Olen pitänyt lupaukseni palvella Jumalaa

KERTONUT FRANZ GUDLIKIES

Vain neljä komppaniani yli sadasta sotilaasta jäi henkiin. Katsoessani kuolemaa silmästä silmään lankesin polvilleni ja lupasin Jumalalle: ”Jos selviydyn hengissä sodasta, palvelen sinua aina.”

ANNOIN tuon lupauksen 54 vuotta sitten huhtikuussa 1945, jolloin olin sotilaana Saksan armeijassa. Toinen maailmansota oli loppumaisillaan, ja Neuvostoliiton armeija oli tekemässä suurhyökkäystä Berliiniin. Miehemme oli sijoitettu lähelle Oderjoen varrella sijaitsevaa Seelow’n kaupunkia, vajaiden 65 kilometrin päähän Berliinistä. Olimme siellä yötä päivää kovassa tykkitulessa, ja suuri osa komppaniastani kaatui.

Silloin jouduin ensi kertaa elämässäni epätoivon valtaan ja rukoilin silmät kyynelissä Jumalaa. Muistin raamatunjakeen, jota Jumalaa pelkäävä äitini usein lainasi: ”Kutsu minua ahdingon päivänä. Minä pelastan sinut, ja sinä kirkastat minua.” (Psalmit 50:15.) Ollessani siellä juoksuhaudoissa ja pelätessäni henkeni puolesta annoin edellä mainitun lupauksen Jumalalle. Miten olen onnistunut pitämään sen? Ja miten olin joutunut Saksan armeijaan?

Nuoruusvuodet Liettuassa

Vuonna 1918, ensimmäisen maailmansodan aikana, Liettua julistautui itsenäiseksi ja perusti demokraattisen hallitusjärjestelmän. Minä synnyin vuonna 1925 Memelin alueella (Klaipėdassa) Itämeren tuntumassa. Tuo alue oli juuri vuosi ennen syntymääni liitetty Liettuaan.

Meillä oli viiden sisareni kanssa onnellinen lapsuus. Isä oli kuin läheinen ystävä, ja hän puuhaili aina meidän lasten kanssa. Vanhempamme kuuluivat evankeliseen kirkkoon, mutta he eivät käyneet jumalanpalveluksissa, koska äitiä loukkasi pastorin ulkokultaisuus. Äiti kuitenkin rakasti Jumalaa ja hänen Sanaansa, Raamattua, ja hän luki sitä innokkaasti.

Vuonna 1939 Saksa valtasi sen osan Liettuaa, jossa asuimme. Sitten alkuvuodesta 1943 minut kutsuttiin sotapalvelukseen Saksan armeijaan. Haavoituin eräässä taistelussa, mutta toivuttuani vammoistani palasin itärintamalle. Tuolloin tilanne sodassa oli muuttunut ja saksalaiset perääntyivät neuvostoarmeijan edessä. Juuri tässä vaiheessa vältyin täpärästi kuolemasta, kuten johdannossa kerroin.

 Lupaukseni pitäminen

Sodan aikana vanhempani muuttivat Oschatziin Saksaan, aivan Leipzigin kaakkoispuolelle. Sodan jälkimainingeissa heitä oli vaikea löytää. Mutta miten onnellisia olimmekaan, kun lopulta pääsimme yhteen! Pian sen jälkeen, huhtikuussa 1947, menin äidin kanssa kuuntelemaan esitelmää, jonka piti Max Schubert, Jehovan todistaja. Äiti uskoi löytäneensä tosi uskonnon, ja käytyäni muutamissa kokouksissa minäkin tulin samaan tulokseen.

Pian sen jälkeen äiti putosi tikkailta, ja hän kuoli saamiinsa vammoihin muutaman kuukauden kuluttua. Ollessaan sairaalassa ennen kuolemaansa hän kannusti minua lämpimästi: ”Olen usein rukoillut, että ainakin yksi lapsistani löytäisi tien Jumalan luo. Nyt näen, että rukouksiini on vastattu, ja voin kuolla rauhassa.” Odotan todella hartaasti aikaa, jolloin äiti herää kuolleista ja saa tietää, että hänen rukouksensa toteutuivat! (Johannes 5:28.)

Elokuun 8. päivänä 1947, vain neljä kuukautta sen jälkeen kun kuulin veli Schubertin esitelmän, minut kastettiin Leipzigin konventissa sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehova Jumalalle. Lopultakin olin ottamassa askeleita täyttääkseni lupaukseni Jumalalle. Pian minusta tuli tienraivaaja, jota nimitystä käytetään Jehovan todistajien kokoaikaisista sananpalvelijoista. Siihen aikaan asui lähes 400 tienraivaajaa alueella, josta tuli myöhemmin Saksan demokraattinen tasavalta eli Itä-Saksa.

Varhaisia uskon koetuksia

Oschatzissa muuan naapuri yritti saada minua kiinnostumaan marksilaisuudesta tarjoamalla minulle valtion tuella saatavaa yliopistokoulutusta sillä ehdolla, että liittyisin Saksan sosialistiseen yhtenäisyyspuolueeseen (SED). Hylkäsin tarjouksen, kuten Jeesus hylkäsi Saatanan tarjouksen (Matteus 4:8–10).

Eräänä päivänä huhtikuussa 1949 tuli työpaikalleni kaksi poliisia ja vaati minua lähtemään mukaansa. Minut vietiin Neuvostoliiton tiedustelupalvelun paikalliseen toimistoon, jossa minua syytettiin työskentelystä lännen kapitalistien hyväksi. Minulle sanottiin, että voisin todistaa viattomuuteni siten, että jatkaisin talosta-taloon-työtäni, mutta ilmoittaisin heille jokaisesta, joka puhui kielteisesti Neuvostoliitosta tai SED:stä tai joka kävi Jehovan todistajien kokouksissa. Kun kieltäydyin yhteistoiminnasta, minut teljettiin selliin. Myöhemmin minut vietiin paikkaan, joka näytti sotilastuomioistuimelta. Tuomioni oli 15 vuotta pakkotyötä Siperiassa!

Pysyin rauhallisena, ja se teki viranomaisiin vaikutuksen. Sitten he sanoivat minulle, että tuomioni pysyisi voimassa, mutta että riittäisi, kun ilmoittautuisin kerran viikossa, kunnes olisin valmis yhteistyöhön heidän kanssaan. Koska halusin kysyä neuvoa kypsemmiltä todistajilta, matkustin Magdeburgiin, missä Vartiotorni-seuran haaratoimisto silloin sijaitsi. Matka ei ollut helppo, sillä olin tarkkailun alaisena. Ernst Wauer, joka toimi Magdeburgissa lakiosastolla, sanoi minulle: ”Jos taistelet, niin voitat. Jos tingit nuhteettomuudestasi, jäät tappiolle. Sen opimme keskitysleirillä.” a Tuo neuvo auttoi minua pitämään lupaukseni palvella Jumalaa.

Kielto ja uusi pidätys

Heinäkuussa 1950 minua suositeltiin matkavalvojaksi. Mutta 30. elokuuta poliisi tunkeutui tiloihimme Magdeburgissa, ja saarnaamistyömme kiellettiin. Siksi tehtäväni muuttui. Paul Hirschbergerin ja minun oli määrä toimia noin 50 seurakunnan yhteydessä, jokaisessa pari kolme päivää, ja auttaa veljiä organisoimaan asiat niin, että he pystyvät jatkamaan sananpalvelustaan kiellon alaisuudessa. Seuraavina kuukausina onnistuin kuudesti välttymään joutumasta poliisin käsiin!

Erääseen seurakuntaan oli soluttautunut joku, joka kavalsi meidät Stasille, valtion  turvallisuuspalvelulle. Niinpä viisi miestä pidätti aseilla uhaten Paulin ja minut kadulla heinäkuussa 1951. Muistellessamme tapahtumaa saatoimme tajuta, ettemme olleet nojautuneet Jehovan järjestöön siinä määrin kuin meidän olisi pitänyt. Vanhemmat veljemme olivat neuvoneet, ettei meidän pitäisi koskaan kulkea yhdessä. Liiallinen itsevarmuus oli johtanut siihen, että menetimme vapautemme! Sitä paitsi emme olleet keskustelleet etukäteen, mitä sanoisimme, jos meidät pidätettäisiin.

Ollessani yksin sellissäni pyysin murheissani Jehovaa auttamaan minua niin, etten kavaltaisi veljiäni enkä tinkisi uskostani. Olin nukahtanut ja säpsähdin äkkiä hereille kuullessani ystäväni Paulin äänen. Stasi kuulusteli häntä huoneessa, joka oli heti sellini yläpuolella. Koska oli lämmin ja kostea yö, parvekkeen ovi oli auki, ja saatoin juuri ja juuri kuulla kaiken. Myöhemmin kun minua kuulusteltiin, vastasin samalla tavoin, mikä yllätti viranomaiset. Mieleeni palautui yhä uudelleen äidin lempijae Raamatusta: ”Kutsu minua ahdingon päivänä. Minä pelastan sinut.” (Psalmit 50:15.) Tunsin rohkaistuvani suuresti.

Kuulustelun jälkeen olimme Paulin kanssa viisi kuukautta tutkintavankeudessa Stasin vankilassa Hallessa ja myöhemmin Magdeburgissa. Magdeburgissa näin aina joskus vilahdukselta haaratoimistotilamme, jotka olivat silloin suljettuina. Kuinka toivoinkaan, että olisin saanut olla työssä siellä enkä olisi ollut vankilassa! Helmikuussa 1952 ilmoitettiin tuomiomme: ”10 vuotta vankeutta ja kansalaisoikeuksien menetys 20 vuodeksi.”

Uskon säilyttäminen vankilassa

Ne Jehovan todistajat, jotka oli tuomittu vähintään kymmeneksi vuodeksi, kantoivat osan vankeusajastaan erityistä tuntomerkkiä. Toiseen housunlahkeeseen ja takkimme hihaan ommeltiin punainen nauha. Lisäksi sellimme oveen kiinnitettiin pieni pyöreä pala punaista pahvia varoittamaan vartijoita siitä, että olimme vaarallisia rikollisia.

Viranomaiset pitivät meitä todellisuudessa pahimpina rikollisina. Meidän ei annettu pitää Raamattua, koska ”Raamattu Jehovan todistajan kädessä on samaa kuin ase rikollisen kädessä”, kuten eräs vartija selitti. Kootaksemme katkelmia Raamatusta luimme venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin teoksia, sillä hän lainasi kirjoissaan usein Raamatun jakeita. Opettelimme nämä jakeet ulkoa.

Ennen kuin minut pidätettiin vuonna 1951, olin mennyt kihloihin Elsa Riemerin kanssa. Hän kävi luonani vankilassa mahdollisimman usein ja lähetti minulle ruokapaketin kerran kuussa. Hän kätki paketteihinsa myös hengellistä ruokaa. Kerran hän tunki Vartiotornin sivuja makkaroiden sisään. Usein vartijat paloittelivat makkarat tarkistaakseen, oliko niihin piilotettu jotain, mutta tällä kertaa paketti tuli juuri ennen työpäivän päättymistä eikä sitä tarkastettu.

Siihen aikaan Karl Heinz Kleber ja minä olimme samassa pienessä sellissä kolmen muun vangin kanssa, jotka eivät olleet todistajia. Miten lukea Vartiotornia niin, ettei sitä huomattaisi? Teeskentelimme lukevamme kirjaa, mutta olimme piilottaneet sen sisälle Vartiotornin sivuja. Annoimme myös toisille vankilassa oleville todistajille tätä arvokasta hengellistä ravintoa.

Vankilassa käytimme hyväksemme myös tilaisuuksia kertoa toisille Jumalan valtakunnasta. Oli innostavaa nähdä, miten eräästä vankitoveristani tuli tämän ansiosta uskova. (Matteus 24:14.)

Paluu kokoaikaiseen palvelukseen

Oltuani lähes kuusi vuotta telkien takana minut vapautettiin 1. huhtikuuta 1957. Vajaiden kahden viikon kuluttua menimme Elsan kanssa naimisiin. Kun Stasi kuuli vapautumisestani, se etsi tekosyytä saadakseen minut takaisin vankilaan. Jotta niin ei olisi käynyt, muutimme Elsan kanssa rajan toiselle puolelle Länsi-Berliiniin.

Kun saavuimme Länsi-Berliiniin, Seura halusi tietää, millaisia suunnitelmia meillä  oli. Selitimme, että toinen meistä toimisi tienraivaajana ja toinen menisi ansiotyöhön.

”Mitä ajattelisitte siitä, että te molemmat ryhtyisitte tienraivaajiksi?” meiltä kysyttiin.

”Jos se on mahdollista, aloitamme heti”, vastasimme.

Niinpä meille annettiin joka kuukausi pieni määräraha voidaksemme tulla toimeen, ja aloimme palvella erikoistienraivaajina vuonna 1958. Oli valtava ilo nähdä, miten ne, joiden kanssa tutkimme Raamattua, tekivät muutoksia elämässään ja heistä tuli Jehovan palvelijoita! Seuraavat kymmenen vuotta erikoistienraivauspalveluksessa opettivat meidät työskentelemään tiiviisti yhdessä miehenä ja vaimona. Elsa oli aina rinnallani, silloinkin kun korjasin autoa. Me myös luimme, tutkimme ja rukoilimme yhdessä.

Vuonna 1969 meidät määrättiin matkatyöhön, ja vierailimme joka viikko eri seurakunnassa palvellaksemme seurakuntalaisten tarpeita. Josef Barth, matkatyössä kokemusta saanut mies, antoi minulle neuvon: ”Jos haluat onnistua tehtävässäsi, ole vain veli veljille.” Yritin noudattaa tuota neuvoa. Sen ansiosta suhteemme toisiin todistajiin oli hyvin lämmin ja sopuisa, ja heille oli siksi helppo esittää neuvoja, kun niitä tarvittiin.

Vuonna 1972 Elsalla todettiin syöpä, ja hänet leikattiin. Myöhemmin hän sairastui myös reumatismiin. Vaikka hän kärsi kivuista, hän tuli silti mukaani joka viikko palvelemaan seurakuntia ja työskenteli sisarten kanssa sananpalveluksessa siinä määrin kuin pystyi.

Sopeutuminen tarpeisiin

Vuonna 1984 vaimoni vanhemmat alkoivat tarvita jatkuvaa huolenpitoa, ja siksi jätimme matkatyön voidaksemme auttaa heitä, kunnes he kuolivat neljä vuotta myöhemmin (1. Timoteukselle 5:8). Sitten vuonna 1989 Elsa sairastui vakavasti. Onneksi hän on toipunut jossain määrin, mutta minä olen joutunut huolehtimaan kaikista taloustöistä. Minulla on yhä oppimista siinä, miten käsitellä ihmistä, jolla on jatkuvasti kipuja. Mutta vaikka meillä on stressiä ja painetta, olemme säilyttäneet rakkautemme hengellisiä asioita kohtaan.

Olemme vielä nykyäänkin tienraivaajien luettelossa, mistä olemme kiitollisia. Olemme kuitenkin oppineet ymmärtämään, ettei tärkeintä ole se, missä asemassa olemme tai miten paljon pystymme tekemään, vaan se, että pysymme uskollisina. Emme halua palvella Jumalaamme Jehovaa vain muutamia vuosia, vaan koko ikuisuuden. Kokemuksemme on ollut suurenmoista valmennusta tulevaisuutta varten. Ja Jehova on antanut meille voimaa ylistää häntä erittäin koettelevissakin olosuhteissa (Filippiläisille 4:13).

[Alaviite]

[Kuva s. 23]

Olin vankilassa täällä Magdeburgissa

[Lähdemerkintä]

Gedenkstätte Moritzplatz Magdeburg für die Opfer politischer Gewalt; kuva: Fredi Fröschki, Magdeburg

[Kuva s. 23]

Menimme naimisiin vuonna 1957

[Kuva s. 23]

Elsan kanssa nykyään