Vuoteen 1593 mennessä kiista oli kasvanut sellaisiin mittoihin, että se jakoi kaupungin protestantit kahteen leiriin, opin kannattajiin ja sen vastustajiin eli maltillisiin.

Muutaman vuoden kuluessa tästä paikallisesta kiistasta kasvoi koko maan käsittävä protestanttien välinen skisma. Tilanne johti lopulta vuoden 1618 marraskuussa välienselvittelyyn. Armeijan ja yleisen mielipiteen tukemat kalvinistit kutsuivat toisinajattelijat (joita sanottiin silloin remonstranteiksi a) kansalliseen  kirkolliskokoukseen, protestanttisen kirkon Dordrechtin synodiin. Kokouksen lopussa kaikille remonstranttipapeille annettiin valintamahdollisuus: heidän piti joko allekirjoittaa vakuutus siitä, että he eivät enää koskaan saarnaisi, tai lähteä maasta. Useimmat valitsivat maanpaon. Ankarat kalvinistit tulivat virkansa jättäneiden remonstranttien tilalle. Kalvinismi oli voittanut – tai niin synodi ainakin toivoi.

Kollegianttien synty ja kasvu

Lähellä Leideniä sijaitsevan Warmondin kylän remonstranttiseurakunta menetti pappinsa muiden mukana. Toisin kuin muut seurakunnat se ei kuitenkaan kelpuuttanut synodin hyväksymää uutta pappia. Kun muuan remonstranttipappi sitten vaaransi henkensä palatessaan Warmondiin vuonna 1620 huolehtimaan tästä seurakunnasta, jotkut sen jäsenistä hylkäsivät hänetkin. Nämä seurakuntalaiset olivat alkaneet salaa pitää omia uskonnollisia kokouksiaan ilman papin apua. Myöhemmin näitä kokouksia alettiin sanoa kollegioiksi ja niissä kävijöitä kollegianteiksi.

Vaikka kollegiantit saivat alkunsa pikemminkin olosuhteiden pakosta kuin periaatteen vuoksi, niin jatkossa tilanne muuttui. Seurakunnan jäsen Gijsbert van der Kodde todisteli, että kokoontumalla ilman papin ohjausta ryhmä noudatti Raamatun ohjeita ja varhaiskristittyjen mallia tarkemmin kuin valtakirkot. Hän sanoi, että pappisluokka oli keksitty apostolien kuoleman jälkeen työpaikkojen luomiseksi miehille, jotka eivät halunneet opetella mitään ammattia.

Vuonna 1621 Van der Kodde ja samanmieliset ryhmän jäsenet siirsivät kokouksensa naapurikylään Rijnsburgiin. b Joitakin vuosia myöhemmin, kun uskonvaino oli väistynyt suvaitsevaisuuden tieltä, kollegianttien kokousten maine kiiri kautta maan ja veti puoleensa ”monenkirjavaa väkeä”, kuten historioitsija Siegfried Zilverberg asian ilmaisi. Joukossa oli remonstrantteja, mennoniittoja, sociniolaisia ja jopa teologeja. Jotkut olivat maanviljelijöitä, toiset runoilijoita, painajia, lääkäreitä ja kauppiaita. Filosofi Spinoza (Benedictus de Spinoza), pedagogi Johann Amos Comenius (eli Jan Komenský) sekä kuuluisa taidemaalari Rembrandt van Rijn suhtautuivat tähän liikkeeseen suopeasti. Näiden jumalaapelkäävien ihmisten mukanaan tuomat ajatukset vaikuttivat kollegianttien näkemysten kehitykseen.

Vuoden 1640 jälkeen tämä dynaaminen ryhmä kasvoi nopeasti. Kollegioita ilmaantui Rotterdamiin, Amsterdamiin, Leeuwardeniin ja muihin kaupunkeihin. Historian professori Andrew C. Fix mainitsee, että vuosien 1650 ja 1700 välisenä aikana ”kollegiantit – – kasvoivat yhdeksi 1600-luvun Hollannin tärkeimmistä ja vaikutusvaltaisimmista uskonnollisista voimista”.

Mitä kollegiantit uskoivat

Koska järjenkäyttö, suvaitsevaisuus ja sananvapaus olivat kollegianttien tunnuspiirteitä, yksilöt saivat vapaasti uskoa eri tavoin. Silti jotkin yhteiset käsitykset yhdistivät heitä. Kaikki kollegiantit esimerkiksi ymmärsivät henkilökohtaisen raamatuntutkimisen tärkeyden. Jokaisen jäsenen, kirjoitti eräs kollegiantti, pitäisi ”tutkia asioita itse eikä tulla tuntemaan Jumalaa jonkun toisen välityksellä”. Ja he tutkivat. 1800-luvulla syntyneen kirkkohistorioitsijan Jacobus C. van Sleen mukaan Raamattu  tunnettiin kollegianttien keskuudessa paremmin kuin muissa tuon ajan uskonnollisissa ryhmissä. Jopa heidän vastustajansa kiittivät heidän taitavaa Raamatun käyttöään.

Mutta mitä enemmän kollegiantit tutkivat Raamattua, sitä enemmän heille kehittyi käsityksiä, jotka poikkesivat valtakirkkojen opeista. 1600–1900-luvuilta peräisin olevat lähteet kuvailevat joitakin heidän käsityksiään:

Alkukirkko. Kollegiantti ja teologi Adam Boreel kirjoitti vuonna 1644, että mennessään mukaan politiikkaan keisari Konstantinuksen aikana alkukirkko rikkoi liiton, joka sillä oli Kristuksen kanssa, ja menetti pyhän hengen ohjauksen. Hän lisäsi, että siitä syystä väärät opetukset lisääntyivät ja olivat edelleen olemassa hänenkin päivinään.

Uskonpuhdistus. Lutherin, Calvinin ja muiden 1500-luvulla käynnistämä uskonpuhdistus ei ollut puhdistanut kirkkoa tarpeeksi. Johtavan kollegiantin ja lääkärin Galenus Abrahamszin (1622–1706) mukaan se sen sijaan huononsi uskonnollista tilannetta aiheuttamalla riitaa ja vihaa. Todellisen uudistuksen pitäisi saada aikaan muutos sydämessä, ja tässä uskonpuhdistus epäonnistui.

Kirkko ja papisto. Valtakirkot ovat turmeltuneita, maailmallisia ja vailla Jumalan valtuutusta. Kukaan, joka suhtautuu uskontoon vakavasti, ei voisi tehdä parempaa päätöstä kuin hylätä kirkkonsa, jottei hänestä tulisi osallinen sen synteihin. Kollegiantit totesivat, että papinvirka on epäraamatullinen ja ”vahingollinen kristillisen seurakunnan hengelliselle hyvinvoinnille”.

Valtakunta ja paratiisi. Daniel de Breen (1594–1664), yksi Amsterdamin kollegion perustajista, kirjoitti, että Kristuksen valtakunta ei ollut ihmisen sydämessä oleva hengellinen valtakunta. Opettaja Jacob Ostens, rotterdamilainen kollegiantti, sanoi, että ”patriarkat odottivat lupausten maallista täyttymystä”. Lisäksi kollegiantit odottivat aikaa, jolloin maa muutettaisiin paratiisiksi.

Kolminaisuus. Jotkut johtavat kollegiantit, jotka olivat saaneet vaikutteita sociniolaisten käsityksistä, hylkäsivät kolminaisuuden. c Esimerkiksi Daniel Zwicker (1621–1678) kirjoitti, että mikä tahansa järjenvastainen oppi, kuten kolminaisuus, oli ”mahdoton ja väärä”. Vuonna 1694 julkaistiin kollegiantti Reijnier Rooleeuwin tekemä raamatunkäännös. Siinä Johannes 1:1:n loppuosa käännettiin: ”Ja sana oli jumala”, kun tavallisesti se käännettiin: ”Ja sana oli Jumala.” d

Viikoittaisia kokouksia

Vaikka kollegianttien uskonkäsityksissä olikin eroja, heidän eri kaupungeissa sijaitsevat kollegionsa toimivat melko samalla tavalla. Historioitsija Van Slee kertoo, että liikkeen alkupäivinä kokouksia ei pahemmin valmisteltu etukäteen. Kollegiantit ajattelivat, että sen mukaan, mitä apostoli Paavali sanoi tarpeesta ’profetoida’, kaikki miespuoliset jäsenet saivat puhua kollegiolle vapaasti (1. Korinttilaisille 14:1, 3, 26). Sen vuoksi kokoukset kestivät usein myöhään yöhön ja jotkut läsnäolijat vaipuivat ”sikeään uneen”.

Myöhemmin kokouksista tuli järjestelmällisempiä. Kollegiantit eivät kokoontuneet ainoastaan sunnuntaisin vaan myös arki-iltaisin. Jotta puhujat ja seurakunta olisivat voineet valmistautua vuoden kaikkiin kokouksiin etukäteen, painettiin ohjelma, johon oli merkitty kulloinkin käsiteltävät raamatunjakeet ja puhujan  nimikirjaimet. Sen jälkeen kun kokous oli aloitettu laululla ja rukouksella, yksi puhuja selitti raamatunjakeita. Lopetettuaan hän pyysi miehiä mainitsemaan ajatuksia juuri käsitellystä aiheesta. Sitten seuraava puhuja käsitteli noiden samojen jakeiden soveltamista. Kokous päätettiin rukouksella ja laululla.

Frieslandin provinssissa Harlingenin kaupungissa toimivilla kollegianteilla oli kiinnostava keino saada kokoukset pidettyä aikataulun mukaisesti. Puhujan, joka ylitti tarkoitetun ajan, piti maksaa pieni sakko.

Kansallisia kokouksia

Kollegiantit totesivat, että oli tarpeen järjestää myös suurempia kokouksia. Niinpä vuodesta 1640 lähtien maan kaikki kollegiantit matkustivat kahdesti vuodessa (keväisin ja kesäisin) Rijnsburgiin. Nämä kokoukset, kirjoittaa Andrew Fix, antoivat heille mahdollisuuden ”tutustua laajalta alueelta tulleiden veljiensä ajatuksiin, tunteisiin, uskonkäsityksiin ja toimintaan”.

Jotkut vierailevista kollegianteista vuokrasivat huoneita kylästä, kun taas toiset yöpyivät Groote Huisissa eli Isossa talossa, kollegianttien omistamassa kartanossa, jossa oli 30 huonetta. Siellä tarjottiin yhteisiä aterioita 60–70 hengelle. Päivällisen jälkeen vieraat saattoivat kävellä kartanon mittavassa puutarhassa ja nauttia Jumalan kätten töistä, rauhallisesta keskustelusta tai mietiskelyhetkestä.

Vaikka kaikki kollegiantit eivät pitäneetkään kastetta välttämättömänä, monet pitivät. Niinpä kasteesta tuli yksi näiden suurten kokousten kohokohdista. Van Sleen mukaan tilaisuus pidettiin yleensä lauantaiaamuisin. Laulua ja rukousta seurasi puhe upotuskasteen tarpeellisuudesta.  Sitten puhuja kehotti kasteelle haluavia aikuisia esittämään uskontunnustuksen, kuten: ”Uskon, että Jeesus Kristus on elävän Jumalan Poika.” Kun puhe oli päätetty rukoukseen, kaikki läsnäolijat kävelivät kastealtaalle ja katselivat, kun miehet ja naiset polvistuivat altaassa niin että vesi ulottui heitä olkapäihin. Kastaja painoi sitten uuden uskovan pään hitaasti eteenpäin ja veden alle. Tilaisuuden jälkeen kaikki palasivat paikoilleen kuuntelemaan toista puhetta.

Varsinainen kokous alkoi lauantai-iltapäivänä kello viisi lyhyellä raamatunluvulla, laululla ja rukouksella. Varmistaakseen, että puhujia olisi aina saatavilla, Rotterdamin, Leidenin, Amsterdamin ja Pohjois-Hollannin kollegiot järjestivät vuorollaan puhujia jokaiseen kokoontumiseen. Sunnuntaiaamu oli varattu Herran ehtoollista varten. Puheen, rukouksen ja laulun jälkeen ensin miehet ja sitten naiset ottivat osaa leipään ja viiniin. Sunnuntai-iltana pidettiin lisää puheita, ja maanantaiaamuna kaikki kokoontuivat kuuntelemaan loppupuhetta. Useimmat puheet olivat luonteeltaan käytännöllisiä, kertoo Van Slee, sillä paino oli niissä selittämisen sijasta soveltamisessa.

Rijnsburgin kylä isännöi näitä kokoontumisia mielellään. Eräs 1700-luvulla havaintoja tehnyt tarkkailija kirjoitti, että melkoisesti ruokaa kuluttavien vieraiden tulva toi kylälle mukavasti tuloja. Lisäksi kollegiantit lahjoittivat jokaisen tällaisen kokouksen jälkeen summan Rijnsburgin köyhille. Kylä tunsi epäilemättä kokeneensa menetyksen, kun kokouksia ei enää pidetty vuodesta 1787 eteenpäin. Sen jälkeen koko liike hävisi vähitellen olemassaolosta. Miksi?

Miksi he hävisivät olemassaolosta

1600-luvun lopussa syntyi kiistaa järjen osasta uskonnossa. Joidenkuiden kollegianttien mielestä ihmisten pohdintoja tuli pitää jumalallisia paljastuksia tärkeämpinä, mutta toiset olivat eri mieltä. Lopulta tuo kiista jakoi koko liikkeen kahteen leiriin. Vasta kun kummankin puolen vahvimmat kannattajat olivat kuolleet, kollegiantit yhdistyivät jälleen. Siitä huolimatta tämän erimielisyyden jälkeen liike ”ei enää koskaan ollut entisensä”, Andrew Fix huomauttaa.

Myös protestanttisten kirkkojen keskuudessa 1700-luvulla lisääntynyt suvaitsevaisuus vaikutti kollegiantismin heikkenemiseen. Kun heidän järjenkäyttöä ja suvaitsevaisuutta koskevat periaatteensa hyväksyttiin yhteiskunnassa yhä yleisemmin, ”kollegiantismin kerran yksinäinen liekki hävisi valistuksen kirkkaaseen sarastukseen”. 1700-luvun loppuun mennessä suurin osa kollegianteista oli sulautunut mennoniittoihin ja muihin uskonnollisiin ryhmiin.

Koska kollegiantit eivät tavoitelleet keskuudessaan yksimielisyyttä, erilaisia näkemyksiä oli suunnilleen yhtä paljon kuin kollegiantteja. He tunnustivat tämän eivätkä siksi väittäneet olevansa ”yhteen liittyneitä – – samassa ajatussuunnassa”, jollaisia apostoli Paavali kehottaa kristittyjä olemaan (1. Korinttilaisille 1:10). Samalla he kuitenkin odottivat aikaa, jolloin kristillisen uskon peruspiirteistä, kuten yksimielisyydestä, tulisi totta.

Kun otetaan huomioon, että tosi tieto ei vielä kollegianttien päivinä ollut tullut runsaaksi, niin he näyttivät mallia monille nykyajan uskonnoille (vrt. Daniel 12:4). Se että he korostivat Raamatun tutkimisen tarpeellisuutta, oli sopusoinnussa apostoli Paavalin neuvon kanssa: ”Varmistautukaa kaikesta.” (1. Tessalonikalaisille 5:21.) Raamatun henkilökohtainen tutkiminen opetti Jacobus Arminiukselle ja muille, että jotkin syvään juurtuneet uskonnolliset opit ja tavat eivät perustuneetkaan Raamattuun. Kun he tajusivat tämän, heillä oli rohkeutta olla eri mieltä kuin valtauskonnot. Olisitko sinä toiminut samoin?

[Alaviitteet]

[Kuva s. 24]

Rembrandt van Rijn

[Kuvat s. 26]

Warmondin kylä, missä kollegiantit ensimmäiseksi alkoivat toimia, ja De Vliet -joki, jossa uusia jäseniä kastettiin

[Kuvan lähdemerkintä s. 23]

Tausta: American Bible Society Library, New York