Lukijoiden kysymyksiä

Onko 2. Tessalonikalaiskirjeen 3:14:ssä mainittu ’merkitseminen’ jokin muodollinen toimenpide seurakunnassa vai jotain, minkä kristityt tekevät yksilöinä karttaessaan niskoittelijoita?

Apostoli Paavalin tessalonikalaisille kirjoittamista sanoista käy ilmi, että seurakunnan vanhimmilla on selvä osa tällaisessa ’merkitsemisessä’. Sen jälkeen kristityt kuitenkin yksilöinä noudattavat vanhinten ohjausta hengelliset päämäärät mielessään. Voimme ymmärtää tämän parhaiten, kun tarkastelemme, missä yhteydessä Paavali alun perin antoi tämän neuvon.

Paavali oli mukana perustamassa Tessalonikan seurakuntaa, ja hän auttoi miehiä ja naisia tulemaan uskoviksi (Apostolien teot 17:1–4). Myöhemmin hän kirjoitti heille Korintista kiittääkseen ja rohkaistakseen heitä. Hän antoi myös tarpeellisia neuvoja. Paavali kehotti heitä ’viettämään hiljaista elämää, pitämään huolen omista asioistaan ja tekemään työtä käsillään’. Jotkut eivät tehneet siten, joten Paavali lisäsi: ”Kehotamme teitä, veljet: neuvokaa vakavasti häiriön aiheuttajia, puhukaa lohduttavasti masentuneille sieluille, tukekaa heikkoja.” Heidän keskuudessaan oli selvästikin ”häiriön aiheuttajia”, a jotka tarvitsivat neuvoja. (1. Tessalonikalaisille 1:2–10; 4:11; 5:14.)

Joitakin kuukausia myöhemmin Paavali kirjoitti toisen kirjeensä tessalonikalaisille ja kertoi lisää Jeesuksen tulevasta läsnäolosta. Hän antoi myös lisäohjeita siitä, miten menetellä häiriön aiheuttajien suhteen, jotka eivät ’tehneet työtä, vaan sekaantuivat siihen, mikä ei heille kuulunut’. He toimivat vastoin sitä esimerkkiä, jonka Paavali antoi uutterana työntekijänä, ja myös vastoin hänen selvää käskyään elättää itsensä työtä tekemällä. (2. Tessalonikalaisille 3:7–12.) Paavali osoitti, että olisi ryhdyttävä tiettyihin toimiin. Niihin ryhdyttiin sen jälkeen, kun vanhimmat olivat jo neuvoneet vakavasti näitä häiritsijöitä. Paavali kirjoitti:

 ”Me käskemme teitä, veljet, – – vetäytymään pois jokaisesta veljestä, joka vaeltaa häiritsevästi eikä sen perinteen mukaan, jonka saitte meiltä. Älkää te, veljet, puolestanne luopuko oikein tekemisestä. Mutta jos joku ei tottele tämän kirjeen välittämää sanaamme, niin pitäkää häntä merkittynä ja lakatkaa seurustelemasta hänen kanssaan, jotta hän häpeäisi. Älkää kuitenkaan pitäkö häntä vihollisena, vaan neuvokaa yhä häntä vakavasti niin kuin veljeä.” (2. Tessalonikalaisille 3:6, 13–15.)

Seuraavaksi oli siis vetäydyttävä häiriön aiheuttajista, merkittävä heidät, lakattava seurustelemasta heidän kanssaan, mutta silti neuvottava heitä vakavasti kuin veljiä. Missä tilanteessa seurakunnan jäsenet tekisivät näin? Tarkastellaanpa selvyyden vuoksi kolmea tilannetta, joita Paavali ei tässä yhteydessä tarkoittanut.

1. Tiedämme, että kristityt ovat epätäydellisiä ja puutteellisia. Rakkaus on kuitenkin tosi kristillisyyden tunnusmerkki, joka saa meidät olemaan ymmärtäväisiä ja anteeksiantavaisia, kun toiset tekevät virheitä. Joku kristitty voisi esimerkiksi poikkeuksellisesti saada voimakkaan vihanpuuskan, jollainen sattui Barnabaan ja Paavalin välillä (Apostolien teot 15:36–40). Tai joku saattaa väsyneenä käyttää tylyjä ja purevia sanoja. Kun ilmaisemme sellaisissa tilanteissa rakkautta ja sovellamme Raamatun neuvoja, voimme peittää kristityn veljemme virheen ja elää, seurustella ja työskennellä edelleen hänen kanssaan (Matteus 5:23–25; 6:14; 7:1–5; 1. Pietarin kirje 4:8). Tällaiset virheet eivät selvästikään olleet sellaisia, joita Paavali 2. Tessalonikalaiskirjeessä tarkoitti.

2. Paavali ei puhunut tilanteesta, jossa kristitty päättää yksityisesti rajoittaa seurusteluaan jonkun sellaisen kanssa, jonka teot tai asenteet ovat huonoja, esimerkiksi jos joku näyttää olevan ylettömän keskittynyt virkistäytymiseen tai omaisuuden hankkimiseen. Tai isä tai äiti voi rajoittaa lapsensa kanssakäymistä sellaisten nuorten kanssa, jotka halveksivat vanhempien valtaa, joiden leikit ovat rajuja tai vaarallisia tai jotka eivät suhtaudu kristillisyyteen vakavasti. Nämä ovat yksinkertaisesti henkilökohtaisia päätöksiä, jotka on tehty sen mukaisesti, mitä sanotaan Sananlaskujen 13:20:ssä: ”Viisaiden kanssa vaeltava viisastuu, mutta sen, joka on tekemisissä typerien kanssa, käy huonosti.” (Vrt. 1. Korinttilaisille 15:33.)

3. Paljon vakavampaan sävyyn Paavali kirjoitti korinttilaisille sellaisesta, joka harjoittaa törkeää syntiä katumatta. Sellaiset katumattomat synnintekijät piti sulkea pois seurakunnan yhteydestä. Tuo ”jumalaton” mies täytyi ikään kuin luovuttaa Saatanalle. Sen jälkeen uskolliset kristityt eivät ole tällaisten jumalattomien seurassa; apostoli Johannes kielsi kristittyjä jopa tervehtimästä heitä. (1. Korinttilaisille 5:1–13; 2. Johanneksen kirje 9–11.) Tämäkään ei silti sovellu 2. Tessalonikalaiskirjeen 3:14:n neuvoon.

Edellä mainitut kolme tilannetta eivät siis liity 2. Tessalonikalaiskirjeessä mainittuihin ”häiriön aiheuttajiin”. Paavali kirjoitti, että nämä olivat yhä ’veljiä’, ja sellaisina heitä tuli myös kohdella ja vakavasti neuvoa. Häiriötä aiheuttavia veljiä koskeva ongelma ei näin ollen liittynyt pelkästään kristittyjen yksilöiden välisiin tilanteisiin. Kyse ei myöskään ollut niin vakavista tilanteista, että seurakunnan vanhinten täytyisi puuttua asiaan ja että joku erotettaisiin, kuten Paavali puuttui asiaan Korintin moraalittoman miehen tapauksessa. ”Häiriön aiheuttajat” eivät olleet syyllistyneet törkeään syntiin, kuten korinttilainen mies, joka erotettiin.

Tessalonikan ”häiriön aiheuttajat” olivat hairahtuneet kristillisyydestä huomattavasti. He eivät halunneet tehdä työtä joko siksi, että he ajattelivat Kristuksen paluun olevan aivan lähellä tai siksi, että he olivat laiskoja. He aiheuttivat suurta häiriötä myös ’sekaantumalla siihen, mikä ei heille kuulunut’. Seurakunnan vanhimmat olivat todennäköisesti toistuvasti neuvoneet heitä Paavalin ensimmäisen kirjeen ohjeen mukaisesti ja antaneet myös muuta jumalallista ohjausta (Sananlaskut 6:6–11; 10:4, 5; 12:11, 24; 24:30–34). Siitä huolimatta häiritsijät toimivat itsepintaisesti tavalla, joka tuotti häpeää seurakunnalle ja joka saattoi tarttua toisiin kristittyihin. Niinpä kristitty vanhin Paavali kiinnitti julkisesti huomion – nimiä mainitsematta – heidän häiritsevään toimintaansa ja paljasti heidän harhapolkunsa.

Paavali teki myös seurakunnalle tiettäväksi, että heidän olisi sopivaa yksilöinä ’merkitä’ häiriön aiheuttajat. Heidän tuli siis yksityisesti panna merkille ne, joiden toiminta vastasi sitä, mistä seurakuntaa oli julkisesti varoitettu. Paavali neuvoi heitä ”vetäytymään pois jokaisesta veljestä, joka vaeltaa häiritsevästi”. Tämä ei tietenkään voinut merkitä sitä, että sellaista ihmistä kartettaisiin täysin, sillä heidän piti ’neuvoa yhä häntä vakavasti niin kuin veljeä’. He olisivat edelleenkin kristillisessä kanssakäymisessä hänen kanssaan kokouksissa ja ehkä myös sananpalveluksessa.  He toivoisivat veljensä ottavan neuvot vastaan ja hylkäävän häiritsevän menettelynsä.

Missä mielessä he ’vetäytyisivät’ hänestä? Tämä soveltui ilmeisestikin sosiaaliseen kanssakäymiseen (vrt. Galatalaisille 2:12). Se että he lakkaisivat seurustelemasta ja virkistäytymästä häiritsevästi käyttäytyvän kanssa, saattaisi osoittaa hänelle, että periaatteelliset ihmiset eivät pidä hänen menettelystään. Ja vaikka hän ei häpeäisikään käytöstään ja muuttuisi, niin olisi silti vähemmän todennäköistä, että toiset jäljittelisivät häntä ja tulisivat hänen kaltaisikseen. Samalla näiden kristittyjen tulisi keskittyä rakentaviin asioihin. Paavali neuvoi heitä: ”Älkää te, veljet, puolestanne luopuko oikein tekemisestä.” (2. Tessalonikalaisille 3:13.)

Tämä apostolinen neuvo ei selvästikään ole mikään peruste ylenkatsoa tai tuomita veljiämme, jotka tekevät joitakin pieniä virheitä tai erehdyksiä. Sen päämääränä on pikemminkin auttaa sellaista ihmistä, jonka toiminta sotii huomattavasti kristillisyyttä vastaan.

Paavali ei laatinut yksityiskohtaisia sääntöjä yrittääkseen luoda jonkin monimutkaisen menettelytavan. On kuitenkin selvää, että vanhinten tulee ensin neuvoa ja yrittää auttaa häiriön aiheuttajaa. Jolleivät he onnistu siinä ja tuo ihminen toimii taipumatta häiritsevästi ja saattaa siten saada toisetkin mukaansa, he voivat päättää varoittaa seurakuntaa. He voivat järjestää niin, että pidetään puhe, jossa selitetään, miksi sellainen häiritsevä käytös on kartettavaa. He eivät mainitse nimiä, mutta heidän varoittava puheensa suojelee seurakuntaa, koska tottelevaiset yksilöt pitävät tarkoin huolen siitä, että he rajoittavat kanssakäymistään jokaisen sellaisen kanssa, joka selvästi aiheuttaa häiriötä.

Toivon mukaan häiriön aiheuttaja aikanaan häpeää menettelyään ja muuttuu. Kun vanhimmat ja muut seurakunnassa näkevät muutoksen, he voivat yksilöinä päättää, etteivät enää rajoita hänen kanssaan seurustelemista.

Voisimme tiivistää edellä sanotun seuraavasti: Seurakunnan vanhimmat ottavat johdon avun ja neuvojen tarjoamisessa, jos joku aiheuttaa häiriötä. Jollei tällainen ihminen näe menettelynsä virheellisyyttä vaan jatkaa epätervettä toimintaansa, vanhimmat voivat varoittaa seurakuntaa puheessa, jossa tuodaan selvästi esiin Raamatun kanta – olipa kyseessä ei-uskovan kanssa seurustelu tai mikä tahansa sopimaton menettely (1. Korinttilaisille 7:39; 2. Korinttilaisille 6:14). Seurakunnan kristityt, joita on näin varoitettu, voivat yksilöinä päättää rajoittaa kaikenlaista kanssakäymistä sellaisten kanssa, jotka selvästi käyttäytyvät häiritsevästi mutta ovat kuitenkin vielä veljiä.

[Alaviite]

[Kuvat s. 31]

Kristityt vanhimmat neuvovat vakavasti häiriön aiheuttajia, mutta pitävät heitä kuitenkin uskonveljinään